Linnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja
suuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia.
Kuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän
kulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa
johdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet
rouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti
tavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka
kulki aivan hänen jäljestään.
Kuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti
ystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän
tarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.
"Olen saanut sinua odottaa!" sanoi kuningatar nuhdellen.
"Kirje Claes Stjernsköldiltä", sanoi kuningas.
"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa."
"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan."
"En tahdo lukea sitä."
"Minä luen sitten."
"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?"
"En, mutta annan anteeksi."
"Kuinka voit tehdä sen?"
"Tiedän mitä rakkaus merkitsee."
"Mutta paeta tiehensä!"
"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi
jättänyt tytön."
"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä."
Böömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa
kuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.
Kuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.
Kuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten
valtiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.
Sillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli
pysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren
hovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän
itseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja
kultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: "Viekää minut kuninkaan
puheille, täällä on niin ahdasta!"
"Etkö näe, että kuningas tanssii?" vastasi Juhana viitaten Fredrik
V:een.
"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota", vastasi tyttö
kärsimättömästi.
"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot
häneltä?"
"Sen minä sanon itse", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä
eteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni,
virkkoi ankarasti: "Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua
kuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä."
Näin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan
kaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi
kätensä hänen suutansa vasten.
"Sääli lasta!" sanoi Märta. "Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa."
"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä", vastasi hovipoika. "Meidän
asiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan
heidän majesteettejaan."
Märta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas
kulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. "Voin sanoa teille terveisiä
Claes Stjernsköldin nuorelta puolisolta", virkkoi kuningas.
"Margareta!... Onko hän täällä?" huudahti Märta vilkkaasti.
"Ei, mutta hän tulee mielellään."
Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa
mitään.
"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän
ajattelematon."
"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on..."
Näillä sanoin hän meni edelleen.
"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"
"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen
kanssaan."
Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat
ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli
osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut
osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen
majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen
katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän
tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he
tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! --
Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen.
Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään
ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan
sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen... kun... siellä makasi
joku... Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on... onko täällä joku?"
Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.
"Oliko se joku enne... sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin
tulee käymään pahoin... minulta ei ole koskaan ennen liipannut... ei
varmaan petä nytkään... hän on kova, sanovat... minä näytän, että
kuulani on kovempi... neljätuhatta guldenia vuodessa... kelpaa sitten
elää hyviä päiviä..."
Sanat tulivat puuskan tavoin... roisto makasi hiljaa kotvan...
sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku...
eikö tuossa häämöitä jotakin?" -- Hän hosaisi kädellään... tyttö
vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas... piru, kun en ottanut
tuluksia mukaani... se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa
antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä... olen vannonut
sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada... Eikö se häämöitä
taas... jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on
paholainen... kenties se sama, joka houkutteli minut tähän... mitä
minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?... minusta nähden hän saa
kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja..." Hän nauroi hurjasti. "Minä
en anna tinkiä kanssani... kaikki tyynni täytyy käydä kuin... jospa
tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat... se polttaa kuin
tuli... Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni...
heh, se ei ole koskaan hipaissut..."
Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn... minun täytyy..."
Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen..." Muutamia
laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun
silmät kiiluvat... mitähän jos..." Kiivas liike ja raskas romahdus,
sitten oli aivan hiljaista.
On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta,
mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä
kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi
pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli
tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden
työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä
tahtoi hänen nyt tekevän.
Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi
eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn,
jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä
mies voisikaan tehdä tihutyötään.
Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti
huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka
makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.
Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät
vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla
huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta
yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin
kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.
Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.
"Se kiiluu jälleen... mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain
olisi pyssyni..."
Tyttö peitti silmänsä käsillään.
"Nyt se on poissa... mutta olisipa minulla vain pyssyni..." Hetkisen
kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me
kaksi käymme leikkiin!"
Taasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko
pelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.
Roisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä
ollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan
ennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen
salaisuuksiaan... jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin
kauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.
Hän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli
syvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko
hän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään
tullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi
tukehtunut.