Suuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle
merelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita
poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan
vuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui
sisään.
"Olenko odotuttanut itseäni?" kysyi hän ja meni ikkunan luo.
Nopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden
sen huulilleen.
"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun
tähteni?" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.
"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään",
nyyhkytti Märta, "ei ketään, joka minusta välittää!"
"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä
kaupungeista, jotka hän on valloittanut", vastasi vapaaherra. "Ja
minä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli
kuin minun onkin jättää sinua." Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.
"Antakaa minun matkustaa kotiin", pyysi tämä. "Minä aivan kuihdun
ikävään."
"Jos välttämättä tahdot..."
"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!" Hän kietaisi
käsivartensa vanhan herran kaulaan. "Ilmoittakaa heti
kuningattarelle... milloin saan lähteä?"
"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun
viipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut
häntä tänään."
"Tuleeko Juhana tänne!.".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava
puna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.
"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta
kun et niin tahdo..."
"Voinhan koettaa... kun Juhana tulee... jääkö hän tänne?"
"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta."
Märta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki
leimahdellen hänen poskillaan.
"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua."
Märta kohotti rukoillen katseensa häneen. "Sallikaa minun jäädä
tänne!"
Silloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin
kasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan
suudelman punaisille huulille. "Siinä on sinetti, ja nyt on liitto
tehty", sanoi hän. "Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta
aina vaitelias tyttö."
Märta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. "Sen lupaan,"
vastasi hän vavisten. "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!"
Vielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. "Et saa tehdä minua
narriksi!" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.
"Juhana tulee tänne!..." Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet
olivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.
Ettemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän
pyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta
kulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla.
Neitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän
puuskahtaa kiihkeästi: "Tiedättekö hänestä jotakin?"
"Oh, minä tiedän paljon, minä!"
"Kertokaa sitten, kertokaa!"
"Jospa uskaltaisin!"
"Mikäs estää?" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. "Täällä ei
näy ainoatakaan ihmistä."
"Salaisuus, ymmärrättehän..." tuli melkein kuiskaten.
"Salaisuus!" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! "Oi, kuinka hirveän
utelias olen!"
"_Voitteko_ olla vaiti!" kysyi Claes melkein juhlallisesti.
"Hm, luulin sen osoittaneeni!" kuului loukkautunut vastaus.
"Milloin sitten?"
"Oletteko sen jo unohtanut?"
"Minkä?"
"Merimiespuvun... jonka... jonka..."
"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!"
"En minäkään."
"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen."
"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!"
"Ei... niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!" kuiskasi
Margareta punastuen.
"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden... lyökäämme nyt kättä
uudelleen."
"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin", virkkoi
neitsyt riemuiten.
"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni."
"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!"
"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?"
"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan,
mutta ei puhu kellekään mitään."
"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä."
"Ne juuri tahdon tietää."
"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on
tehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa
tapahtunut."
"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren
hovimestarittareksi?"
"Kuninkaan tahdosta."
"Se ei ole mahdollista."
"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen
tekoseensa."
"Mitä hän sitten on tehnyt?"
"Onko minun kerrottava alusta alkaen?"
"Aivan alusta."
"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita."
"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen."
"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna
lähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli,
kuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä
hän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista
syntyperää, kuten hän itse."
"Sille hän ei kai voinut mitään?"
"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki
avioliittotarjoukset."
"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä," kysyi Margareta
kärsimättömästi.
"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin,
mutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan,
että sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen
rakkaudelle", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.
"No, miksette jatka?" Ääni vähän värähti.
"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!"
"Miksi niin?"
"Siksi, että voisin luottaa teidän... teidän vaitioloonne."
"Enhän ole vielä saanut tietää mitään."
"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti
Konrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen
neitsyt tekivät tuttavuutta keskenään."
"Niin ihastuttavaa!" huudahti Margareta. "Luulen, että he heti ensi
näkemältä rakastuivat toisiinsa."
"Tietysti!"
"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä
luulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi
kuin ruusu auringon säteissä."
Margareta peitti silmänsä käsillään. "Kuinka ihmeellistä!" kuiskasi
hän.
"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä.
Mutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän
ainoastaan yksinkertainen aatelismies..."
"Mitäs se merkitsi!" puuskahti Margareta palavin poskin. "Kuinka
hyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin
ei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt
vastasi?"
"En!" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.
"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan."
"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin."
"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en
rakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'."
"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?"
"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia
Suomessa, tuntemattomina kaikille."
"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?"
"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät
vaimon miehensä syleilystä."
"Millä oikeudella?" kysyi Margareta leimuavin silmin.
"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan
tuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi."
"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?"
"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki
kaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin
kuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys."
"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä
sukulaisistaan."
"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja
luultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on
kuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi."
"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!"
huudahti Margareta innoissaan.
"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin -- kuten
eversti Yxkull ja Elisabet rouva."
"Oh, laskette loruja!"
"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa..."
"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!"
"Entä palkkani?"
"Kas tässä!"
Tyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää.
Claes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten
vapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. "Kyllä sinut vielä
kerran tapaan", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa
vastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.
"Tässä on kirje herttualta", sanoi hän, "ja se sisältää kohteliaan
kutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin
upseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni."
"Se on varattu valkean vihoja vastaan."
"Ah, Ruotsissa?"
"Koko maailmassa!"
"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä... _raillerie à
part_, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?"
"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä
häntä vastassa."
"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle."
Mutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti,
ettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa,
jollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan
luo.
Hovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin
määrin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että
Margaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja
tästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se
herätti Elisabet rouvan huomiota.
Ensi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi,
kuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista
muutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren
seuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen
kuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka
ainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.
Prinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä
sellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan
ylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: "Nyt olen keksinyt kepposen, joka
voittaa kaikki entiset."
"Saanko minäkin olla siinä mukana?" kysyi Margareta innokkaasti.
"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi."
"Miksi niin?" kysyi Margareta hieman hämillään.
"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?"
"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten..."
"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia
toisen toverin."
"Ei tarvitse, voinhan suostua", vastasi Margareta nopeasti.
"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen", sanoi Claes kohta.
"Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa."
"Sitä en ole sanonut."
"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan,
että täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa."
"Voit luottaa minuun."
"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme."
"Olenko sitten tehnyt niin?"
"Siihen vaaditaan vielä muutakin."
"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan
ennen?"
"Emme koskaan!"
"Etkö sinäkään?"
"En, tämä on ensi kerta."
"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?"
"Ei, jos oikein pidämme toisistamme."
"Pidämme toisistamme", toisti Margareta. "Tarkoitat kai jotakin muuta
kuin mitä sanot... Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana."
"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään... hanki minulle
joku toinen."
Seurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.
"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä", sanoi hän
hieman ivallisesti.
"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja..."
"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut
syliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin
vaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit
ja saisit halvauksen."
"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?" kysyi Margareta pelästyneenä.
"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?"
Hän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: "En,
Claes!"
Hevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.
"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään."
"Minä en välitä toisista", vastasi Claes äänellä, joka vapisi
liikutuksesta. "Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt
uskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä
minulle sanoa... Vastaa, olenko väärässä."
"Olet minulle hyvin rakas!"
"Ja tahdotko tulla vaimokseni?"
"Tahdon, Claes!" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.
Mutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi
liikutettuna: "Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään
ollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka
vietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin
morsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän
uskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta
eversti Fuggerista. Tunnetko häntä?"
"En ole koskaan kuullut sitä nimeä... Claes, pelasta minut hänen
käsistään!" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä
lujasti.
"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva
on valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani."
"Emmekö enää palaa Wolgastiin?"
"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta."
"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit", tuumi Margareta. "Claes,
minä seuraan sinua!"
Claes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta
ruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.
* * * * *
Mikä hälinä hovissa!... Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin
onnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet
taipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun,
mutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje,
jossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa
syistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin
eversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä
epätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi
Margaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar
antaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.
Kirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli
epätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden
puutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut
puhuttavan eversti Fuggerista.
Hieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty
henkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies
rakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi,
että asia saisi sellaisen lopun.
Lähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet
oikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt
merille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.
"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä
saada tällaista harmia muistakin?" puuskahti kuningatar.
"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut",
sanoi kalpea Elisabet rouva.
"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan
asiaan!"
Hovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi
teki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka
melkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar
vihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.
Suurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin
ylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut
olivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.
Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja
väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi
kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille
tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät
väkijoukot.
Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin
portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä
kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain
hauskoja päiviä.
Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta
jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän
"voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen
puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä
vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten
tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."
Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia
herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta
kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä
toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut
käydä ja missä hän mahtoi olla.
Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt.
Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että
Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön
edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi
hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta
Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen
Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä
katsoivat sopivimmiksi.
"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi
melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut
toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä
eivät ihmiset saa eroittaa."
Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan
kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni
nuorta paria ikävyyksiltä."
Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan
Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi
pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin.
Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen
jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän
ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan
ikävästä.
"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas
puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa
äärimmilleen."
Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti
Frankfurtissa puolisoaan.
Maria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja
heti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen
juhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen
raamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti
kauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan
sellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.
Matka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan,
Sleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin
maan kuningattarena.
Joulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11
p:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin
vaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa
viipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas
oli matkalla häntä vastaan.
Mutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin.
Vihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.
Kun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja
rakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: "Nyt vihdoin on
suuri Kustaa Aadolf vangittu!" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa
kuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka
Frankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä
ilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.
Tämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän
itse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, "kahden kuukauden
yhtämittaisen matkan jälkeen" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.
Ilo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa
puolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman
kallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä
huveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa
ja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa
ja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.
Mitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa
onnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen
keskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan
kiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet
niin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan
aikana. "Minä toistan mitä olen aina sanonut!" huudahti kuningas.
"Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä."
"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin
täällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne
Leipzigin voitosta."
"Sitä mieltä ovat monet muutkin", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti.
"Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin."
"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä",
vastasi valtiokansleri.
"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava,
että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."
Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko
oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin
sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään
Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa
Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin.
Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto
kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella
tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi
kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen
Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin
kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle
kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.
Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä
Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten
perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule
de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé.
Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa.
Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan
protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea
protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.
Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista
suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton
Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin,
Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua
nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi,
joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi.
Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja
se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen,
vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän
häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin
oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja
kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät
suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla
vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja
keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.
Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan
niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin,
silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei
kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin
korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään.
Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät
majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota
tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja
teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!
He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä,
mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki
väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa?
Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän
rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.
Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä
kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan
ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden
aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut;
ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen
kaikkea itseään.
Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan
kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää
hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen
naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä,
että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen
kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta
siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.
"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin
Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren
valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme
siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä
omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho
valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien
Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on.
Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä
ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi
lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton
ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja
suojelijakseen."
"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme",
väitti Oxenstjerna.
"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin.
Se on oleva meidän lisämme liittoon."
"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen", jatkoi Oxenstjerna.
"Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden
pysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä."
"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me
olemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan
puolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa."
"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun
ruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän
asioihinsa."
"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä
puolueettomina", jatkoi kuningas. "Mutta minä vaadin varmuutta,
että he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni
valloituksia ennen yleistä rauhaa."
Osoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto
pääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa
jälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin
liittokunta hajalla.
Oleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan
huveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin
konsanaan.
On jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä
vastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen
verilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin
sentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken
hankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun
kuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja
ammuttava kohtalokas laukaus.
Ei ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli
ratkaistu.
11.