"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä", puuttui
Märta harmistuneena puheeseen.
"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia."
"Te?" Margareta katsoi ihmetellen häneen. "Voitteko tehdä sen?"
"Luulen kyllä voivani!"
"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen", jatkoi
Märta. "Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!"
"He eivät saa tietää mitään."
"Minä sanon sen heille, minä", lisäsi Märta arvokkaasti.
Keskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi
Margaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista.
Kun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta
kaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri
hampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.
"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?" kysyi hän sitten, heidän
riisuutuessaan hytissään.
"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään", vastasi Märta.
"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."
"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"
"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan
herpautui pitkäksi hetkeksi."
"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että
sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.
Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet
rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät
molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.
Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin
tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret,
unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan
silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen
ja pyytänyt päästä sisälle... Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta
eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä
toisiinsa, ja -- mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt
saava... Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka
oli aivan Margareta neitsyen pituinen... koko miehistö oli saanut
uudet puvut... poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava
käsille.
Sanottu ja tehty!... Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes
koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa
käärössä Claes herran omassa huostassa.
Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, _kuinka_ neitsyt oli häntä
kiittävä... kädenpuristuksella vai katseella?
Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin
saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että
Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää
oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.
Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut
niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt
hyvänään.
Koko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään,
ilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja
hartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului.
Hän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin
tuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.
Ettei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla
kysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes
sai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: "Tänä iltana!" Mutta hän ei
tiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut
ainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.
Kuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa,
siellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti
heti sen jälkeen: "Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä
aivan menehdyn ikävästä!"
Horn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät
molemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän
mielestään oli omansa huviministeriksi.
Tämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan
silmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja
kysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään
seikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.
Kuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu
oli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan
kylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn
nunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten
nunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka
he olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.
Kuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta
ja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.
"Te tietenkin suostuitte pyyntöön", puuskahti Juhana Sparre meluavan
hilpeästi.
"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan",
lisäsi Claes Horn nauraen hänkin.
"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua
tässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani", vastasi kertoja.
"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?" kysyi kuningatar huvitettuna.
"Legion, teidän majesteettinne!"
"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan", huusi
vanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee
torventoitotuksen.
"Nuori mies tulee isäänsä", sanoi Sparre. "Suurempaa huimapäätä ja
urheampaa upseeria saa kauan etsiä."
"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat
aikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani."
"Hahaha, kuinka vanha olette?"
"Täyttänyt yksikolmatta."
"Hyvä, hyvä!" huusi Horn. "Lyön vetoa, että tulette vielä paljon
hulluttelemaan."
"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi."
"Mutta minä kyllä antaisin", sanoi kuningatar ojentaen hänelle
kätensä.
Polvistuen hän painoi sen huulilleen. "Mikä lohdutus", sanoi hän,
"jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!"
Herrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä.
Kuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja
pysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta
tytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies
nöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.
Ilta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta
sinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra
aivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen
löysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi
täydellinen merimiespuku.
Margaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli
yksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti
vaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää
kukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa
niitä.
Oli melkein mahdotonta nukkua... Oliko hänen kiitettävä puvusta?...
Tai eikö oltava tietävinään lainkaan?... Sen rangaistuksen hän
ansaitsi kertomastaan jutusta... nunna rukat, nunna rukat!... Että
kellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu
itkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla... ei
hän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.
Seuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar
makasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä
silmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä
siltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.
Parempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut.
Päivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa
kestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä
huvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli
pakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.
Tämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka
lauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin
ääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. "Nyt teidän on väistyttävä,
hän saa tulla tänne!" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori
kavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä,
ja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa
jälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin
hänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan
kuningattaren kiitokset. "Olette pelastanut henkeni", sanoi hän. "Nyt
luulen tosiaankin voivani nukkua."
Niine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut
edes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.
Elisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli
yötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren
luona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa
oli alkava vasta kahdeltatoista.
Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä... siellä hän pysähtyi
tuokioksi epäröiden... sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja
suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti...
mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä... kenties oli joku vielä
kannella... No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän
kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.
Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän
edessään.
"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.
Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu!
Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään... Hän uskalsi
astua muutamia askeleita... silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:
"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan
silloin käy kuningattarelle?"
"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät
viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.
"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.
"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui
nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen
mielenlaatu!"
"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että
meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin
käsiin."
Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa
päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?"
huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä
kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."
Margareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes
Stjernsköld oli rientänyt luo. "Nuorin laivapoika", sanoi hän.
"Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni."
Näin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.
"Mistä herraseni sen niin tietää?"
"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä."
"Ota selvä siitä asiasta."
Vanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori
Claes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.
"Margareta", sanoi hän, "tässä säässä!"
"Mistä tiesin, millainen sää oli... tulin teidän tähtenne!"
"Minun!" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Mitä ajattelette?" Hän irroittautui nopeasti. "En ollut kiittänyt
teitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden
ajattelin --"
"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne
tähden."
"Sitä varon tekemästä", vastasi Margareta hilpeästi. "Ei puuttunut
paljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana."
"Olinko tosiaankin niin kovakourainen... sallikaa minun ainakin
pidellä sitä silmänräpäys."
"Mitä se hyödyttää", sanoi Margareta hyvin hämillään.
"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka
äsken pelasti teidät armottomista käsistä."
"Se on totta", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.
Claes otti sen ja siveli sitä hiljaa. "Mikä vahinko, etten voi nähdä
sitä... Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja
anteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani."
Hän painoi kädelle pitkän suudelman.
"Mitä ajattelette?" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä
pois. "Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä
lainkaan miten pääsen täältä takaisin", lisäsi hän epätoivoissaan.
"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista."
"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on
minun tehtävä?"
"Odottakaa vähän... seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka
selviämme!" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin...
Margareta seurasi vavisten.
Aivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö
hänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi", sanoi velikulta. "Tulen herrojen
puolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi."
"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on
juuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?"
"Niin. Käännyin takaisin."
"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!"
Huomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli
kuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään
onnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle,
ja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua
ei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään...
eikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?... se oli
yksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut
häntä kädelle... Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan
onnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta
päähänpistostaan pukeutua merimieheksi... koskaan, koskaan ei hän
sitä enää tahtonut tehdä.
Kahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. "Hän nukkuu niin hyvin,
että saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin", sanoi
Märta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla
yksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.
Muutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit
natisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi.
Kuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää
häntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä
näytti.
Taivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat
aallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi
purjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden
ympärille ikäänkuin suojaa etsien.
Juuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen
ylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui
huimaavalla vauhdilla kyljelleen.
"Ylös ruori!" kuului amiraalin ääni.
"Etumasto meni mereen!" huusi perämies.
Sanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai
takaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden
vaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali
seisoi tyynenä ja jakeli käskyjään... laiva näytti kääntyneen uuteen
suuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina
tähystelivät.
Vihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa
liitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.
"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä", käski
amiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla
kuningatar kannettiin maihin.
Oltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin
haaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta
laivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi
aikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen
Saksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.
Tämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei
voinut ottaa ketään vastaan.
Laivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa
toimeen.
Myrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun
hänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin
palaamista.
Amiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli
ilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan
Sparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot,
jotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin
säästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna
alttiiksi, jos mieli pian joutua perille.
Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle
uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan
kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista
hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle.
Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua
laivaan.
Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu
hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi
nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen.
Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota
ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi
uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla;
kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan
liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että
sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi
ilmoittautumatta kuningattaren luo.
"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin",
huudahti hän.
Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!
"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois
mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"
Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus
Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin
Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.
Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten,
jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora
asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.
Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja
vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali
oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.
Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva
osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet
istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean
hallitsijattarensa käskyjä.
Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun
ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä
ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja
Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia
ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään
lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin
puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.
Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. "Minä kuolen tähän", kuiskasi
Margareta Märtalle. "Jospa edes saisi lukea tai ommella."
"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen", vastasi
tämä huoaten.
Vihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin
amiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon,
ja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen
tarkastellakseen.
"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni", huusi kuningatar.
"Heti!" toisti Elisabet rouva.
"Laiva ei ole vielä laskenut maihin", rohkeni Margareta huomauttaa.
Hovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä
täyttämään.
"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni", käski kuningatar ja lähestyi
pientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui
ylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen,
ja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän
matalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He
istuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.
Vihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti:
"Valtakunnan amiraali!"
Kaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja
kumarsi syvään kuningattaren edessä.
"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni
johdosta", puuskahti Maria Eleonora. "Mutta saiko hän myös tietää,
että se oli teidän syynne?"
"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt",
vastasi amiraali. "Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä
palasin heti noutamaan teidän majesteettianne."
"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?" kysyi kuningatar kääntyen
Claes Stjernsköldiin.
"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia", vastasi tämä.
"Minun luvallani?" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. "Voimmeko
heti lähteä?" kysäisi hän äkkiä.
"Myrsky tosin jatkuu yhä", vastasi amiraali. "Mutta tuuli on
kääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa."
Sanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti
tosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja
meri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.
Seuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän
ajoissa alus purjehti "Greifswald-saaren" ohi. Matkaa jatkettiin
Peenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan
maihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin
laivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.
Täällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten.
Mutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin
hänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki
järjestetty hänen mukavuudekseen.
10.