"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."
Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta
hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi
nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten
silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes
Stjernsköldin suupielet värähtivät... sen hävyttömän...
"Herra amiraali", virkkoi hän kiihkeästi. "Tahdon tietää, milloin...
suotuisimmissa olosuhteissa... voin saapua Wolgastiin?"
Amiraali mietti vastausta. "Otaksun", sanoi hän, "että jos tuuli
pysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän
kuluttua."
"Sehän on kokonainen iäisyys!... Kehoitan teitä, herra amiraali,
tekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa."
Kaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän
majesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.
Vanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut
leskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä
tähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.
Nyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:
"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla
voitolla!"
Kuningatar katsoi kysyvästi häneen:
"Kenen minä voittaisin?"
Horn kumarsi: "Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta
valloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee
vain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet
käsivarsillaan."
Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä
puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette
oikeassa."
Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä
leikinlaskussa.
Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet
rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan
mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet
amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.
Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa
taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle.
Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten
seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin
tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja
niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.
Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella.
Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.
"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä
lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.
"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan
surrutkin", vastasi Märta.
"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin
merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se
olisi ihanaa elämää!"
"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"
"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."
"Kuinka vanha olet?"
"Kuudentoistavuotias, ja sinä?"
"Täytän pian kahdeksantoista", vastasi Märta syvään huoaten.
"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin
ajatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia
koirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy."
"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva
pitää meitä silmällä!"
"Terävillä silmillään!... Pidätkö hänestä?"
"Hän on hyvin hiljainen... Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en
tiedä syytä siihen."
"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?"
"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme."
"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi
tulla sitten."
"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset."
"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Märta melkein hädissään.
"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan
sinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta
yhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton."
"Ei, kiitos", vastasi Märta. "Ystävyyden laita saa olla miten
tahansa, mutta haavaa käsivarressa -- kiitos, sitä en tahdo!"
Margaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi
hampaittensa välistä: "Käy niinkuin luulinkin -- ei mitään hauskaa."
Sillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin
ja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan,
keskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä.
Claes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä
sanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen
mielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.
Suviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut
täydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja
alus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran
silmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari
olentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli
Margaretan huudahtavan: "Ei mitään hauskaa!"
"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain",
virkkoi nuorukainen innokkaasti.