Kustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle.
Mikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään.
Kaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on
ensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.
Toisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon
oli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi
tilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä
sielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin
hänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä
suhteessa.
Heti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut
viihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän
oli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti
kuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja
me tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa
Wolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.
Kohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti
valtiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin
mahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan
aikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: "Pyydämme
teidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein
tervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle
ikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä
sillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme,
jolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän
rakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki
surunsa ja huolensa."
Toisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan,
että tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa
ollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin
kotiinkaan. Kuningas lisää: "En tahdo, että puolisoni tulee tänne
ilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen
Wismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko
laivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan."
Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti
tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima
talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria
tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset,
joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, _milloin_
laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen
majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä
ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain
eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä
sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.
Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti
sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen
kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi
uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa
ainoastaan koreita puheenparsia.
Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä,
jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden,
joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen
rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään
uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi
hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen
jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi
puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.
Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja
auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa
elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen
kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta,
johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä
hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi
vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf
hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi,
ajattelematta asiaa sen enempää.
Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita
hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille.
Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.
Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia
viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli
aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella.
Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia
kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.
Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli
ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet
pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin
hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät
vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko
esiintymisessä.
Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä,
ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen
nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin --
kenties vaistomaisella -- ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä
piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja
suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.
Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään,
josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä.
Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.
Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta
kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi
syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta
sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen
mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan
herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä
tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen
tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.
Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi
prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli,
suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen
mukaansa.
Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti
neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan
pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja
pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.
Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa
varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole
mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."
"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."
"Vaikka se on kuninkaan tahto?"
"Kuningatar määrää."
Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään.
Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet
olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista,
ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka
kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista
seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun
veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja
kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina
päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli
hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa,
mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota
ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne
niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä
siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.
Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei
ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa
keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan
Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli
kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen
ihannettaan... Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava
kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten
kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin
tahtoi...
Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli
mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi,
olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen
vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi
mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso...
Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään.
Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan
päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa
maailmassa.
Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä.
Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla
tuulellakaan.
Sielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui
natonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen
suunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa
varten.
"En sentään ota kaikkea mukaani", sanoi kuningatar. "Ainoastaan
välttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa
tähden."
Kun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen
puuskahti ihastuksissaan: "Vaikkapa teidän majesteettinne veisi
mukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän
ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!"
Maria heittäytyi hänen syliinsä: "Kiitos niistä sanoista! Ne
hälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että
nuorekkuuteni on mennyttä."
Kätchen tukehdutti huokauksen. "Ei kuninkaan silmissä", lisäsi hän.
"Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän."
Sellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa,
ja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta
ensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä
laivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja
kuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui
toukokuun 16 päivänä!
Äkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: "Teidän rakastettavuutenne
jää kai jo tälle tielleen?"
Kreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut
vastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa,
lisäsi: "Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä
on niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri
poika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi
veljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen
palveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne."
Että saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta!
Kätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi
kärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: "Olen mitä
suurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta
_suureen_ perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani
saa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen
maahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi
se kasvattaa Kaarle Kustaankin." Sanat olivat päässeet häneltä
tahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt
toisen ajatus juoksua.
"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?"
"Lähetän häntä noutamaan."
Kristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa,
että hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. "Kuitenkaan ne eivät vielä
olleet kunnossa", sanoi hän. "Emme odottaneet teitä niin pian, kun
laivasto lähtee vasta ensi kuussa."
"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni", lausui kuningatar
melkein kirkaisten.
"Liebe Mutter, wer fragt danach?" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?)
huomautti tyttö nauraen.
Nyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä
vuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui
tätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle
aiotut.
Merkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän
lapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi
miellyttävämpää asua maalla.
"Me matkustamme sinne väliin", vastasi Kristina. "Mutta minun täytyy
asua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää
kuningasta, kun hän palaa kotiin."
Tähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain
sydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen
yksin hyväksi aikaa.
Vihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö
oli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10
ja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui
laivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja
lukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.
Tuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat
pois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.
Kuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue.
Hovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti
Yxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta
Juhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes
Horn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld,
amiraalin poika.
Lähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin,
tahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli
kaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta,
ja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan
oli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä
pohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja
katsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään,
saavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä
äitiä -- mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni,
oli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut
hänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän
oli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut
osakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä
tuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen
silmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas
poika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli
kuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten
ei Märta neitsyt enää itkenyt.
Tämä matka oli heidät eroittanut... eikä hän voinut enää elää.
"Pää pystyyn, tyttö!" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.
Märta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen
silmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen
täytyi punastuen luoda katseensa maahan.
"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään", huudahti
kuningatar. "Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin."
"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin", puuttui
seitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli
ihastuneena kaunista tyttöä.
Kuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä
yksin verrattiin aurinkoon.
"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa", tokaisi vanha
Horn.
"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai
kenties ainoastaan päivänsoppia?"
"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni
tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld
kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun
pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."
Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren
miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.
Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen
vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus
hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.
Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.
"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi,
"tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan
kohdata puolisoni!"
Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm
vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu
säistä ja tuulista."