Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen
keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla
ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa
Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää
kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin
tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.
Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle
Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä
soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan
itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin.
Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen
loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan
muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla
päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja
ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta
näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat
ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa
tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret,
ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä.
Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.
Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista
valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan
tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin,
mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin
asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.
Osoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon,
perusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän
päivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden
ilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.
Lähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen
piispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten
lähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse
kaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen
virran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.
Se oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä
neitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600
miestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.
Tämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti
sen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään
ilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi
korjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.
Pikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka
ei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä.
Suurin vaikeus oli päästessä virran yli.
Korkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata
mihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita,
jotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet
neuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä,
jotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät
paksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli
lautoja myöten, osa taasen souti veneillä.
Kun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty
ulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin
edustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui
kahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli
Lilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen.
Mutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson
otti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.
Valloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan
ryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään
väkivaltaa.
Kun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa
muutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys.
"Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa", lausui kuningas. Ja
katso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja
luikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.
Suunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin
asujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan
turvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva
lähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa
ja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan
oivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi
mainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan.
Lopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli
hakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet
kätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään.
Linnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan.
Sotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin
sujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän
pitää ne.
Sotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä
täällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa
sotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta
siistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan
rikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä.
Muuan päälliköistä kirjoitti: "Suomalaispoikamme, jotka nyt
tottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin.
Liivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta
leivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat
kypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä."
Lokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen
Kustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.
Syyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa,
mutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki
Thüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi
kenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan
laski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää
Würtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui
tieto piispankaupungin kukistumisesta.
Täällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että
hänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä
estämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena
Leipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin
kuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten
ryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui
tapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn
lähtemään pois näiltä seuduin.
Kuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois
Bambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka
tahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli
juuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että
Tilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin
tai Schweinfurtiin.
Tapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja
löysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten
muuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi
vartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu
Würtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.
Yöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle
3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen
rykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa
vihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko
kuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin
päämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.
Seuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti
sen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan
Ochrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa
Würtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän
seudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.
Sillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja
kuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja
sentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa
hänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin
laaksoa pitkin.
Sitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain
evankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin,
Baireuthin, Nürnbergin ja muiden.
Suuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja
protestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin
katolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat,
ketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona
oli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien
uskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää,
että läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin
oli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään
vapaassa uskonnonharjoituksessaan.
Kustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin
kotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin
katolilaisille kuin protestanteillekin.
On totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti
hänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan
viisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen
ylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan
ensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen
katolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen
uskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen
nuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen
edessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.
Mutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet
tulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian
Baijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan
uskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin
katolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan
protestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa
saivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä
erikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia
tehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan.
Katolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen
Paavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto
vasta nyt todellisuudeksi.
Ennenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä
neuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät
ja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole
kylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset
ruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla
liittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan
että Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin
tällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.
Ruotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa,
joka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan
vihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat
täysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän
edessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä
pohjolan sotureista. "Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan
kiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän
keskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin
kuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan,
ja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee
uskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin",
lisää kronikka.
* * * * *
Herttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan
puolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt
etelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen
alipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja
marssi omin päin Elbeä kohden.
Kustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti
liikkeelle "liittääkseen Mainin Rheiniin", kuten hän sanoi.
Ennenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja
Rothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin
johdolla.
Marraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla.
Kustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.
Vastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa
kolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö
Torstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten.
Seuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja
Offenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia
suurempi. "Näytti siltä", sanoi eräs kirjailija, "että hänen tarvitsi
ainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut
niinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua
alamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa."
Offenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia
avaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan
leiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän
olla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa
keisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista
vastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja
markkinansa suureen vaaraan.
"Minua ihmetyttää suuresti", vastasi kuningas, "että te puhutte
markkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja
vapaudesta."
Lähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa,
mutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin
vaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg
hallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon
kuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he
kieltäytyivät avaamasta porttejaan, "hankkisi hän kyllä avaimet
käsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat
joutuneet hänen käsiinsä."
Lokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö,
sitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat
kuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin,
jonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti
oivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti
oikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia
täytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti
ihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan
kasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä;
näiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.
Senjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti
sonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen
kuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen
vetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.
Oivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon,
jossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta
aatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.
Kustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa
kerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli
tarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.
* * * * *
Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias
ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua
hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa
luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein
täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä
vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.
Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja
Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena.
Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi
Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen,
oli se siltä protestanttien kesken yleinen.
Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli
kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui
puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.
Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan
henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli
ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin
heti hänen luoksensa.
Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli
etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin
konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi
mennyttä miestä.
Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain,
että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän
ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti
kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.
Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen
jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä,
hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan
ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia
aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva
suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta
oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa
minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että
samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin
että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva
minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja
sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän
tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla
luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa,
ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!"
Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta
mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana.
Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.
Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua
palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko
ketään vierasta ollut hänen luonaan.
Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi
ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys
poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja
näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt
hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki
ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun
johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut
oikein.
Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat
Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin
ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes
sitä haistelemassa.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman
notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään
portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita
herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta
hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.
"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän
pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.
Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön
sanat.
Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti
tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän,
sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"
"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen",
sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.
"Mistä sen tiedät?"
"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti
minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon... se oli
kaikki liian hirveää."
"Tunnetko miehen?"
"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.
"Mikset ole antanut häntä ilmi?"
"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku
toinen."
"Hän on siis ainoastaan kätyri?"
"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."
"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä
tulevat häntä suojelemaan."
"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla
palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat
hänet missä valepuvussa tahansa... sallikaa minun sentähden
olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa
valepuvuissakin!" toisti hän.
Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson
epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on
niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä"
-- hän kirjoitti nimensä paperilapulle -- "jos joku tahtoo sinut
karkoittaa pois, niin näytä tämä."
"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart
Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut
niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla
levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.
Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä
ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan
alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he
luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.
Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja
taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan
ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson
useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä
vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.
Pöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä;
tämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä
kaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja
keisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun
ja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän
tahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan
onneaan ja sanoi häntä leikkisästi "pyhän roomalaisen valtakunnan
arkkirauhanvälittäjäksi", läsnäolijain suureksi huviksi.
Mutta nyt tuli Bambergin piispa "pienten edustajana" ja pyysi
kuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui
heti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen
linnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot
ja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat
äänekkäästi "Benedicte, benedicte!"
"Nouskaa, ystäväni!" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. "Minä olen
ainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että
minua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa
teitä mikäli voin."
Väki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa,
saksaa ja italiankieltä sekaisin.
"Yksi kerrallaan", sanoi kuningas.
Lennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat
värähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi
tiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään.
Nainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin
kuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.
"Tule lähemmäksi!" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti
arastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän
seurasi vastahakoisesti.
Kun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi
hiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua
voidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja
ainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin
siunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään,
ja tikari sattui Martinan kaulaan.
"Kiitos! Annan anteeksi!... Isä!... Äiti!... Kustaa!" Ja Martina
vaipui kuolleena maahan.
Kaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen
hälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään
veitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi
kaksi ruumista.
Lennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen
käsiliinallaan. "Sankarittaren muisto!" sanoi hän. "Säilytän sen niin
kauan kuin elän."
Kuningas otti häneltä sormuksen. "Se on lähetettävä Tukholmaan",
sanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa].
"Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä
Saksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta." Hän kääntyi
piispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä
liikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä
miekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi:
"Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada
synninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että
jos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan
olisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin
synneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista
hyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran
pyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään
kuten monet kerrat ennenkin, niin" -- hän veti miekkansa -- "vannon
hänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni,
ennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän
kelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan
vilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa."
Näin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti
satuloitava.
Maistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen
majesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. "Ei, kiitos", vastasi hän,
"tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä
vaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan
hautauksen kuin hän ansaitsee."
Herrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä
paitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset
löydettäisiin rangaistaviksi.
"Mitä sillä voitetaan", puuskahti kuningas. "Todelliset rikolliset
tietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa
siihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian
annetaan jäädä sikseen -- mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon
siitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen."
Kuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin
kuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset
heti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui
10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti
täällä yön.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin
yli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn
ylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin,
jonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.
Mainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat
nyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka
olivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen
pääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000
espanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja
ennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille.
Mutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja,
sillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti
Wormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman
säilytyspaikan.
Ruotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan
vastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt
luoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä.
Vallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää
sitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta
espanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät
ruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.
"No hyvä", sanoi Kustaa Aadolf, "me valloitamme heidät Reinin
toisella puolen." Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei
ollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.
Vihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu;
ne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas
meni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli
virran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen
itää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli
tapahtuva.
Varhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin
miehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva
hyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui
urhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas,
joka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun
menoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti
täyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja
samana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.
Seuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa,
ja linna vallattiin rynnäköllä.
Sitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko
sotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10
p:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän
puolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan,
antautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä.
Ruotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon
saalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.
Heti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus.
Oli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren
rannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan
kolme kuukautta.
* * * * *
Samaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet
Böömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi
böömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren
taistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja
heidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien
kauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.
Juhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla,
mutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin
alavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn
valtasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen
ritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard
tuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja
katolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin
böömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti
nyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen
entiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä
Moldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä
Ruotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.
Valppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä
Mainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän
pystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin
20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä
vuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin
linnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä;
kaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.
Mainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden
keskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille
neuvotteluillekin.
Kustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti
itse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin
monien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt
lähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.
9.