VOITTOKULKU.

Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului

muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar

Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai

vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin

äskensisustettuun linnaan.

Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä.

Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli

tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000

skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen

vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.

Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin

suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin

paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää,

olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan

protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen

voittojen hedelmät.

Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty,

että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli

käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää

mitä oli seuraava.

Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan;

mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli

avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä

merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka

joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen

ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla

ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen

tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten

neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa

keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim,

hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin

Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus

ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät

"protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.

Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti

tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin

omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle

oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.

Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet,

mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä;

leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä

ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan

hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi,

ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan

selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän

tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen

käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli

menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa

Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun

tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua

mihin nöyryytyksiin tahansa.

Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli

seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja

tämä riensi noudattamaan kutsua.

Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli

tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin

kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua

tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat

vihollisensa.

Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja

ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka

kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen

melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä

voittoon ja kunniaan.

Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli

rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti

päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön,

"koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti

Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa

linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli

jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen

jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin

kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.

Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan

välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.

Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin.

Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen

Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja

leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka

marssii Eilenburgista tännepäin."

Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon

kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan,

ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He

tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon

kunniatervehdyksen."

Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun

molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä

saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon

ympäri.

Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein

kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta

se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin

harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja

vastaan.

Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien

vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli

asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin

sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan

pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat

pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen

vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään,

jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet

voittoja.

Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen

sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia

ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."

Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin

mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei

tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta

pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja

monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät

ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan

sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja

ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja

eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn,

Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin

tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä

väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun

avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä

vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan

poistu maastani... Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta

Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin

ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän

on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi

mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen

uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot

kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos

kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta.

Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole

niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat

maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle.

Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat

toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei

ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen

kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin

ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa

mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta

uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota

hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän.

"Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani

puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä,

ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä

lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen

tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä

pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten

hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi

onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut

heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin

vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian

kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.

Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat

saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi

takaisin Berliiniin.

Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin

kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja

että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin

ympäristöllä.

Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky

lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä.

Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin.

Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja

kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.

Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn

sotavoimasta ja asemasta.

Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi

kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni,

harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä

urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama",

kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi

kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella.

Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he

ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa

hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen,

asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.

Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen

miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin

tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet.

"Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet

voittaa."

Ruotsin armeija oli tähän asti -- lisäsi hän -- marssinut autioiksi

hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa

ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta

saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä

retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi

tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka

pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan,

kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin

menettelisivät.

Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin

ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me

emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian

ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta

Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia

viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa.

Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen

rankaisematta!"

Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella

liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan

rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille

heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä

neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli

paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun

he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista

ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen

kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän

pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."

Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen

tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön

kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin

kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.

Luomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.

Siellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan

taisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan

koko elämänsä menestystä "heittokeihään kärkeen." Kaikki edelliset

taistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken,

jona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen

tarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa

lisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa

Pappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.

Kylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja

kun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta

leiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin

vaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi

käsien.

Nuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen

varovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa

syytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen,

että oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.

Väitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan

majassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin

poltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja

muut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot

ja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän

vaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.

Kuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä

kaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan

sieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.

Suurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä

ja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä

taistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta

päin saapuvan vihollisen tiellä.

Kahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita

tykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän

aamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.

Oli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin

liikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen

Dübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly

johti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg.

Ratsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan

Fürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla.

Jalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi

järeätä tykkiä.

Asetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki

muodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja

muskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää,

vaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään

keihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin,

teräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat

ja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin

olivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja

heillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.

Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin

kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit

olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset

lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He

ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin

pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat

aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa

ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä

leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja

husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai

muskettisotureita ratsain.

Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat

niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat

ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin

viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki

ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin

esiin, ja käsikähmä alkoi.

Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen

Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli

vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa,

miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt

syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt

heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan

oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin,

ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.

Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden

varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun

hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja

ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli

käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja

tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän

soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä

kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin

ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin

keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen

ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen

kavioista.

Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän

urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa

lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet

vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi

sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi

kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan

saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.

Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja

joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa

suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi.

Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella

ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin

tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen

hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu

kupeellaan.

Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla

sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden

kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli

niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja

siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen

ja korkean otsan alta.

Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki

peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi

aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin

päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi

tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin

lähestyvästä vihollisesta.

Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle.

Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen

etuväki ja tykistö tuli näkyviin.

Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua

taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa,

joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska

edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa

hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon

tapahtua hyvin varovaisesti.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi

muskettirykmenttiä yli sillasta.

Mutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden

seurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin

mahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan,

kun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä

ja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja

asettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö

voitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla

yli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: "ei."

Yhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken

tehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen

oman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan

seisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa

Horn, kuninkaan sotamarsalkka.

Teuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart

Torstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.

Oikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö

itse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli

protestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli

nimensä Ruotsin maakuntien mukaan.

"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun,

kullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten", sanoo

muuan silminnäkijä. "Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset

hevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja

suomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he

olivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa

ja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta

ponnistamaan."

Missä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä

loisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut

heidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa

jotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle

taistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen

uskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka.

Kuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan,

että saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä

Jumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän

joukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa

yksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin

hän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa

liehui vihreä sulka.

Kun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti

toisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata

vasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui

seuraavan rukouksen: "Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja

tappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi,

jotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan

vapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille

voitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen."

Melkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että

heidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus

Herran mahtavaan suojelukseen.

Jokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin

ja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin "Immanuel."

Keisarillisten sotahuutona oli "Jeesus Maria."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä

taisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki

rynnätä eteenpäin.

Nyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty.

"Sellaista taistelua", lausui muuan aikalainen, "ei oltu taisteltu

kahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän.

60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa,

jotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina

palanneet jokaisesta taistelusta."

Mutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli

keskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti

edellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka

järkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken

hyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua.

Uusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu

monilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä

etevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.

Vasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen

sotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen,

ja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.

Tillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen

kokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli

ilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä

edullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.

Kun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui

vihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. "Hänen tykistönsä ampui

kaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon", kirjoitti

kuningas. "Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme

olivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta."

Ampuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon

vahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi

mieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut

mitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että

tuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä

välin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun

hän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.

Pitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli

suunnilleen kaksi iltapäivällä.

Keskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani

sivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa,

siipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän

vihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan

esiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset

pillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää

järjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.

Sillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa

vastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki

ruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien

lujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän

vetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin

väliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin,

mutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä

toisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen

tulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset.

Syntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet

järkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat

vimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun

temmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän

kertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja

apuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim

haavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan

epäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja

ennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat

täydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000

miestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka

hän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.

Kerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: "Tämä ihminen vie

minulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan."

Tämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui

tappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät

joukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin

nurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää

pystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf

sanoi, "komppanioittain käpälämäkeen."

Vaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa,

joutui tällöin eturintamaan. "Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa

mukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa", lisää kuningas.

Sotamarsalkka Arnim, "etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa",

jäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.

Lennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta

loitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara.

Vihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli

tekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla

kukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.

Silloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla

hänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista

vastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen,

ja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä

vastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen

heidät kuin akanat tuuleen.

Arnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan.

Samaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin

sivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo

hänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän

harvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen

sotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi

häntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.

Teuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka

heitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä

laukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien

rientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan

luo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera

auttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa

molemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat

vasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun

Fürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.

Täällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut

avattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen

vihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.

Tähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea

tuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen

jälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa

jälkeen vihollista vastaan.

Mutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai

melkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka

vasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin

Tilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset

sotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä

tappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja

kuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä

edessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja

viholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua

peitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja

ainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.

Tässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta,

tapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.

Kun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten

keralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta

oli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain

eskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin,

missä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt

kuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki

kaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat

marssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.

Stålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten

oikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata

Tillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän

täytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit

Tillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa.

Pappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon

ratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin.

Mutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään,

jossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan

täydellisen tappion.

"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori", kirjoitti kuningas, "ja

taisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi

saamaan voiton." Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä

ampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja

kun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut

ollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän

käsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle.

Kello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.

Mutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja

ahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla.

Tillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui

hämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.

Vanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka

oli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se

ammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha

sotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä

enää kuulleet. "Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan

ei häntä totellut." Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia

seisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät

he tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat

ja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he

vielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat

taistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni

mailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat

sotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat

neliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan

pois taistelukentältä.

Samalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin

taistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi

polvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.

Oli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot

taivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän

oli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja

jesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.

Ilovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.

* * * * *

Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin;

kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli

7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko

oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja

oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko

tykistö ja 100 lippua.

Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen

leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja

huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis

oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui

voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä -- sanoo

eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi

keisarillisten leirin eri osiin.

Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat

matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui

Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.

Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan

haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein

taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty.

Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili

ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.

Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa

ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella

voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon

kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin

palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000

miehellä.

Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä

Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen,

oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen

j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa

varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka

ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."

Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla

Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset,

jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan,

osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen

luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin

vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.

Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja

tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On

itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään;

olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi

tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan

tahtonut tunnustaa pelänneensä.

Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta,

sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään

kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta

melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti

anteeksipyyntönsä.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette

riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän

ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita

sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."

Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun

kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin

kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän

vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi

kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin

keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa

arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti

tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi

vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.

"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat

veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista

tehtävistä."

Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä

lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että

kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten

tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat

joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain

ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman

etunsa niin vaativan.

Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa

se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen.

Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.

Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai

kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi

tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut

metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä

lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli

tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään

hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän

oli saanut huonoja uutisia.

Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine

herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten

menettelyohjeiden säätämiseen.

Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä

oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli

taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.

Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti

lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren

taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan.

Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä

oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat

pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni

takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista

suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä

oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."

Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä

ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen

suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan

keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään,

ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta

hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.

Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella.

Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti

hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun

Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai

uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa

varma perustuksensa protestanttisuudessa.

Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset

olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin

voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion

mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten

kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se

uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt

luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan

ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen

ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta

kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli

voitettu Breitenfeldin taistelussa.

Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat

toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein

muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen

auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän

seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat

ja kansa tervehtivät häntä riemulla.

Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään,

että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty

pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän

ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.

Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä

hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi

retkensä paavillisen liittokunnan maihin.

Ylpeää voitonvarmuutta -- niin arveltiin -- täytyi Ruotsin kuninkaan

tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen

hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja

kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun

ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen

ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin

määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut

sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli

parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta

hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta;

sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja

kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä

voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa

tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän

kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja

lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee

vastedeskin hänen suojelustaan.

Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan

luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon

keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla

varakuvernöörinä Preussissa.

Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen.

Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi.

Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin

vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt

liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa

Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää

hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan.

Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.

Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi,

seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin

perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen

ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin

uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.

Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta,

joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä

kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että

voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi

onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa,

eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen

vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan

selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana

Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos

he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet

tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen

puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin

lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin

katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena

pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa

Aadolf pyrki.

Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki;

siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että

miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista

lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua

häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?

Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia

liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään

oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä

käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa

ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä

Wieniin.

Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen

ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti

tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit

kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin

rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin,

kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.

Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan,

mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto.

Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin

ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin

piirikuntiin.

Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi,

toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun

brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.

8.