Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta,
joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen,
kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli
tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.
Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan
kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja
pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei
ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.
Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan
manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran
surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten
kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille
kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin
vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan
pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti
siitä toisenkin.
Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan
ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena
itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita
vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa
edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin,
että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin
neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten
myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin
julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta
ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot
hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän
omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana
esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen
kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille
sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana,
joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa
syntyneet.
Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden
kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa
Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää
hyväkseen.
Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli
Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle.
Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen
arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi
oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt.
Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa.
Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.
Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi
viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta
hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan
hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut
rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle,
ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret
muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän
ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan
läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään
Magdeburgista matkaansa.
Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi
täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa
herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten
läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin
kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä
Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.
Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen
merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua
liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen
lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta
ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen
vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä
nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä
taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly
oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana
Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf
oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät
hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä
takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin
menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.
Paremmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi
neuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti
kaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi
kuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt
tehdä päätöksensä.
Sillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä
palattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka
ilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan
apumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin
ja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin,
esittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten.
Vaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi
lisäksi kirjallisen vastauksen.
Se sisälsi, että "Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen,
vaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun
ruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä
viholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan
maata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun,
niin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita
tehtiin."
Kuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6
p:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui --
lupauksen mukaan -- luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati,
että vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, "tahtoiko hän seistä
kuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä
kohdeltaisiin vihollisena." Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7
päivää.
Vaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan,
että kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi
irtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun
seuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen
ja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.
Seuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin
vaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai
käskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.
Yrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin
koskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu
Kustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.
Yhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden
välillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja
sentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.
Hän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi
herättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän
tunsi sen, kun saapui ankara viesti, että "nyt hän on täällä kaikkine
ruotsalaisine joukkoineen!"
Kalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään.
Mihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa
käsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville.
He tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää
vitsaa.
Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän
uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään
vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin
voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja
pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.
"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin
hampain.
"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on
ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän
ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."
"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva
ruhtinas.
"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.
"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi.
"Mutta meidän täytyy joutua."
Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä.
Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan
yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät
kuningasta.
Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he
pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan,
vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen
nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai
nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.
Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset
katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka
Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli
poistunut joukkoineen... hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä.
Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla
tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa
taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.
"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin
tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä
kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."
"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte
Tanskan", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. "Ja tämä, että
yksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on
minusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat
sukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä
teidän suurelle yrityksellenne."
"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä", vastasi
kuningas. "Tunnen joka päivä sen siunauksen!"
Samassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja
kuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana
hän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia
lauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän
sitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut.
Spandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon
ylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen
sopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut,
että se oli hänen ainoa pelastuksensa.
"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana
Berliiniin", sanoi vaaliruhtinatar.
"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte", vastasi kuningas kohteliaasti.
Vaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. "Kuinka minua
ilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!"
sanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.
"Luulen menetelleeni valtioviisaasti", vastasi tämä. "Olen uhrautunut
maani hyväksi, olosuhteet vaativat sen... olen kirjoittanut siitä
sekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään,
etten voinut menetellä toisin."
Nuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin
häntä kirkas päivänvalo hävettäisi.
Illaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas
asetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui
nyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin
kuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka
mukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata
koko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä
rahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.
Niin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana
päivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni
Stettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli
Juhana Banér.
Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka
vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia,
sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli
tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä,
hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että
vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin.
Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke
Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea
tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä
näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä
hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi
heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.
Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki
hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella,
että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa.
Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui
hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia
päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä
luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.
Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla.
Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa
Greifswaldiin.
Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin
vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa
kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta,
joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja,
kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi
kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.
Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat
viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen
alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa
valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana,
hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen
loiskivan rantaa vasten.
Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja
että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne
mahdollisesti Ruotsia?
Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen
sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi
häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin
vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän
sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten
taitavat", lausui hän.
Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika
Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa
Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi
yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä
täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki
häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko
ikänsä.
Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja
ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös
Wolgastiin.
"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä
pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa,
riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet
kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.
Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat
tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit.
Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa
suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot
tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot.
Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten
sallittiin ryövätä mielensä mukaan.
Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta
monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin
alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä
kohtaloonsa.
Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää
puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo
herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt,
ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli
tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin
yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.
Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko
valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput
näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin
pelastajat astuivat pian maihin.
Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä
nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin
ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan
pelättyjä sinitakkeja.
Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista
sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea
käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli
ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista
vastaan.
Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja,
jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan
aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin.
Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran
saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan
pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.
Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen.
Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja,
jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän
vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin,
kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti
Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000
laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa
lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen
soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen
kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.
Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka
hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli
ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella
porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin
hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.
Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden
Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat
koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan
saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa.
Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä
vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli
illalla juhlavalaistus.
Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä
Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita
ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän
oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.
Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen
kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet
maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi
tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen
ihminen."
Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden
hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa.
"Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi
hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani
sodassa."
Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja
vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta
kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin
asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan
ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin
kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti
tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan
sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.
"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se
näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti
katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti
silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin
tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."
Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan
tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi
nopeasti.
Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä
mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies... poika käänsi
pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona
oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria... kuinka heillä
kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi
Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua
ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja
pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah,
hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen
uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi
viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin
vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin
piirteihin.
Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas
löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut
kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi
kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei
suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.
* * * * *
Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta
Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli
kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön.
Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään
loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin
onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä,
Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut
Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.
Toimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun
hän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla
harkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.
Ratsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä
lähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla.
Muu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan
Brandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.
Hänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla
puolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko
kohtaamaan vihollista avoimella kentällä.
Havelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan
kulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan
päässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen
Tangermünde.
Kustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim
taisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman
päässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut,
hän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni
Jerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs
eversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota
puolustamassa oli 120 miestä.
Seuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen
kuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti
vietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi
kiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.
Tämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva
linnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä
suhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä
saapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut
Havelbergin.
Mainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion
Werbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi
virran tulvia vastaan.
Polvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot
virrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan,
joka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa
leirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli
siis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen
lujitettiin luomalla hauta padon edustalle.
Kaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin,
mutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä
neljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin
ja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa;
siihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä
Havelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin
tehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla
Alt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.
Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa
hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja
sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi,
minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi
täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa
sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.
Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt
silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan
Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?
Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän
valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa
olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut
julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua
vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla
selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä
peruutusjulistukseen nähden.
Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta
Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta
pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa,
määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja
Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen
käskykirje protestantteja vastaan.
Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja,
oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly
Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä
tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.
Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan,
ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun
saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt
Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.
Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja
edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.
Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi
nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli
upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin
pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.
Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen
pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään.
Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka
ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon
mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan
ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä
kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli
erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään
kaikille ja ratsasti tiehensä.
Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben
lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille.
Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä
mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna
Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran
lounaiseen päin.
Täällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän
osaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.
Kuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä.
Kuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli
kappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi
omaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko
oli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot
näyttivät epäluotettavilta.
"Saksan kansa", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, "on käynyt niin
epävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen,
toisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan
saaneet palkkaansa."
Melkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa,
ja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa
olisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea
hänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. --
"Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää,
että olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin
sotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan
sillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on
sekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet
tyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan
luvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se
hyvä, kun vain olisi varoja."
Kuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin
hän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi:
"Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä."
Kustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. "Oletko se sinä,
Gustava Adolfina!" huudahti hän iloisesti. "Tule sisälle ja sano mitä
tahdot!"
Tytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta,
kun hän kuninkaan edellä meni telttaan.
"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?" kysyi kuningas ja veti
hänet luokseen.
"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä."
"Yksi ensin ja toinen sitten." Hän otti kukat ja pani ne pöydälle.
"Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi."
Tyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen
sisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle.
Tämä avasi sen ja luki: "Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra
ei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa
rauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme."
Kuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. "Missä sinulla on
sormus, jonka annoin sinulle?" kysyi hän.
"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle."
"Miksei hän tullut itse?"
"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan."
"Mistä sen tiesit?"
"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia", vastasi tyttö, ihmeellinen
ilme katseessaan. "Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta
siitä ei äiti kulta pidä."
"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää
häntä kaikesta -- kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan."
Tyttö tuijotti unelmoiden eteensä. "Se on jotakin toista", sanoi hän.
"Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän
tekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä
ymmärrä, vaan vasta myöhemmin'."
Kustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet
kimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: "Vie
terveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi
tehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on
Jumala yhdistävä!"
Vielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen
jälkeen lattialle.
"Kas tässä", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan,
"tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta."
Kun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja
ajatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin
raskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden
taivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli
käsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. "Taistele ja rukoile!"
oli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin
tehtäviinsä.
Muuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos
mahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa
Aadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät
siihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä,
oli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin.
Keisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat
niin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus,
mutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja
pelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat
heille mielellään ansaitun rangaistuksen.
Päälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.
Kustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä
kolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti
Angernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.
Baudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski
ratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin
saattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi
osaksi maahan.
Rheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty
kömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus
hyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset
lähtivät pakosalle.
Samoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli
saanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni
taistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat
voittajain saaliiksi.
Kuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä.
Tällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen.
Vaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän
oli vähällä joutua hakatuksi maahan -- mutta hänen hetkensä ei ollut
vielä lyönyt -- ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka
sattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.
Estääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski
kuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä
sangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä
kostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja,
jonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin.
Kun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja
kuningas itse lähti Werbeniin.
Siinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä
"Burgstallin kahakka", johtui ruotsalaisten menestys siitä
äärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat
vartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.
Sotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000
miestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä.
Niin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää
1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema
muuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä
saattoi yhtyä kuninkaaseen.
Suurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten
hän kirjoitti Hornille, "tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei
sitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain", kirjoitti hän
edelleen, "kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne."
* * * * *
Sellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla
sanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit
äärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset
tepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä
onnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.
Tilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi
vitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi
Werbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman
päähän kaupungista.
Joka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun
26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät
viholliselle sangen suurta vahinkoa.
Heinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä
taistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään
ruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse
oli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton,
mutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.
Kun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla
piiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti
kuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit
voineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän
oli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta
hyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.
Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia,
mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin
2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä
ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin,
missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.
Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat
kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun
keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi
ilmennyt.
Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt
väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat
toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia
peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous
hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa
kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.
Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun
ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä,
että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla
perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä
liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä
häntä.
Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana
hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen
hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes
seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin
valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse
varustaakseen.
Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm
ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta
molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä,
jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän
lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin
vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi
sotapäälliköiksi.
Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset
pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin.
Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan
saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa
oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen,
näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa
seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon
hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut
voinut, sen oli Tilly ajava läpi.
On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana
Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa
asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin,
ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää
asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.
Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta.
Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin
sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän
asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava
sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.
Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan
pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä
ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta.
Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas
puolueettomuutensa häntä auttanut?... Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn
edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle
alttiiksi?... Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa
Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin
kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.
Yhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli
hänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen
häneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.
Mielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen
saksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut
turhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin
oivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan
välillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi
kääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän
epäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta
vanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä
toiminnassaan.
Hän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi
viikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen
taivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.
Vaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului
12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä
leiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin
yhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.
Arnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui
Tillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli
sotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan
viholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko
sotavarastonsa.
Juhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle
sotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä
eteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.
Kolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti
kirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta
enemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi
Tilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin,
poltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin.
Elokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle
muonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa
kaupungin.
Raatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun
vaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki
kaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin
ympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2
p:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna
koko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti
valmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että
jos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman
kohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan
äitinsä kohdussa.
Ei ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan
iltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin
kaupunkiin.
Sillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet
jotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut,
mutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut
kuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän
itse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas,
luottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia
ja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi
jälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.
Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa.
Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista
nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut
muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä
mainitsemaan vaatimuksensa.
"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf,
"paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti.
Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen
kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas
luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis
marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa
kuinka muuten leikistä pelastuu."
Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja
lähti heti matkalle.
Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla
levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi
hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"
Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto
oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:
"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa
on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni
panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti
takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis
luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko
omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."
Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf
oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja
hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski
palkkaa.
Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko
alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben
varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen
sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa.
Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan,
ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.
7.