Fredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista.
Perhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää
onnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja
seurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä,
joka uhkasi Magdeburgia.
Koko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa
rohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen
koettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut
käydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja
kärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät
kuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.
Sellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat
sairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen
seistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta
turvallisesti saattoi pitää kiinni.
Taistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät
ja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle
puolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin
puolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä
keisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle
alamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan
ryöstön hirmujen välttämiseksi.
Tästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti
kirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin
ja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen
Martinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa
ja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan
Kustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili
ainoastaan opinnoissaan.
Frans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli
keisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei
tiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli
mielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento
oli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli
yksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa,
ja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse
kosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla
kysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.
Kutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu
hänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että
ainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta
puolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys
lykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki
hyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen,
vaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä
tarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi,
ettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän
heittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan
rakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua
toisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin
surullisena aikana.
Kirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään.
Samassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta,
ja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen,
kuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli
lopussa.
Piiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle
ja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse
kaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja
valleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.
Tiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin
ja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä
saapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa
kaupunkia vaadittiin antautumaan.
Mielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka
perheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei
ainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja
kaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet
kuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.
Kaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset
antaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta,
kun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään
yllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään
pakkosopimuksen.
Mistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä
johtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen
ja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras
apu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi
onnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen
sanoilleen.
Mutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse
kaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin
vaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa
yhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan
ja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan.
Nämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet
pikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä
antamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella,
että ne olivat vähissä.
Sellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä
siltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti
kaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa
Aadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas
tuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa,
jatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.
Frans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja
lemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä.
Hänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään,
että kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään
melkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen
tuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä
riitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei
hän itse ottanut osaa taisteluun. "Minä teen sen, kun aika tulee",
vastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä
yhteen.
Muutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään.
Sitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt
vihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa
Almannille. "Pelätään rynnäkköä", sanoi hän, "enkä minä tahdo
vetäytyä pois."
Koko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan.
Täytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan.
Kerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä
ja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.
Yö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen
leiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka.
Silloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.
Neljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu
koolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen
pelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen.
Neuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin
huutaen: "Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja
esikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!" Kauhu kuvastui kaikkien
kasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: "Toivon, että
keisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti
vastaan niin, että heille käy pahoin." Sen jälkeen hän jatkoi
neuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.
Mutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim
oli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin
Falkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.
Seitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen
rynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi
jokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli
kuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa,
ensimäiset viholliset, jotka kohdattiin -- 15-miehinen vartiojoukko
pitkin vallihautaa -- hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen
vallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli
voimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin.
He virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta
riennettyään tuli heitä vastaan.
Nopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä
ja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti
pappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin
muurille, sitten yli sen ja vallin.
Silloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta
nytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä
heidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät
kavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta
vihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut
petoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja
hän kaatui maahan.
Hänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus.
Hälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin
ammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät
eturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta
se ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa.
Hämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui
mitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin
kaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.
Nousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta
taloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli
kymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera.
Hänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta
lopussa.
Samana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja
tyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain
rukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja
rakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina
virsikirja ristiinpannuissa käsissään.
Siinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista,
jolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet
kirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun
kaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.
Kirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella
säestyksellä seurakunta viritti virren: "Jumala ompi linnamme!" Kun
se oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin
johdolla: "Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen,
sillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun
tyyssijani." Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen,
joka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei
kansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.
Tällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat
kumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin
profeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä
ja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi
henkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui
seurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.
Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja
iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella
Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen
sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus
himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli
näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä.
Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui
tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen
päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet,
jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet
vähitellen tuntoihinsa.
Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla.
Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen
pyhän sakramentin.
Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot
tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä
toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi.
Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet
katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin
vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat
auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä
toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat
verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain
huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.
Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain
kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset
karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet
temppelin holvikaarissa.
Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo.
He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja
rakkauden sanoja.
Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan.
Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on
pappi, hän saa elää."
Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet
käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi:
"Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen
kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti
hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän,
ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär
heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina
näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran
hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa
korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:
"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole
tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen,
että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten
hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.
Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti
kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat
auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin
täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä
ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston
kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista,
mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä
huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä
tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui
tuho kaikille.
Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi
sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala
kohtaus.
Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä
Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta
äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan
lapsen lujaan syleilyyn.
Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät
toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski
äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni
tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"
Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko
kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.
He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain
kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen
takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä
seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi,
oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti
hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.
"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen
vaaraan, missä täällä olet?"
Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin
kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat
sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän
suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria
kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden
peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin
taluttamalla ulos kirkosta.
Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat
himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa
ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia
nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka
pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja
oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi
ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut
tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut
huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut
samaan paksuun savupilveen.
Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti
sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei
näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän
oli.
"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi
pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet
takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka
palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta
äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät.
Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin
kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme
teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"
Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja
himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi
väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi
tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät
tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan,
Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana
maahan.
Martina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin
elävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui,
tuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa
ja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: "Minä kiroan sinut,
murhamies, minä kiroan sinut!"
Tunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans
König ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen
iskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.
Puolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen
leimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön
loimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi
koskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben
rannalla.
Kahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.
Kukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon
sellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa
ja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä
surun alhossa.
Tuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä,
ei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla
ja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä
etsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää
alituisessa kuoleman pelossa.
Nyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä,
käski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.
Salvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti.
Heidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki
tyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista
hevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja
kauheasti raadeltiin.
Pyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia,
naulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. "Kroatit ja vallonit ovat
katalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään
kärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia
kertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin."
Merkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa
keisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin
kaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.
Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia
raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta
löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia
espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki
vietiin leiriin.
Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului
ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.
Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja,
ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana
katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja
takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta
ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön.
Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä
on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin
onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä
alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut
tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään
sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt
polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?
Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä
eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset
murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että
he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki
pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.
Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja
jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta.
Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut
saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan
yleiskatsauksen.
Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden
äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa
ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös
raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan
niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.
Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä
Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut
kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on
kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä,
ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"
Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi
juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä.
Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten
kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen.
Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä
voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja -- lisää
kertomus -- näytti silloin liikutetulta.
Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin
hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että
Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi,
mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja
apu tuli liian myöhään."
6.