Landsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että
kävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki
neuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan
keinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui
Fürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas
toivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän
puhui sotajoukkonsa eturinnassa.
Köpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun
ja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia
uhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui
luovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi
lisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen
suostumustaan.
Jo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi
luovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa _paitsi_ Spandauta
ja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin
kuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna
tarvitsi varmaa turvapaikkaa.
Kuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä.
Jokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta
persoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi
tapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän
silloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin
lähetti sai jalat allensa.
Kohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä
Berliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne
Köpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän
kenttätykin seuraamana.
Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan.
Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär,
Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.
Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä
vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa.
"Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset
jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja
voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta
tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä
ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään
ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että
jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa,
liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää
sodan teidän jaloutenne maihin."
Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin
punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain
minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä,
jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka
sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären
kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin
onnettoman Fredrik II:n hyväksi.
Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat
kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän
lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.
Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen.
Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa
kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin,
että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin
seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin
hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren
kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas
näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi
hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."
Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin
Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas
ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta
huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan
ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen
huulilla.
Oli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja
valmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten
joukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen
ja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa
hiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään
kaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän
voi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän
vakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain
kanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat
kuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui
rauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän
nyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä
erinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen
mielipiteen suunnasta.
Lämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui
protestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen
ihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä
itse pyrkimään totuuteen. Katolisuus -- lisäsi hän -- kietoo
ihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä.
Sittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa,
voimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja
vakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!
Läsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli
kuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi
helmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli
voittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun.
Mutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä
tenää.
Joku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin
hajamielinen ja huolestunut. "Se ei minua kummastuta", vastasi Kustaa
Aadolf. "Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee
miettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen
maansa ja koko kristikunnan parhaaksi!" Kääntyen Mecklenburgin
herttuaan hän lisäsi: "Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan
tahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa
siitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän,
että saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset
ruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät
tahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on
kukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän
asianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne."
Kuningas oli puhunut syvällä, melkein uhkamielisellä vakaumuksella,
ja koko sali kuunteli tarkkaavasti, mutta varsinkin kalpeat
neuvosherrat, jotka loivat arastelevia katseita herraansa. Mitä
kuningas sanoi, se oli jo ennen synkkinä varjokuvina häämöittänyt
heidän silmiinsä. Mutta nyt se pukeutui selvään muotoon ja kasvoi
melkein hirvittäväksi.
Vaaliruhtinatar pani kätensä kuninkaan olalle ja sanoi: "Olkaa varma
siitä, että teen mitä voin."
Keskustelu kääntyi sitten yleisiin asioihin, ja Kustaa Aadolf meni
vasta myöhään hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen. Vaaliruhtinas oli
seurannut häntä, mutta palannut pian takaisin, toivoteltuaan hyvää
yötä korkealle vieraalleen.
Heti sen jälkeen kamaripalvelija viittasi kirjeeseen, joka oli
yöpöydällä. Hän ei voinut käsittää kuinka se oli tullut sinne.
Kuningas avasi sen ja luki kammokseen vain kaksi sanaa: "Älkää
nukkuko!" Ne oli kirjoitettu mitä soreimmalla käsialalla.
Ilmaisematta liikutustaan Kustaa Aadolf sanoi vain, että hän
soittaisi, kun tahtoi mennä nukkumaan. Kamaripalvelija poistui.
Keneltä oli varoitus, ja mitä oli hänellä pelättävää itsessään
vaaliruhtinaan palatsissa? Kuitenkin, kun hän ei tuntenut olevansa
uninen, päätti hän istua hetkisen valveilla ja lukea muutamia
kirjeitä, jotka oli saanut aamulla, mutta ei vielä avannut. Kun hän
otti ne esille, seurasi mukana hänen pieni käsiraamattunsa, joka
hänellä aina oli mukanaan. Hän pani ne kaikki pöydälle. Vielä kerran
hän avasi salaperäisen kirjeen. "Älkää nukkuko!.".. Mahtoiko se olla
häneltä?... Miksei hän lähettänyt pikku Gustava Adolfinaa?... Tyttö
olisi saanut jäädä tänne ja kertoa äidistään ja omasta elämästään.
Sen jälkeen hän tarttui raamattuunsa, ja hän syventyi pian
tutkimaan niitä syviä totuuksia, joita seurasi jokaisen "Autuaat
ovat..." jälkeen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut, kun
hänestä alkoi tuntua, että valo himmeni, ja kun hän kohotti päätänsä,
näytti hänestä kynttiläin liekki kellertävältä. Hänen oma päänsä
tuntui raskaalta, ja kun hän nousi, tuntui hänestä kuin maa katoaisi
hänen altansa. Oliko se kuvittelua, vai täyttikö tosiaankin sumu
koko huoneen? Hän tunsi olevansa kaatumaisillaan, mutta kovalla
tahdonponnistuksella hän haparoi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.
Kamaripalvelija istui suuressa nojatuolissa ja nukkui, mutta kuningas
näki nyt selvään, kuinka jokseenkin sakea savu tuprusi makuuhuoneesta.
Hän herätti miehen. Liekö tähänkin savu vaikuttanut, tai oliko hän
unenhorroksissa, mutta ainakin kesti kotvan, ennenkuin hän pystyi
käsittämään mistä oli kysymys.
Hän tahtoi nostaa hälytyksen, mutta kuningas kielsi sen. Muutamia
ikkunoita avattiin, ja hiukan etsittyään löysivät molemmat sen
salaisen syyn, joka olisi voinut aiheuttaa kuninkaan kuoleman.
Makuuhuoneessa oli suuri takka, joka, kun tähän aikaan ei tarvinnut
lämmittää, oli verhottu tuoreilla lehdeksillä. Mutta pohjalle,
syttyväin mutta kosteain ainesten alle, oli laitettu tuli, josta
lähti vain savua.
"Katsokaas", sanoi kamaripalvelija viitaten ylöspäin, "savupiippu on
luultavasti tukettu, ettei savu pääsisi ulos."
"Tämä näyttää olevan ystävieni jesuiittain keksintöä", virkkoi Kustaa
Aadolf. "Mutta Herran käsi on minua ihmeellisesti suojellut."
He sammuttivat tulen yhdessä, ikkunat saivat olla auki, ja Kustaa
Aadolf meni levolle kiellettyään kamaripalvelijan virkkamasta
kenellekään mitään. Vaaliruhtinaallisella herrasväellä ei ollut
mitään osaa tekoseen, ja tieto siitä olisi vain lisännyt heidän
huoliaan, ja hän tahtoi heidät siitä säästää.
Varmaankin hän oli unissaan nähnyt hyvien enkelien liitelevän
ympärillään, sillä palvelija, joka valvoi hänen vuoteensa ääressä,
sanoi, että kuningas oli luultavasti nähnyt hyvää unta, koska oli
näyttänyt niin kummalliselta.
Seuraavana aamuna Kustaa Horn toi uutisen, että vaaliruhtinas oli
koko yön jatkanut neuvotteluja neuvosherrojensa kanssa, "Ja", lisäsi
sotamarsalkka, "lienee oltu yhtä mieltä, että on liian vaarallista
kieltäytyä suostumasta teidän majesteettinne vaatimukseen, kun
sotajoukko on kaupungin edustalla ja voi minä hetkenä tahansa tulla
ottamaan väkivallalla mitä ei annettu hyvällä."
"Minullakin on mitä parhaimmat toiveet", vastasi Kustaa Aadolf
iloisesti. Mutta se neuvottelu, joka sittemmin seurasi kuninkaan
ja vaaliruhtinaan ja hänen neuvosherrojensa kesken, oli sentään
pitkä ja väsyttävä, huolimatta siitä, että kuninkaan ehdot olivat
sangen kohtuulliset. Hän vaati vain kuukautista raha-apua sotajoukon
ylläpidoksi ja Kustrinin ja Spandaun linnoitusten -- maan molempain
päälinnoitusten -- luovuttamista, kunnes Magdeburgille oli saatu
apua. Brandenburgilla ei ollut antaa mitään sotaväkeä, sillä se oli
aikoja sitten ollut aivan aseeton.
Vasta iltapäivällä sopimus saatiin allekirjoitetuksi, mutta
kuningasta ei saatu houkutteluilla eikä millään jäämään enää yöksi.
Monien ystävyyden vakuutusten jälkeen erottiin, ja Kustaa Aadolf ja
hänen sotamarsalkkansa palasivat sotajoukon luo.
Tämä tapahtui toukokuun 4 päivänä. Seuraavana päivänä kuningas marssi
Spandauhun, joka jätettiin hänelle. Eversti Akseli Lilja pantiin
päälliköksi 1,000 miehen keralla. Toukokuun 6 päivänä saapui hän
Potsdamiin.
Mitä lähemmäksi Magdeburgia hän tuli, sitä hartaammin hän halusi
joutua kaupungin avuksi. Mutta ensin oli voitettava Saksin
vaaliruhtinaalta se, minkä brandenburgilainen oli jo myöntänyt.
Frankfurtista Kustaa Aadolf oli lähettänyt hovijunkkarin Juhana
Yrjänän luo taivuttamaan häntä liittoon. Potsdamista lähetettiin
uusi lähettiläs, koskei ensimäinen ollut palannut. Tämän toisen
lähettilään oli kehoitettava vaaliruhtinasta liittoon Ruotsin
kuninkaan kanssa Magdeburgin avustamiseksi, vaadittava vapaata kulkua
Saksin läpi ja persoonallista kohtausta molempien liittokumppanien
kesken.
Tiedonannot Magdeburgista kävivät yhä huolestuttavammiksi. "Tilly
ja Pappenheim", kirjoittivat pormestarit ja raatimiehet, "seisovat
suuren sotavoiman kera kaupunkimme edustalla, ja kaupungin kaikki
vallitukset ovat vallatut, niin että olemme mitä suurimmassa
vaarassa. Jollei apua tule joutuin, saamme kahdessa päivässä kurjan
lopun."
Kuningas ilmoitti heille Frankfurtin valtauksesta, ja raati vastasi,
että he kiittivät Jumalaa kuninkaan onnesta, mutta lisäsivät:
"Siltamme on vihollinen sytyttänyt, molemmat esikaupunkimme olemme
huhtikuun 20 päivänä sytyttäneet tuleen, vihollinen lähestyy
kaupunkiamme. Tilly on kirjoittanut, että olemme hänen käsissään,
että teidän majesteettinne ei voi auttaa ja että meidän on anottava
keisarilta armoa."
Tämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa
tapauksessa olivat hukassa.
Hallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän
oli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän
iloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta
Jumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.
Voimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet.
Ilman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään
Magdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä
Saksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi
vaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen,
ennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.
Armeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli
suunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä
suuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä
Saksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten
Brandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin
sotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.
Toukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin
Juhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon
kaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas
oli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että
keisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten
johdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut
millään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui
pyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan,
velvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa.
Mutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin
luona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi
hävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi
päässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta
oli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.
Kun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli
hän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että
korkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin
häviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei
uskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi
uhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi
tehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti
juhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien
johtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta,
joka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti
tahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle
avoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin
puolesta mitä oli tehtävissä.
Mutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona
Juhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla
raakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu
liekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta
ja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan
rauniot.
Saadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava
sieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.
5.