Uusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet
vähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi
majoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa
kotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän
tahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa
aikomuksensa.
Kirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi
vastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan
ruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan
päämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa
Horn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.
Kardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi
ranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä
taitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä
määrännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu
tunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.
Ei ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen
hylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt
liittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa
Aadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi
vuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden
yhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen,
joka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen
400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000
miehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa
Aadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja
sitä paitsi -- tärkeä kohta -- hän sitoutui kaikkialla jättämään
katolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat
nyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi
ensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat
yhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta,
kuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi
antaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan
toivomuksen mukaan.
Ranskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa
Aadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.
Liittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa,
ei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden
esitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin
huoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon
ihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että
maailman täytyi se tietää.
Hänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia
suorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin
markiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen
väenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi
armeija.
Niin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.
Tällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken,
mutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten
välillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä,
ja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa
taistelussa.
Kenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan
alakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti
matkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että
kuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään
muulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja
sotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut
kaiken johtaa onnelliseen loppuun.
Matkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria
Eleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että
kaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän
lähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi
uskollista rakkauttaan.
Langolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia
päiviä ennen sieltä lähtöään: "Olemme Jumalan avulla saaneet lujan
jalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti
katsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois." Kirje
sisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja
luottamusta.
Jollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän
lämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa
oli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.
Ainoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa
liitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa.
Väliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä
täällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai
lähettävä viestin lapsen mukana... oliko arvoitus hänelle koskaan
selviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?
Kuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin
maakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti
toisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella
Ruotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa
taivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit
liittoon kuninkaan kanssa.
"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja
innostaan", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle
kirjeen.
"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'", vastasi
tämä.
"Niin", puuskahti kuningas, "niin totta kuin omasta puolestani
olenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden
ymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät
auttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että
joutuisin tappiolle."
Kustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja
evankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan
puolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän
kanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen
neuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa,
kutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä
protestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.
Tämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan,
mutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille
Ruotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa
oli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka
taisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli
käytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä
keisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli
kielletty.
Juhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli
voivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan
ratkaista Saksan kysymyksen.
Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden,
mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari
tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä
tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa
vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä,
saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen
ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."
Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin
protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa
muukalaista vastaan.
Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja
politiikkaa pohdittiin sekaisin.
Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua
tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä,
samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä,
mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken.
Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä
ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle.
Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen
valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen
ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut
"raudallisesta ratkaisusta."
Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin
Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin,
ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät
tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin
kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä
tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä,
ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.
Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä
vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin
Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja
Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa
protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan
omilta pojilta.
"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni",
oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos
heidän omista ajattelemattomista teoistaan.
Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois
saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin
kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka
ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.
Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat
Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat
miehet.
Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä
keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.
Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja
valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista
Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja
liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva
soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja
sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden.
Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien
sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan
Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan.
Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa
hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä
sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."
Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin
oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa
haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta
tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita
joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun
Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen
korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti,
että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko
sotavarastonsa.
Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti
Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa
1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa
Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan
päinvastaiseen suuntaan.
Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka
sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että
hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.
Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain
puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset
ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin
on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja
turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin
edes takaisin."
Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi
seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi
kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että
linnoitus jätettäisiin koskematta.
Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille
kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn
marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen
tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä
maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa
nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli
vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän
tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota
puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.
Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja
Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja
kuninkaan välillä.
Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun
25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli
lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä
oli hyvät turkit.
Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa
kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella,
mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa
oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara
oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän
vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän
oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän
maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei
heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin
vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän
neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain
paikkojen luonnon ja aseman."
Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet
uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja
sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.
Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen
Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja
ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin
pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli
kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.
Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja
palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja
linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta
Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi,
jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai
muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin,
ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä
väkivaltaa asukkaille.
Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen,
herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja
rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan.
Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin
linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti
antautuivat.
Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen
Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan
linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus
kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin
rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa
viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän
sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin.
Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki
seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka
olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella
lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta
seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen
oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki
ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään,
silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset
ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden
säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen
-- heidän tähtensä.
Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin
hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella
vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja
torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400
sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin.
Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa
tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana
päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät
ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta
keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan
upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui
pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja
julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.
Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä
hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.
Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla
taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi
todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen
likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin
kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta
siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se
murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova
vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää
apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan,
ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo
tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen
ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni
lähimmälle vartiotulelle.
Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla
nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä
alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin
lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään
ja vastasi sitten:
"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on
sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."
Sen jälkeen, kerrotaan, "palasi kuningas kylmään telttaansa, söi
vahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen
jälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan."
Kuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset
näkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla,
lannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen
Itämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.
Taistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan
ei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli
päällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa "kiluineen
ja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin
keralla." Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.
Kerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui
Savelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen
poistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi:
"Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen
jalkojensa väliin."
Suuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja
vallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg.
Täten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi,
että sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana
vuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi
Elbelle.
Juhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen
päällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut
Neu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn.
Ruotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.
Mutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut
pelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua
läpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin
avuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan
lujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista
Oderin seutujen omistus riippui.
Hän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti
peloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja
seisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui
ruotsalaisille.
Suunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti
vastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja
pyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi
sen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa
linnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.
Ruotsalaisten päämajassa tiedettiin, että "korpraali" oli liikkeellä,
mutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että
matkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2
päivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja
7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.
Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa
ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden
päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui
varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä,
edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia
kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi
kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta,
vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä
avustamme teitä", lisäsi kuningas.
Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä
Stettiniin.
Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5
päivänä.
Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta.
Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi,
että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin
kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.
Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä
suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan
joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä
odotettiin seuraavana päivänä.
Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia
Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin,
pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui
jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.
Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat
sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat
asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että
Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki,
jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin.
Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri
se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään
mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein
pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli
käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.
Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat
kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa
kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa
taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti
silmiinpistävää pelkoa.
Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua
välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella
tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa
Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti
ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen
joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään
päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten
suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän
täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.
Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja
kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.
Tilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden,
päättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin
urhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan
Kniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti.
Linnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka
mies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi
Brandenburgin edustalla.
Kniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000
mieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli
niin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi
siitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun
vihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu
selvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui
kaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset
puolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui
400 vihollista.
Papin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat
sotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi
ammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin
mitä kamalimmalla tavalla.
Tilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä
antautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä
kuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos
välttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka,
lujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.
Voittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala,
kirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa
hakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen
maahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin.
Kniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen
kera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.
Brandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia
päiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti
Kniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen,
että hänet pian lunastettaisiin. "Koska kaikkeinkorkein on teidän
sallinut", kirjoitti hän, "joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me
näemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia
kohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes
meneteltävä sen mukaan."
Tilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia
vastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi
kääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen
pontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.
Tillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon,
keisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä
luovutuksena.
"Vanha korpraali", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa
uuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta
ja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen
suojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät,
ja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan
edestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut
aikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä
kohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.
Pappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli
Tillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.
Leirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta.
Hän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten
voivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja
hankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.
Noin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä
1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa
päällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden
sotajoukon.
Baudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja
toimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä
matkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.
Jo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista
peninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi
täydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.
Päällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima
ilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli
tyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään
huonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin
ottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne
melkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.
Frankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä,
joka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin
ruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran
ylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka
sytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden
näkivät 200 asunnon savuavat rauniot.
Kuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi
itse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka
ratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa
luodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin
tarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei
onneksi kuoliaaksi.
Seuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat
suoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta
ruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä
ampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.
Ruotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen
jumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota
kaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja
kompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.
Niinpä keisarilliset huusivat muurilta: "Kuulkaas, silakansyöjät,
oletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?" Toisessa paikassa oli
muurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: "Nyt ruotsalaiset
saavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin
kauan talvehtineet lämpimässä Saksassa." Joku suulas ruotsalainen
vastasi siihen: "Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia,
jotka keisarilliset ryöstivät Pommerista."
Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä
ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika
vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki
äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä
olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.
Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida
Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin
paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset
lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä
hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi
komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.
Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä,
kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes
viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei
Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä
rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa
asiasta, oli jo liian myöhäistä.
Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin
koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei
ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta
se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet
juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat
vihollisen väistymään."
Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset
olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa
voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit
seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka
sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.
Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen
tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki,
että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan
syöksyi ylös niitä myöten.
Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas
Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset
huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut
sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että
he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen
suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se
oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä
käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana
Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset
kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat
kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.
Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset,
jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti
oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden
siltaa, joka vei Oderin ylitse.
Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja
mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.
Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi
kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä
avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei
päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja
parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat
tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen
sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset
saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä,
jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat.
Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.
Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta
vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera
etelään päin Schlesiaan.
Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla,
Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä
ajoin.
Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin
pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi."
Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti
niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin
myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se,
että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin
ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.
Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin
sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla
kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu
huhtikuun 6 päivänäkään.
Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan
asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei
pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä
maalina oli Magdeburg.
Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja
2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi.
Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle.
Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen
sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.
Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa
Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille,
että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi
vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa
kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei
alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen
hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista
pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja
pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan
hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti
korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus
hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti
ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet
polvillaan vaipuneena rukoukseen.
Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön
luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman
sotamiehenkin rakastettuun herraan.
Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä,
odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä
ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja
ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa
ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän
oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä
joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin
maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.
Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka
oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa,
että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia
selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja
nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän
soimasikaan heidän arkuuttaan!
Palaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun
saatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.
Mikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä
lähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta
Landsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi
hyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi
mennä yli virran.
Kohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta
pian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan
pikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille,
että hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.
Tämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä,
ja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka
oli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana
haavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen
ilmoittamaan siitä kuninkaalle.
Lesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla
heti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin
luona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka
vallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle
osaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.
Heti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat
neljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen
jälkeen takaisin.
Ruotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas,
lähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua
vai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää
ajatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin,
ehdolla, että sai vapaasti marssia pois.
He lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui
rykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen
linnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota
paitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas
kehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan
pitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin
vähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli
hilpeästi heidän kanssaan.
Tiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon
kaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi
pikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin
herraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa
Elbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.
Molemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen
tärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas
sulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine
sotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen
merkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi
kapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset
maat ilmiliekkiin.
Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan
etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa
liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta
liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa
tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä
yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut
Itämeren rannikolla.
Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin
ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän
kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.
Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö
sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon
"urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin
koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli
valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella,
ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.
Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä,
niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli
sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua
häviöön epätasaisessa taistelussa.
Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin
sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n
sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti
puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä
aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin.
Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen
ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä
oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin
sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää."
Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko
apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki
ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille
lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.
Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä
oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli
toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton
Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin
keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa
yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.
Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille
marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki
avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa
horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen
sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.
Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset
vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg,
ojensivat kätensä myötävaikutukseen.
Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä
ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma
niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin
liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa
hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin
kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin
pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino
tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset
olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi,
että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää
hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen
kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen
kätensä sidotut.
Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi
taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti
Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko
ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi
mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden
kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa
konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan.
Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka
toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan.
Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi
Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten
maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja
liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä
selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin
tunnustuksesta, mutta -- hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä
keisarille uskollisena."
Neuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta
liittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi
korvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat "äärimäisen
vaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia." Poloinen
vaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä
eteen -- eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena
ja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine
mielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää
päämiehyyttään.
Mutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat
pääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä
oikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen
"Olut-Yrjänä."
Kertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat
"maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä
oli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin
puolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit
ottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka
huudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän
täytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'."
4.