Viemme lukijan pieneen ullakkohuoneeseen eräässä Stettinin upeimmista
taloista. Kalusto on hyvin yksinkertainen. Lähinnä saattoi sitä
verrata nunnan selliin, jos ei ottanut lukuun, että täällä oli kaksi
sänkyä ja ne erikokoisia.
Pikku ikkunasta oli näköala yli kaupungin torin ja herttuallisen
palatsin. Pöydällä ikkunan edessä oli lumivalkoinen liina ja sillä
raamattu.
Mutta miltä näytti huoneen ainoa asukas? Lukija on tosin nähnyt
hänet ennenkin, mutta ei tuntisi häntä nyt, niin kalpea hän on ja
muuttunut, niin vähän näyttää hän olevan Saksan maaperällä kotonaan.
Raamattu on auki. Vanhan testamentin ihmeellisiä tarinoita hän
tutkii, ja syvät, tutkivat silmät tahtovat tunkea läpi salatun
ajatuksen. Sieltä hän etsii vastausta kysymyksiin, jotka heräävät
hänen sielussaan, ja ihmisjärjelle selittämättömällä tavalla hän
on saanut tietäjän lahjan, jonka kehittäminen ja siunausrikas
käyttäminen on ollut ja on hänen elämänsä ainoa tarkoitus.
Perinnölliset taipumukset ovat olleet edellytyksenä sille, minkä
hän on nyt löytänyt ja mille hän on omistanut koko elämänsä. Hän
tuntee miten on kehittynyt kyky sulaa toisen elämään ja tulla tämän
maalliseksi enkeliksi.
Hän itse ei saa auttaa suojattiaan, mutta hän saa valvoa ja suojella
häntä. Hän ei saa torjua vaaroja ja väijytyksiä, mutta hän saa niistä
varoittaa. Selvästi ne kuvastuvat hänen silmiinsä, ja aina täytyy
hänen olla valmis estämään pimeyden juonia, jotka uhkaavat Jumalan
valittua sankaria.
Kuinka hän alussa vastustelikaan, kun Lauri Antinpoika sanoi hänelle,
että he molemmat antaisivat kaikkensa kuninkaan puolesta, mutta
sitten hän uhrautui iloisemmin mielin kuin hänen miehensä. Kustaa
Aadolf oli tullut hänen epäjumalakseen, ja hän tunsi elämänsä
sidotuksi häneen.
Ja kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: "Gustava Adolfina, me
lähdemme yhdessä!" Ja niin hän otti tytön syliinsä. "Sinä olet oleva
yhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun
amuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei
hänelle tarjota myrkkypikaria."
Siitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan
aikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat.
Ja kun sotamiehet sanoivat keskenään, että "kuningas on koskematon",
lisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.
Diva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli
saavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi
niin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän
herätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.
Jos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka
voi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle.
Kustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä
melkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta
kohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä
muut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan
kalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa
tuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:
"Herra kuningas, minä seuraan sinua!" --
Eräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä "kuningas
kuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen
aterialla."
Vanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea
olla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf
oli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi
korkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin
vaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa
häntä vastaan herttuallisessa palatsissa.
"Mielihyvällä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minua kummastuttaa, että
herra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani."
Herra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä
Ruotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa
ja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet.
Jokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin
kysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma
siitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa,
edistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla.
Osaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit
osoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä
pitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan
uhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että
kuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa
ruveta rauhanvälittäjäksi.
Kustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen
suurella arvokkuudella:
"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että
yhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka
huokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten
ryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen
rakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten
selviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita
totuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen
jäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden
sijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin."
Herra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut
kokonaan suunniltaan.
"Minua kummastuttaa", jatkoi kuningas, "että hänen rakastettavuutensa
niin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa
ainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko
on perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko
kieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen
kuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran
nimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies!
Valaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on
pelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman
mitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain
tahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän
turvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa
pelastuksekseen."
Vanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui.
Olisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas
saanut nähdä muuta.
Lähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä
ihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi
täyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden
täytyi luhistua kasaan.
"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe", jatkoi kuningas,
"että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö
hän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis
susien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista
tungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan?
Jollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja
hän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään."
Von Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.
"Ei kelpaa", jatkoi kuningas. "Musta tai valkoinen, ystävä tai
vihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos
hän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä,
mutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä
vihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!"
Taasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen
jälkeen lähettilään eteen. "Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi
mahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa.
Mutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan
eikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen
palveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan
ja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen
täytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!"
Kuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin
terävästi: "Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava
kotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on
aina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt
näin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä
lähtemään."
Lähettiläs kumarsi, hän oli vievä vastauksen perille...
rauhanvälityksestä kuningas ei siis tahtonut tietää mitään?
"Kyllä", vastasi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "jos se tapahtuu ase
kädessä, sillä muuten ei se hyödytä mitään. Useat hansakaupungit ovat
taipuvaiset liittymään minuun, odotan vain jotakin vaaliruhtinasta
antamaan esimerkkiä. Kuinka paljon saisivatkaan Brandenburgin ja
Saksin vaaliruhtinaat yhdessä aikaan!"
Tähän audienssi päättyi. Kuningas palasi leiriin, von Wilmerstorff
takaisin maahansa. Ja herttua Bogislaus kirjoitti anteeksi anovan
kirjeen keisarille, jonka armollista mielisuosiota hän ennen kaikkea
sanoi tavoittelevansa.
Olemme jo kerran tavanneet Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjänä
Vilhelmin ja tiedämme millainen raukka hän silloin oli. Sillä kertaa
hän pani syyn Puolan kuninkaan niskoille, nyt hänet tahdottiin saada
keisarin vihoihin. Kuninkaan vastaus sai hänet aivan suunniltaan
-- mihin oli hänen ryhdyttävä? Lähetettiin pikaviesti Saksin
vaaliruhtinaalle Juhana Yrjänälle, jolta pyydettiin neuvoa ja apua.
Mutta tämä oli yhtä arka kuin naapurinsakin ja vastasi, ettei voinut
kuvitellakaan, että "valistunut Ruotsin kuningas tahtoisi aiheuttaa
ruhtinaille mielipahaa."
Ruotsalaiset olivat pyytäneet vapaata marssia Magdeburgin kautta, ja
kaupungin vanhimmat olivat tämän johdosta kysyneet Juhana Yrjänän
neuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä. Tämä vastasi, että heidän
oli ennen kaikkea muistettava "kaikkein alamaisinta kuuliaisuuttaan
keisarillista majesteettia ja pyhää roomalaista valtakuntaa kohtaan."
Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf käsitti, ettei hän voinut luottaa
näistä herroista toiseen enemmän kuin toiseenkaan. Ei edes liitosta
Ranskan kanssa tullut mitään. Hänen oli siis luotettava ainoastaan
itseensä.
Tapansa mukaan hän ei mennyt niin pitkälle, ettei olisi voinut
suojella selkäänsä, ja sentähden hän oli ensi töikseen ottanut useita
kaupunkeja haltuunsa. Nuoret sotaherrat saivat silloin koettaa
kykyään melkein kuninkaan silmien edessä.
Pieni Passewalkin kaupunki lähellä Brandenburgin rajaa oli aina
siitä pitäen, kun Wallenstein hävitti Pommeria, saanut kärsiä
keisarillisten riihotonta mielivaltaa ja petkutusta, ja sitä oli
pakoitettu suorittamaan varoihinsa nähden suunnattomia summia.
Vielä pahempaa tuli sitten, kun herttua oli avannut Stettinin
ruotsalaisille. Passewalk ryöstettiin elokuulla aivan typityhjäksi,
vaikkei keisarillisten saaliinhimoa tyydyttänyt sekään.
Syyskuun ensi päivinä sinne marssi ruotsalaisia 150 miestä.
Keisarilliset, jotka olivat jäljellä kaupungissa, katsoivat olevansa
liian heikkoja tekemään vastarintaa ja pakenivat päätä pahkaa. Heti
sen jälkeen pieni ruotsalainen joukko marssi kaupunkiin.
Totutun tavan mukaan ryhdyttiin heti linnoitusten korjaukseen. Parin
päivän perästä saapui kuitenkin muutamia keisarillisia rykmenttejä
Sovellin johdolla. He saarsivat kaupungin syyskuun 7 iltana ja
valmistautuivat hyökkäämään seuraavana aamuna.
Seudun peitti paksu sumu, ja sen suojassa viholliset onnistuivat
lähestymään ja nousemaan muureille, jotka kaikesta päättäen olivat
huonosti vartioidut. Kun viholliset kerran olivat päässeet yli
muurin, oli puolustus mahdoton. Pelästyneet porvarit heittivät heti
pois kiväärinsä, juoksivat päätä pahkaa tiehensä ja piiloutuivat
taloihin. Ruotsalaiset puolustautuivat urhoollisesti, varsinkin
aluksi, mutta joutuivat lopulta epäjärjestykseen, ja silloin heistä
enimmät hakattiin maahan.
Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi, ja kun siellä oli sangen vähän
otettavaa, ärtyi miehistö julmuuksiin, joita kynä ei voi kuvailla.
Koko kaupunki joutui liekkien uhriksi ja talot ja kadut olivat
ruumiita kukkuroillaan.
Kertomus julmuuksista julkaistiin painosta. Se levisi koko
Saksanmaahan ja herätti kaikkialla inhoa ja vihastusta moisia
julmureita kohtaan.
* * * * *
Tehtyään jäähyväiskäyntisä Bogislaun luo ja molemminpuolisten
ystävyyden vakuutusten jälkeen kuningas lähti syyskuun 4 päivänä
Stralsundiin. Kustaa Horn ja Juhana ja Kaarle Banér jäivät Stettiniin
yhdessä hoitamaan hinterpommerilaisia asioita. Molemmat ensiksi
mainitut olivat samaan aikaan aloittaneet soturiuransa. Kustaa
Horn oli tyyni, tasainen, sitkeä ja työteliäs, hän oli hoitanut
päällikkyyttä Liivinmaalla ja oli suuren urhoutensa ohella osoittanut
sellaista sotataitoa, viisautta ja varovaisuutta, että hän oli
saavuttanut kuninkaan erikoisen suosion.
Juhana Banér oli nero, hän pystyi suurtekoihin ja oli loistava kuin
pyrstötähti. Mutta niinkuin sillä, oli hänellä myös pimennyksensä.
Kaarle Banér oli käyttökelpoinen ainoastaan siviilitehtäviin.
Heti kuninkaan lähdön jälkeen Juhana herra virkkoi Kustaa Hornille:
"Kun hänen majesteettinsa jätti herttuakunnan asiat meidän käsiimme,
tarkoitti hän varmaan sinua ja soi minulle kaivatun vapauden."
"Sitä sinulta ei mielestäni ole puuttunut", virkkoi ystävä nauraen.
"Olethan melkein joka päivä ollut kaupungissa."
"Mutta kaikki yöt leirissä. En ole siis saanut olla mukana
ainoissakaan tanssiaisissa, en viedä ainoatakaan lemmenkuhertelua
perille. Sanalla sanoen olen saanut maistella ainoastaan vaahtoa
huvitusten maljasta."
"Pohjasakan sanotaan olevan katkeran."
"Kuinka sen tiedät, Cato kulta? Minä tahdon saada asian selville
meidän molempain puolesta. Ajatteles vain, että kaksi ihastuttavaa
neitoa tappelee minun sydämestäni. Onneksi siellä on tilaa heille
molemmille. Älä odota minua leiriin viikkokauteen."
"Ajattele mitä teet. Minä kyllä en virka mitään kuninkaalle, mutta ei
ole sanottu, että kaikki pitävät suunsa."
"En ymmärrä häntä", puuskahti Juhana, jonka ajatukset heti
kiepahtivat uuteen suuntaan. "Mihin kauniiden silmien ristituleen
olenkaan kultakuninkaamme nähnyt usein joutuvan ja hän on päässyt
aivan kylmänä läpi. Mitä olisivatkaan hovin naiset tahtoneet antaa
sydänkantaisesta sormuksesta, minkä hän lahjoitti pikku keijuselle,
josta ei tiennyt enempää kuin ilman lintusesta. Lystikkäintä on, että
täällä väitetään olevan jonkun herttarouvan, mutta _missä_, sitä ei
voi sanoa kukaan. Saas nähdä, voinko hänet etsiä käsiin... No, nyt
talutetaan ratsu porrasten eteen. Jos minua tarvitset, lähetä Kaarle,
hän tietää missä oleskelen. Herran haltuun!"
Hilpeästi hän hypähti ratsaille ja lasketti täyttä laukkaa
Stettiniin, jossa vilkasverinen nuori herra oli hyvin suosittu ei
ainoastaan tavattoman yhdennäköisyytensä tähden kuninkaan kanssa,
vaan myöskin rakastettavan, luottamusta herättävän käytöksensä tähden.
"Hän olisi ikävystynyt täällä, eikähän tehtäviä ole niin paljoa,
etten voisi niitä hoitaa yksinkin", tuumi Kustaa Horn itsekseen
ja istuutui kirjoittamaan valtiokanslerille selontekoa asemasta
Pommerissa.
Kuninkaan matkan tarkoituksena oli tehdä retki Mecklenburgiin. Hän
tarvitsi hankkia enemmän alueita sotajoukon ylläpidoksi ja voittaa
mallipaikkoja uusille rykmenteille, mutta samalla hän tahtoi
lähestyä Elbeä ja Magdeburgia. Siten hän saattoi tukea Mecklenburgin
herttuoita, jotka olivat itse alkaneet pestata väkeä ja joiden
lähettiläät olivat jo olleet kuninkaan luona. Hän aikoi edelleen
taivuttaa Hampurin ja Bremenin liittymään Ruotsiin ja lopuksi
tekemällä Magdeburgin sotaliikkeittensä lähtökohdaksi hajoittaa
vihollisen voimat ja sulkea pohjoiset sotajoukot Böömistä ja
ympäröiväin seutujen vilja-aitoista. Siten helpoittuisi myös yleinen
kapina koko protestanttisessa Saksassa.
Magdeburgin avustus oli ennen kaikkea kuninkaan sydämellä. Keisari
oli ajanut brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin pois kaupungista.
Tämä oli pujahtanut sinne takaisin, puhutellut porvareita ja tullut
valituksi päälliköksi. Hän oli pestannut väkeä ja miehittänyt solat
ympäristössä estääkseen Tillyn saapumasta yllättämään kaupunkia.
Hallintomies selitti julkisesti liittyvänsä Ruotsin kuninkaaseen ja
saikin häneltä lupaan pikaista apua ja neuvon olemaan äärimäisen
varovainen.
Pian sen jälkeen Kustaa Aadolf lähettikin pestausrahoja ja lisäksi
yhden oivallisimmista eversteistään, Didrik von Falkenbergin,
Magdeburgiin, ja suurin vaivoin ja monia vaaroja vältettyään tämän
vihdoin onnistuikin päästä kaupunkiin.
Lokakuun 1 päivänä kuningas kirjoitti valtiokanslerille, että hän
kyllä saattoi huomata keisarin haluavan rauhaa sillä ehdolla, "että
me palaamme takaisin entiseen varmuuteemme. Täällä täytyy saada
uusi uskonvapaus voimaan kautta koko Saksanmaan, niin että meidän
naapurimme saavat entisen vapautensa, ja me siten tulemme turvatuiksi
heidän turvallisuutensa kautta."
Tässä tarkoituksessa kuningas tahtoi päästä kiinteämmin keisarin
ja koko pappisjoukkueen kimppuun. "Jos pääsisimme käsiksi keisarin
perintömaihin ja voisimme evätä ne pakkoverot, joita nyt kiristetään
uskonheimolaisiltamme, niin että koko sotarasitus lankeaisi
paavilaisen papiston niskoille, silloin voisimme itsellemme saavuttaa
rauhan, joka olisi meille kunniaksi. Siinä tarkoituksessa olemme ensi
vuonna aikoneet vielä varustaa erinäisiä joukkoja."
Lukijani, avaa kartta, niin on sinun helppo käsittää se nerokas
suunnitelma, jonka hän oli tehnyt. Yksi sotajoukko oli kuninkaan
omalla päällikkyydellä vallitseva koko Itämerenrannikkoa. Kaksi muuta
oli Kustaa Hornin ja Teuffelin johdolla pitävä vallassaan Oderin
tienoita, toisella puolen pitävä silmällä Brandenburgia, toisella
tunkeutuva Schlesiaan.
Neljäs sotajoukko oli muodostettava Magdeburgissa, jossa hallintomies
oli saanut kokoon ainoastaan 100 hevosta ja josta kuningas toivoi
voivansa vallita Elbeä, samalla kuin joukko yhdessä kuninkaan oman
sotajoukon kanssa voisi antaa Saksille ja Brandenburgille tilaisuuden
toimia ruotsalaisten kanssa. Viides sotajoukko oli asetettava
Weseriin, sillä ympäröivät kaupungit eivät olleet haluttomia
liittymään kuninkaan puolueeseen, hänellä oli siitä todisteita.
Että tämän suunnitelman toteuttamiselle koituisi esteitä molempien
protestanttisten vaaliruhtinasten huikentelevasta hyödynjanosta ja
arasta politiikasta, se ei ollut koskaan johtunut Kustaa Aadolfin
mieleen.
Kuninkaan saapuessa Stralsundiin siellä oli suunnilleen kolmasosa
siitä väestä, jonka hän oli määrännyt retkelle Mecklenburgiin. Useat
ratsurykmentit, joiden piti tulla Preussista, olivat viipyneet, ja
Teuffelin rykmentti täytyi jättää Stettiniä puolustamaan. Vasta kauan
epäröityään kuningas päätti kaikessa tapauksessa lähteä retkelleen
Mecklenburgiin.
Lähtö tapahtui syyskuun 23 päivänä. Oli määrä mennä Rostockiin.
Marssittiin ensin Barthiin, josta muuan sola Ribnitzin ja Damgartenin
välillä vei Mecklenburgiin ja suoraan ensiksi mainittuun kaupunkiin.
Barthin länsipuolella on suuri järvi, jonka eroittaa merestä kapea
maakaistale, ja tällä kaistaleella sijaitsee Wustrowin kaupunki.
Etelästä laskee järveen virta, ja sen molemmin puolin on kaksi
kaupunkia, Damgarten Pommerin puolella ja Ribnitz Mecklenburgin
puolella. Edellistä vartioitiin vanhasta vahtitornista, johon tällöin
oli sijoitettu kymmenen keisarillista sotamiestä. Ribnitz sitä
vastoin oli varustettu sekä muurein että haudoin.
Kuninkaan saapuessa nuo kymmenen tornissa olevaa sotamiestä näyttivät
ensin aikovan puolustautua, mutta luopuivat pian aikeestaan. Kuningas
laitatti kaksi siltaa virran yli, meni yöllä syyskuun 26 päivää
vasten sen yli ja seisoi varhain aamulla Ribnitzin edustalla. Osasto
vihollisen ratsuväkeä, joka kohdattiin, pakeni päätäpahkaa kaupunkia
kohden ja sitä ajettiin täyttä laukkaa Rostockin tietä myöten,
jollaikaa jalkaväki ryntäsi Ribnitzin muureja vastaan.
Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla. Hänen joukkonsa ei ollut suuri,
mutta kuningas oli jo niin nuorten kuin vanhojenkin sotamiesten
epäjumala, ja ilo siitä, että sai taistella melkein hänen silmiensä
alla, teki joka miehestä sankarin.
Ribnitzin kaupungin portit räjäytettiin porttimiinoilla, ruotsalaiset
ajautuivat kaupunkiin, ja vihollinen pakoitettiin antautumaan
armoille. Muutamat taloista ryöstettiin, mutta heti tästä tiedon
saatuaan kuningas käski, "että mitä oli otettu, se oli annettava
takaisin." Ruotsalaiset menettivät ainoastaan kolme miestä. Viikko
tämän jälkeen myöskin Wustrow joutui ruotsalaisten käsiin.
Siten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa
lähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän
laitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten
taholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan
erääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella
rakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan
vanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka
arvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli
kotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun
tiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.
Kenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun
20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä
ilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta
tunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen
odottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä
aikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen
pääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain.
Vihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja
Greifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin
Mecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois
lujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden
mielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta
toimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä,
laajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.
Kuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten
kävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten
luomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.
Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin
Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa.
Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne
persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista
politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat
jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa.
Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen
sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin
Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja
hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan
nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi
kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena
keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.
Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona,
ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun
Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan
ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään
liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta
samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin.
Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä,
ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien.
Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan
paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet
tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.
Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa
Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat
ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli
itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.
Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan,
olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee
keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin
osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja
Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.
Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää
vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään
saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua
sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana
ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa
niukan leipänsä.
Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa
elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä
hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä
sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli
haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti
ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan
kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli
aikoja sitten lakannut.
Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa
oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä,
muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana
Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze,
Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon
johtajana oli italialainen Torquato Conti.
Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät
olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat
kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli
protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai
tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti
häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja
sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.
Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike,
vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui
suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja,
oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin
puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet
askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli
ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on
kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia
vastaan.
Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän
joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren
ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja
liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on
uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle,
joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut
suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis
ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.
Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan
epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin
saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan
omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin
kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli
räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen
liittolaisen!
Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen
protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus
yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo
Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg
oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet
protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet
sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin
mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta,
niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.
Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet
toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan
nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat
kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen,
että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan.
Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold
Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois
ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta
häntä vastaan.
Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen
neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi
kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan
elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja
brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun
hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa,
hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen
puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.
Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata.
Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä
Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli
virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti
lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän -- aikoja ennen
astumistaan saksalaiselle maaperälle -- oli löytänyt näyttämön, missä
sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.
Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi
aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen
sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta,
että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen,
maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan.
Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus
merkittiin yhteiseksi päämääräksi.
Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von
Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin
keisarillisten joukkojen ympäröimä.
Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin
kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin
tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli
käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin
tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa
ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli
ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata
itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei
sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa
vastaan.
Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut
saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen
ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet
Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä
voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja
avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja
Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.
Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen
sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero
ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä
suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan
nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden
neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa
liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava
jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot
täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se
merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää
yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja
alistaa keisarilliset sen vallan alle.
Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja
Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi
mitata voimiaan.
Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat
edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se
oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää
tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty
putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo
syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal
von Schaumburg astui hänen sijaansa.
Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen
keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin
joukkoineen Stettiniin.
Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna
kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo
katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin
häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui
satumaisia huhuja.
Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia,
joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne
useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki
ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.
Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima
oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että
Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona
Greiffenbergistä pohjoiseen.
Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja
muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.
Saamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään
yhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä
silmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman
päässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima
yhtyi hänen johtoonsa.
Hän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat
hänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää
vihollista vastaan.
Silloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi
Kolbergia Don Fernando Capuan johdolla.
Kustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään
kukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta
kuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja
ruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava.
Silloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut
tiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.
Horn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko
jaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja
1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla,
hän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan
jäljestä kreivi von Thurnin johdolla.
Saatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä,
ja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle.
Mutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian
keisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät
he kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu,
että saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella
maanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn
tahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään
saattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan,
kunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.
Urhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme
ratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon
kimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin
tahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen
muskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin
kiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään
mainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa
jatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi
onnellisesti Garziin.
Sellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten
kanssa tässä Saksan-sodassa.
Sillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa
neuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. "Meidän täytyy käydä
otteluun", sanoi hän, "ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on
meidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin
menettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja
luottavasti jatkamaan..."
Niin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus
näytti aina väikkyneen hänen mielessään.
Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000
mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot
lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui
joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja
Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.
Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas
puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä,
Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."
Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön
täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta
pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen
kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.
Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat
vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät
herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä
tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä
ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin
varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he
halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat,
etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein
varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin
ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei
tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.
Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää
puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat
yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen,
niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse
makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä
asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet
jäädä talveksi toimettomiksi."
Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön
pakoittanut herättämään kysymyksen.
Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan
monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus
ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin
Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin
Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa
tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen
niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.
Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa,
ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä
oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan,
niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän
teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian
everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.
Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan
alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä
kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli
avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä
pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan,
josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti
"sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin"
nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä
vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin
kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa
suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka
kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin
Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin
kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui
sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava
suuren ja kuuluisan kuninkaan.
Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui
häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan.
Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen
päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava
ruotsalaisen sankarin.
Schaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan
mennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin
talvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä,
enimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla
Garziin.
Kustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki
suunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin
muskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia
ylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.
Itsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen
suuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä
Greifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen
avain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.
Joulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran
puolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa
linnueesta pakenemalla.
Schaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa
omaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti
linnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena
joulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta
peräytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset
ajoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita
Wallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen
Kustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan
tunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille
ja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee
keisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:
"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet
mellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä
kirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän
kyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä."
Siten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko
Pommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi
sijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta
jokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli
Neumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja
hyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden
1631.
3.