Kesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin
pohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.
Kuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen
soturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu
leikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen
upseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja
ympäristöistä.
Kuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa
oli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista
sotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet
tulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat
iloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät
mahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat
toisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.
Sattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä
oli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja
katselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen.
Katse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.
Rakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske,
hän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja
sitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli
niin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen
niinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin,
Lennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat
hänelle rakkaat. Ja he... niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön
he katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan
hänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.
Päivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut.
Mutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla,
joita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.
Kuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän
kanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.
Kustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta
astuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja
rukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:
"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata,
tuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet
katsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja
rukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni
sinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra,
joka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden.
Anna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun
kansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!"
Se syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat
kyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja
merkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia.
Mitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka
ainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli
seisoi taisteluvalmiina aseissa.
Kaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että
hänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten
vaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.
Kun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli
vihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko
ainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että
sillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena
seuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat
ja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman
nälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista,
sillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.
Kesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin
monta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia
tutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli
luonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä
venheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.
Sotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia
kuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä
sanoivat aina "krabateiksi."
Ennenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän
vallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä
rohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän
sodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman
maan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös
autettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat
jälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta
vihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa,
ja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja
turvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä,
etteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo
ennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä
heidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan
kustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.
Väki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään.
Uskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi
heidän eturinnassaan.
Näyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin
ja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän
oikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen
Kristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin
maihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat
saaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla
oltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta
ollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois
laudalta. "Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme",
virkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka
kaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava
"majesteetin" arvonimeä.
Kustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun
tämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla,
ja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta.
Sitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä
julistusta. "Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin
nousemaan saksalaiselle maaperälle."
Keisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka "hänen
rakastettavuutensa" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman
edelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi
samalla mitalla, nimitti keisaria "hänen rakastettavuudekseen",
hänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen
verenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun
sodasta keisarin niskoille.
Aseet eivät olleet toimettomina kirjevaihdonkaan aikana. Ensimäinen
sotahanke oli suunnattu linnoitusta vastaan Wolgastin edustalla ja
alku tehtiin Usedomin valloituksella.
Kuningas lähti liikkeelle Peenemündestä 2,500 ratsumiestä ja 4,000
muskettisoturia mukanaan. Saatuaan linnoituksen näkyviinsä hän
huomasi, että joitakin kroatilaisjoukkoja järjestyi parhaallaan
sen edustalle, kun taasen jalkaväki venheillä pakeni virran yli
Wolgastiin. Kroatilaiset eivät hekään odottaneet ruotsalaisen
ratsuväen hyökkäystä, vaan syöksyivät päistikkaa rannalle, suureen
proomuun, joka lastattiin väkeä niin täyteen, että se vajosi
päästyään hieman loitommalle maasta.
Ruotsalaiset valloittivat heti vallituksen, ja ratsumiehet
sijoitettiin yöksi ympäristön kyliin. Tämä tapahtui kesäkuun 30
päivänä.
Seuraavana päivänä kuningas marssi edelleen Swinemündeä kohden,
mihin hän saapui heinäkuun 2 päivänä. Täällä oli vallituksia salmen
molemmin puolin, mutta heti kun keisarilliset saivat tietoonsa, että
vihollinen lähestyi, laskettivat he salmen yli Wolliniin, jonka
jälkeen venheet poltettiin. Samoin tehtiin vallituksilla Wollinin
luona, jossa ruotsalaiset ottivat neljä pientä metallikanuunaa.
Nyt Kustaa Aadolf käänsi katseensa Stettiniin. Hän näet pelkäsi, että
keisarilliset valtaisivat tämän tärkeän kaupungin. Ferdinand II:n
joukkojen johtaja, italialainen Torquato Conti, olikin jo koettanut
yllättää ja vallata kaupungin, mutta onnistumatta. Paitsi Stralsundia
oli Stettin ainoa kaupunki Pommerissa, jota ei oltu pakoitettu
vastaanottamaan keisarillista sotaväkeä.
Vanha, kivulloinen herttua Bogislaus pelästyi pahoin kuultuaan
Ruotsin kuninkaan lähestyvän. Bogislaus ei ollut soturi eikä
valtiomies, hänestä nähden sai maailma seista tai kaatua, kunhan hän
vain sai olla rauhassa. Keisarissa oli valta personoituna, sentähden
hän tahtoi elää keisarin kanssa rauhassa. Mutta siltä ei hän suinkaan
tahtonut tapella keisarin vihollisten kanssa ja koettaessaan
joillakin verukkeilla päästä sekaantumasta selkkauksiin luuli hän
parhaiten voivansa suojella nahkansa -- puolueettomuuden varjossa.
Hänelle kerrottiin, että ruotsalaiset olivat koonneet kaikki laivat,
jotka heillä oli käytettävissään, ja vieneet ne Raseborgiin. Sinne
saapui myös Juhana Banér kaikkiaan 8,700 miehen keralla. Muu osa
sotajoukosta jätettiin saarien puolustusväeksi, päällikköinä
Kniphausen Usedomissa ja Lesslie Wollinissa.
Heinäkuun 8 päivänä voimat olivat koolla. Silloin saapui herttua
Bogislaun lähettiläs pyytäen, että hän saisi pysyä puolueettomana.
Kuningas epäsi jyrkästi ja lisäsi, että hän oli tuleva heti jäljestä
saadakseen varman vastauksen. Oli valittava sota tai rauha.
Hän piti sanansa. Heinäkuun 9 päivän iltana väki nousi laivoihin,
ja seuraavana aamuna laivasto lähti purjehtimaan. Eräs saksalainen
historioitsija kertoo, että vastatuuli viivytti lähtöä, mutta tuuli
kääntyi heti kuninkaan astuttua laivaan. Ruotsalaiset laivat menivät
Odensen virtaa ylöspäin vanhaan Oderburg nimiseen linnaan, joka oli
tykin kantaman päässä kaupungista. Heti kun muutamia rykmenttejä oli
ehtinyt nousta maihin, marssi kuningas heidän eturinnassaan ottamaan
haltuunsa edullisimmat paikat sillä puolen kaupunkia.
Kaupungissa oltiin kauhuissaan. Vanha herttua itki ja väänteli
käsiään. Mitä oli hänen tehtävä?
Kuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät
Kustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään
kaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan.
Herttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja
pöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin
kuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois
joukkojaan.
"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee
sellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi
itse tulla esittämään asiansa", vastasi kuningas. Eversti totteli
heti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana
Kuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot
pysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa
vallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin
luoteispuolelta.
Kuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä
tulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi
kivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja
ilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.
Kun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi
Kustaa Aadolf: "Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka
olenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on
tapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme
ylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena,
vaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta.
Kansan hätä koskee sydämeeni", lisäsi hän, "ja jos me molemmat
pääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä
lieventää."
Herttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova,
kenties riistäisi häneltä lääninsä...
Kuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava
hänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa
häirittäisi.
Herttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi
saada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta
kehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he
tosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen
muurien edustalla.
Nämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien
ympäri.
Palattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista.
Herttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan
poistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana.
Kuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena
ympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille,
jotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama
kohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja
rukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!
"Ajatelkaa, teidän korkeutenne", vastasi kuningas, "ettei tuo kaunis
henkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!" Hän
viittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. "Sitä
paitsi", lisäsi hän viitaten tykkeihin, "on meillä tässä avaimet,
jotka pian avaavat kaupungin portit."
"Se on hirveää!" tuskitteli vanha herttua.
Kuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. "Olen Jumalan
avulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja
Wollinin", sanoi hän. "Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja
turvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin."
"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa", puuskahti herttua
poissa suunniltaan.
"Minä tunnen sen", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta minä tiedän myös,
että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa
asiaa."
Kuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua
huudahti: "Nun, in Gottes Namen!" (Jumalan nimessä sitten!)
Kaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään.
Uplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari
muuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.
Herttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan,
jossa osa "kauniista henkikaartista" hänelle esitettiin.
Kustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti
koko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne
katsoivat nyt säteilevin katsein "kultakuninkaaseen", joka oli yhtä
rakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla
etusijasta.
Jos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias
tyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti
niin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan
liikutettuna kysyi tytön nimeä.
"Gustava Adolfina", vastasi hän hieman murtaen.
Läsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui.
"Ketkä ovat hänen vanhempansa?" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön
polvelleen.
"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen
kaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne", vastasi muuan hovin
naisista.
Kustaa punastui hieman. "Ihailen hänen kauneuttaan", sanoi hän ottaen
sormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti
nauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen
kaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: "Mene ja sano terveisiä
minulta!"
Luonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus
olivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys.
Eihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi
koskaan tietää?
Kuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa
keskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.
Iloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He
olivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa
ruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta
tuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä
sotatouhussa.
Mutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties
onnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla... Nopeasti laitetut
karkelot... kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen
ja hämyinen suviyö... Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat
viittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.
Kuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen
mieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin
hänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa...
Oliko lapsi hänen? Gustava Adolfina -- se oli hänen oma nimensä!
Henkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan
seurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta
kertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei
vastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi...
"Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.".. Hän pyysi vain kuningasta
pitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia
vireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva
katseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän
ei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin
hänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti
paperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän
avasi paperin ja luki: "Älkää viipykö täällä!" Se ei ollutkaan hänen
tarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!
Herman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta.
Hän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen
viittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.
Herman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe
lisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.
"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat",
sanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä.
Kuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton.
"Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä
velvollisuutensa", sanoi hän.
Muutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla
ja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi
viettää yönsä.
Hoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut.
Niin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty
pitkiin aikoihin.
Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle
laivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään,
milloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista
pisaroi suuria kyyneliä. "Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni
tähden", sanoi hän itsekseen. "Niinkuin hellä suojelusenkeli hän
on valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen
uhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne
saakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä
Jumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan."
Sinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä
oli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti
kaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.
Stettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän
antoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän
laitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin,
jotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui
vauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen
linnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota
lippujensa värin mukaan nimitettiin "valkoiseksi."
Samana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan
ja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä
puolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua
kuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin
kruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.
Sinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona,
mutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin
edellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin.
Se ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.
Niin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata
kysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään.
Tämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus
täyttävät yksinäisen sielun.
Yksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi,
heidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan
ei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista,
hän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja
omisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.
Vastoin tahtoaan hänen täytyi viipyä siellä, missä oli. Väki
tarvitsi levähtää kohta maihin noustua toimitettujen linnoitustöiden
ja marssien jälkeen, ja sotajoukon asiat täytyi järjestää. Sitä
paitsi oltiin parhaallaan neuvotteluissa Ranskan, protestanttisten
ruhtinaiden ja Pommerin kanssa.
Ne, jotka näkivät uljaan kuninkaan, ympärillään nuoret voitokkaat
kenraalinsa ja vanhat ja nuoret soturit, jotka kerskuivat monilla
saavutetuilla voitoilla, he eivät paljoakaan aavistaneet mitä huolia
hänellä oli joka askeleella kohden maaliaan pyrkiessään. Mutta
mitä paremmin oppii tuntemaan vaikeuksia, jotka hän suunnattomalla
vaivalla voitti, sitä enemmän oppii myös ihailemaan sitä innostusta,
jolla kuningas ja hänen miehensä kävivät kohden korkeaa ja
kunniakasta päämääräänsä.
Sotajoukossa vallitsi suuri tyytymättömyys niin päällystön kuin
miehistönkin kesken. Sotakurin ja järjestyksen laita oli huono,
tehtiin useita karkausyrityksiä, eivätkä olleet harvinaisia
väkivaltaisuudet yksityisiä henkilöitä kohtaan. Syynä tähän oli rahan
puute. Palkkaa ei saatu säännöllisesti, ja elintarpeet olivat niin
riittämättömät, että miesten täytyi elää melkein puolella muonalla.
Suurin osa tarvittavista ruokavaroista täytyi noutaa vieraista
maista, ja jos siihen vielä lisää ampumavarojenkin puutteen, niin
jokainen käsittää, että Kustaa Aadolfin ensimäiset askeleet Saksan
maaperällä olivat sangen raskaat. Mutta, kuten tavallisesti, hän
syytti itseään siitä ahdingosta, johon oli joutunut.
"Olen alottanut tämän tehtävän ilman että minulla oli riittävän luja
pohja", tuumi hän. Mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan koskaan
sallinut huolten itseään masentaa. Hän näki niiden yli pyhän asiansa
samalla rohkeudella ja luottamuksella kuin kerran tyhjin käsin
vetäessään miekkansa puolustaakseen maataan tanskalaisia vastaan,
jotka olivat tunkeutuneet valtakunnan keskustaan.
Samaan aikaan juoksenteli vieraita henkilöitä ympäri sotamiesten
keskuudessa saaden rauhattomuutta aikaan. Milloin puhuttiin maan
yleisestä hädästä, milloin ihmeellisistä merkeistä ja näyistä, joita
oli nähty ja jotka kaikki viittasivat ajan tapahtumiin.
Erittäinkin muuan kertomus kiihdytti mieliä. Sen kertoi eräs maamies,
joka tuli leiriin kanoja kaupittelemaan. Tietysti hän sai kanansa
kaupaksi, varsinkin kun hinnat olivat huokeat, mutta hänen kertomansa
juttu sai hiukset nousemaan pystyyn sotamiesten päissä.
"Siitä on parisenkymmentä vuotta", alotti hän. "Vuokrasin tupani
ankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan
ei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka
hän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä
tehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.
"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt
mistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain
vihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini
olin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että
vanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa,
pääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa
suuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut
ketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään,
ja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se
muinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet
karsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki
oven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri
samettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä
häntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin
pyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun
kreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa
oli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.
"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.
"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän
katsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti.
Kamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi
kärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi,
'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja
kirjoitan kuitin'.
"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet
huoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit
täräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä,
ja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos
palvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle
jalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät,
että se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän
heitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti
sen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri'
huoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa
herrastaan.
"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni", jatkoi talonpoika.
"Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt
minun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan
jälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän
oleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin
linnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää,
niin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi
hän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin
vainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti
ollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas
tänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai
sinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka
hampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä
aina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen
kellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet,
ja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi
ja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä
jänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan.
Mutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja
itse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni
silmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen,
kuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun
äärestä."
"Oletko varma, että se oli itse piru?" kysyi muuan sotamiehistä.
"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen.
Muutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle
kreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos
vanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua
lurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää
kuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni!
Raskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi
hitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa.
Mutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin
ykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en
voinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se
on!?'
"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa,
käy matka hupaisemmin.'
"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle
koko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata
minulle sataa guldenia.
"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren
koron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua
toisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun
valitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä
hänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.
"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin.
Mutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni
Jumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos
siis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.
"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia
ja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että
kreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että
olimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon,
ja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle
tultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä
kuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää,
aivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin
mielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen
vain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen
enempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu
kamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi
hän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'
"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain:
'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'
"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle.
'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä
vähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka
oikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan,
ja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme
suureen vierassaliin.
"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja
jumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen
linnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.
"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat
kalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä
väkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat
voimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät
ja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli
myös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin
he lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he
saattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin
kauhusta", lisäsi mies.
Sotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Jatka, jatka!"
huusivat he yhdestä suusta.
Mies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: "Ne, jotka palvelivat
pöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli
ollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon
enemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun
romutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset
kaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä.
Ja monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat
ryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan
heidän renkeinään.
"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin
kamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui
jalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä
oli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten
nojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä.
Yksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain
näkynyt.
"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä
odotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.
"Silloin", jatkoi mies, "sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi
äkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani
kanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut
minua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu,
'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta
tiedät minun niin paljon pitävän'.
"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä
laulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän
kokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa
linnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani
puhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut
säkkipilliä mukanani.
"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni.
'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'
"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi
minulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso
kuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja
kuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja
puolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.
"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme
jumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan
lähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä
sanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä
soittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä
olivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä
sikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä
hänelle oikeudella oli tuleva.
"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi
sen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin
tulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'
"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri
rientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä
eivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun
täytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'
"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä
huusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa
olen minä kunnioittava, ja palveleva!'
"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen
pimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin
tainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta
tultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri
kreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni
yllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi
ollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin
kyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin
käsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä,
pidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.
"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.
"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua
ja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan
kuuluvalla äänellä:
"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta,
joka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä.
_Uudessa kodissani_ marraskuun 25 päivänä...' Hän hypähti pystyyn
tuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen
helvetistä noutamassa?'
"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama
sainko sen taivaassa vai helvetissä'.
"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän,
en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan
ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on
ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät
pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'
"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden
joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka
oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'
"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä
pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan
pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.
"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot,
ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös
sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä
vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta
samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni
kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon
ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä
oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei
meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun
tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti
tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä
syntejä sovittaakseen."
"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet,
joita asia näytti kovin kiinnittävän.
"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin
tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."
"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.
"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on
syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa.
Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni
ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä
kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet
tulevat minua seuraamaan."
Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin
ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet
ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä
näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti
levottomuutta ja nurinaa.
Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna
hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf
ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla
hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi
heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.
Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä
liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen
viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään
useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat
kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se
kyllä on, mutta täytyy kestää."
Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti.
Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki
väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan
iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka
rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin
sanoen hän jatkoi käyntiään.
"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta
suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä
koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli
mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa
yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät,
miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti,
että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille
jotakin sanottavaa.
Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen
viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi
linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta
suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että
kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna
kuuluivat samat sävelet koko leiristä.
Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes
kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen
vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä
sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei
pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.
Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän.
"Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena
uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me
tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä
Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme
mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja
lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki
tunnette."
Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin
kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä
tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa
vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät
mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja
luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele
viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset
seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko
mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"
Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.
"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"
Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.
"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies
ainakin nimensä ja asuntonsa?"
Miehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman
rohkeampi, puuskahti kiihkeästi: "Mitä hyötyä hänellä olisi ollut
valehtelemisesta?"
"Minä sanon sen sinulle", vastasi kuningas. "Hän tahtoi tehdä teidät
pelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan
isänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen
tähden."
Silloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.
"Enhän tiedä, onko niin", jatkoi kuningas. "Niillä tienoin
kuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän,
että paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois
ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla
avaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja
kansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja,
jotka voivat edistää heidän menestystään."
Oli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon
voitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata
munkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt
miestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.
Mutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille
henkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni
Stettiniä kohden.
Lähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta,
ja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään
kummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut
petos, joka onneksi oli ehkäisty.
Yleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin
ihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin
häväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön
ajatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa
lausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.
Luottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan
aikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös
rohkeus ja luottamus omaan voimaan.
Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin,
joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi
vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai
käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He
nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin
luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö
kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine
musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset
olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli
kuudentoista peninkulman päässä sieltä.
Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden
pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että
tämä oli salainen protestantti.
Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti
kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset
ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun
ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää
ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan
Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen
hän saattoi itse hyökätä.
Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä
sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä
myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä.
Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot
viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki
joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan
lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään
Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.
Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän
oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa
suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan.
Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta
leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului
armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.
Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf
ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle.
Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli
häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä
lapselta", sanoi hän.
Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas,
hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa
ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin,
virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"
Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista
ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja
riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.
Suunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku
joukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka
olivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti.
He taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan.
Ruotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui
ruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän
itse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat
raivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä
laukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen
sai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella,
että keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen
kanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa
kuolemaa.
Kun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan
omiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois "Lähinnä
Jumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani",
huudahti hän nousten jälleen ratsaille.
Kukaan ei tiennyt, mihin Quint oli kadonnut, ainakaan kaatuneiden
joukossa ei häntä näkynyt. Kavallus tuli kuitenkin ilmi, kun saatiin
tietoon, että hän oli paennut keisarilliseen leiriin. Hänen nimensä
naulattiin Stettinissä kaakinpuuhun, ja hänen uskottu ystävänsä ja
apurinsa, Johan Baptista, otettiin kiinni ja pantiin arestiin. Tämä,
joka oli myös italialainen, tunnusti kuulustelussa, että hänelle oli
luvattu suuri summa rahaa, jos onnistui ampumaan kuninkaan. Hänellä
oli ollut muutamia suotuisia tilaisuuksia, mutta joka kerta kun hänen
piti nostaa pistoolinsa, oli käsi turtunut, niin ettei hän koskaan
ollut voinut toteuttaa aikomustaan.
Stettinissä oli katkeruus yleinen, eikä edes rikollisen kuolemakaan
voinut mieliä tyynnyttää. Huudettiin, että jesuiitat olivat näiden
konnantöiden suunnittelijoita, ja karkkien jesuiittain täytyi olla
useita viikkoja hissukseen välttääkseen kiihoittuneen kansan kostoa.
2.