Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa...
Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli
pidetty Zendan vankina.
Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin
tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen
vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista;
taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää
piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois
Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu
linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa —
niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa.
Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin
ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta,
oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin,
että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä
Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi
arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän
kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua
linnankappelissa.
Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät,
että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut
tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä
ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa,
toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet
ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat
päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos
eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa.
Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin
makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan
tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan
hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki
viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla
tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta
kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan;
mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui
Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui
minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun
täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan
liehuisi minun kunniakseni.
Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa
akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin
portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi
puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme
siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena.
Kuningas makasi vuoteessa, hovilääkärimme Tarlenheimista hoiteli häntä
ja kuiskasi minulle hiljaa, etten saisi kauan viipyä potilaan luona.
Kuningas antoi minulle kättä, ja Fritz ja lääkäri vetäytyivät syrjään
akkunankomeroon.
Otin kuninkaan sormuksen kädestäni ja pistin sen hänen sormeensa. »Olen
koettanut olla tuottamatta sille häpeätä, teidän majesteettinne»,
sanoin.
»Minä en voi puhua paljon», virkkoi hän heikolla äänellä. »Vastikään
oli minulla tuima riita Saptin ja sotamarskin kanssa. Olemme näet
kertoneet marskille kaiken. Minä tahdoin ottaa teidät myötäni
Strelsauhun ja pitää teidät luonani ja kertoa kaikille, mitä olette
tehnyt minun hyväkseni. Teidän piti olla minun paras ja läheisin
ystäväni, Rudolf serkku. Mutta he sanovat, ettei se voi käydä päinsä,
että asia täytyy pitää niin salassa kuin suinkin.»
»He ovatkin oikeassa, teidän majesteettinne. Sallikaa minun lähteä,
sillä työni täällä on päättynyt.»
»Niin, ja se on suoritettu tavalla semmoisella, johon ei kukaan
toinen mies olisi pystynyt. Kun ihmiset saavat jälleen nähdä minut,
olen antanut partani kasvaa ja minä olen, niin, olenhan tottakin
sairaudestani paljon heikontunut. Kukaan ei tule ihmettelemään,
että kuningas on muuttunut ulkonäöltään. Serkku hyvä, minä koetan
tehdä parhaani, ettei kuninkaan huomata muuttuneen sisäisiltäkään
ominaisuuksiltaan. Te olette näyttänyt minulle, minkälaisen kuninkaan
tulee olla.»
»Teidän majesteettinne», vastasin, »minä en voi ottaa vastaan teidän
kiitostanne. Voin vain kiittää Jumalan armoa, ettei minusta tullut
pahempi petturi kuin veljestänne.»
Hän katsahti minuun kysyvästi; mutta sairas mies ei jaksa arvailla
ongelmia, eikä hän kyennyt kyselemään minulta mitään. Hänen katseensa
sattui Flavian sormukseen, joka vielä loisteli sormessani. Luulin hänen
rupeavan kyselemään jotain sen johdosta, mutta tunnusteltuaan sitä
hajamielisesti hän antoi päänsä jälleen painua pielukselle.
»En tiedä, milloin saan taas nähdä teidät», hän sanoi heikosti, miltei
kuulumattomasti.
»Teidän majesteettinne näkee minut, milloin hyvänsä voin jälleen
palvella teitä», vastasin.
Hän ummisti silmänsä, ja sitten tulivat Fritz ja lääkäri luokseni. Minä
suutelin kuninkaan kättä ja annoin Fritzin saattaa minut pois. Sen
perästä en ole enää koskaan nähnyt Ruritanian kuningasta.
Oven taakse tultuamme Fritz ei kuljettanut minua samaa tietä takaisin,
vaan kääntyi vasempaan ja sanomatta sanaakaan vei minut yläkertaan
hyvin kauniiseen käytävään.
»Minnekä nyt?» minä kysyin.
Fritz ei katsonut minuun vastatessaan:
»Prinsessa lähetti noutamaan teitä puheilleen. Tulkaa takaisin
sillalle, kun se on ohi. Minä odottelen teitä siellä.»
»Mitä hän minusta tahtoo?» kysyin, ja sydämeni löi hurjasti.
Fritz pudisti päätään.
»Tietääkö hän kaiken?»
»Hän tietää — kaiken!»
Hän avasi erään oven, työnsi minut lempeästi sisään ja sulki oven
perästäni. Seisoin muhkeasti sisustetussa huoneessa. Ensin luulin
olevani yksin, sillä vaikka uuninrinnalla paloikin pari punaverhoista
kynttilää, oli huoneessa hyvin hämärä. Mutta kohta erottivat silmäni
naishahmon akkunapielessä. Minä arvasin, että se oli prinsessa,
ja menin hänen luokseen, notkistin toisen polveni ja nostin hänen
hervottoman kätensä huulilleni. Hän ei liikahtanut eikä puhunut. Nousin
jälleen pystyyn, ja tirkistellessäni hämärän läpi kuumeisin silmin näin
hänen kasvojensa kalpeuden ja hänen tukkansa kimmellyksen; ja ennenkuin
kykenin hillitsemään itseni, sanoin kuiskaten:
»Flavia!»
Hän värähti ja kääntyi minua kohti. Sitten hän kumartui sukkelaan ja
tarttui kiinni minuun.
»Sinä et saa seisoa... sinä et saa seisoa olethan haavoitettu. Istu
tähän — tähän näin!»
Hän sai minut sohvaan ja laski kätensä otsalleni.
»Kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» hän sanoi ja lankesi polvilleen
viereeni. Sitten hän taivutti päänsä kiinni minun päähäni, ja minä
kuulin hänen hiljaa kuiskailevan: »Oma rakastettuni, kuinka kuuma sinun
pääsi onkaan!»
Mistähän johtuukaan, että rakkaus avaa tylsimmänkin miehen silmät
näkemään rakastettunsa sydämeen? Minä olin tullut nöyryyttämään itseni
ja pyytämään anteeksi häpeämättömyyttäni; mutta sen sijaan sanoinkin:
»Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Sillä mikä se olikaan, joka pani hänet häpeämään ja teki hänet
onnettomaksi? Ei suinkaan hänen rakkautensa minuun, vaan pelko
siitä, että minä olisin vain julkeasti näytellyt rakastajan osaa,
niinkuin olin näytellyt kuninkaankin osaa, ja ivallisesti hymyillen
vastaanottanut hänen hellät suudelmansa.
»Kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!» minä toistin, ja hän
likistäytyi kiinni minuun. »Minä olen rakastanut sinua ensimmäisestä,
silmänräpäyksestä asti, sittenkuin näin sinut tuomiokirkossa! Sinä
olet ollut minulle ainoa nainen koko maailmassa — ei kukaan nainen
astu koskaan sinun tilallesi! Mutta Jumala antakoon armossaan minulle
anteeksi sen vääryyden, jonka olen sinulle tehnyt!»
»Nehän pakottivat sinun tekemään sen», sanoi hän nopeasti. Hän nosti
päänsä olaltani, katsoi syvään silmiini ja lisäsi: »Sinähän se olit
aina, eikä koskaan kuningas!» Ja hän nousi seisomaan ja suuteli minua.
»Minä tahdoin sanoa sen sinulle», lausuin. »Minä tahdoin sanoa sen
sinulle tuona tanssiaisiltana Strelsaussa, kun Sapt tuli keskeyttämään
minut. Mutta sitten en enää voinut — en voinut alistua siihen vaaraan,
että olisin menettänyt sinut — ennenkuin minun oli pakko! Rakkaani,
sinun tähtesi olin vähällä antaa kuninkaan kuolla.»
»Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?»
Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun
vastasin:
»Minä lähden pois vielä tänä iltana.»
»Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!»
»Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet
minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei...»
»Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi.
»Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä
työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni.
»Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin
kuningas!»
Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää
pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita
en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella
koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin
silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua
syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja
vihdoin vaikenin tykkänään.
Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan
reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin
tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen
toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa.
»Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi.
»Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi.
Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan
poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä.
»Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä
helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä
minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki
kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin
käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko
rakkaus kaikki kaikessa?»
Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa
häntä.
Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin
siihen.
»Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita.
Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa.
Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi
ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla
tyrmässään!»
Minä suutelin hänen kättään.
»Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että
pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on
johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on
jäätävä tänne.»
Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi:
»Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun
sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun
täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy
alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se
täytymys piankin on kohtaava minua.»
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut
horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin
jälleen hänen käteensä.
»Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että
Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen
aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on
aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja
koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun
huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!»
Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat
kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän
kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta
meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset
sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten.
Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään.
»Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin.
»Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää
koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!»
Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt
irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan... ei muuta kuin minun nimeäni
yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet.
Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua.
Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo
useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille,
missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön
aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian
rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin
ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla
niityllä.
He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista
tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä
vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan
mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan.
»Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja
rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut
sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan
äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa
veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä.
»Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta
on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat
ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!»
»Me olemme kukistaneet kavaltajat ja nostaneet kuninkaan jälleen
valtaistuimelle», kehaisi Sapt.
Ennenkuin arvasin, mitä Fritzillä oli mielessä, ja ennenkuin pääsin
häntä estämään, paljasti hän päänsä, kumarsi syvään ja sirosti, kuten
hänen tapansa oli, ja suuteli kättäni; ja kun kiskaisin käteni irti,
yritti hän hymyillä surkeaa hymyä ja sanoi:
»Taivas ei aina aseta oikeita miehiä kuninkaiksi!»
Vanhan Saptin suupielet värähtelivät, kun hän pusersi voimakkaasti
kättäni.
»Pirulla pitää olla sormensa kaikissa asioissa!» hän sanoi.
Asemalle kerääntyneet ihmiset katselivat uteliaasti pitkää
miehenhuiskaletta, joka peitteli sivullisilta kasvojaan, mutta
me emme heistä piitanneet. Seisoin syrjässä molempien ystävieni
kanssa ja odottelin, kunnes juna viimein saapui. Sitten puristimme
vielä kerran toistemme käsiä; emme virkkaneet mitään, mutta tällä
kertaa he kumpainenkin paljastivat päänsä — oikein kävi ihmeekseni
nähdessäni ukko Saptinkin niin tekevän — ja paljain päin he jäivät
seisomaan, kunnes juna oli vienyt minut heidän näkyvistään. Siksipä
ihmiset arvelivatkin, että lähtijä oli ollut jokin ylhäinen herra,
joka matkusteli huvikseen salanimen suojassa; mutta todellisuudessa
tuntematon matkustaja olin vain minä, Rudolf Rassendyll, englantilainen
herrasmies, tosin kelpo suvun nuorempi poika, mutta vailla rikkautta
ja ylhäistä virka-asemaa ja korkeata säätyarvoa. Katselijat olisivat
hyvin pettyneet, jos olisivat tienneet tämän. Mutta jos he olisivat
tienneet kaiken, niin olisivat he kukaties olleet vielä uteliaampiakin.
Sillä vaikkapa olinkin vain oma mitätön itseni, niin olinhan toki
ollut kuninkaana neljännesvuoden ajan; ja vaikkapa ei edes siinäkään
olisi ollut mitään ylpeiltävää, niin olihan se toki eletty elämys.
Olisin kenties ajatellut enemmänkin sitä, jollen olisi kaiken aikaa
kuullut Zendan etäisistä torneista kaikuvan ilmojen halki naisen
lemmenkaihoisan valituksen: »Rudolf, Rudolf, Rudolf?»
Hiljaa — minä kuulen sen vielä nytkin!