Vanki ja kuningas.
Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä
yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä
perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun
esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani
huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen
kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka
se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo
onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja
jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka
hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan
kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan.
Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä
väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti
kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai
rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian
persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena
tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan
valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua
kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan
osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut
pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli
kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut
tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä
minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle
varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä
rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai
säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta
hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän
vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa
oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen
surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme
tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman
kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen,
että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle
herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle,
sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden
päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa.
Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus
ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta
vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului
toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina
päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin
välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä
herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert
päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle
puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä
avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja
tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen
kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen
kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei
ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä
leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen;
ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin
tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa
oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan
hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä.
Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt
ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt,
ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen
vallihautaan.
Samassa tuokiossa olivat minun ystäväni ilmaantuneet näyttämölle. He
olivat saapuneet linnaan aivan oikeaan aikaan ja odotelleet portilla;
mutta Johann, joka oli toisten palvelijain kanssa juossut auttamaan
herttuaa, ei ollut tullutkaan avaamaan. Sapt odotteli melkein puoli
kolmeen asti ja lähetti sitten minun ohjeeni mukaisesti Fritzin
etsiskelemään minua vallihaudan partaalta. Kun Fritz ei ollut minua
sieltä löytänyt, oli hän kiiruhtanut takaisin Saptin luo ja kertonut
tälle kaiken, ja Sapt oli silloin mielinyt edelleen seurata käskyäni
ja palata joutuin Tarlenheimiin noutamaan sotamarskia. Mutta Fritz ei
tahtonut jättää minua pulaan, vaikka olisin käskenyt mitä hyvänsä.
He kiistelivät keskenään moniaan minuutin, kunnes Fritz sai Saptin
lähettämään osan joukostaan Tarlenheimiin ja käymään lopuilla
miehillään ryntäämään linnan valtaporttia vastaan. Portti kesti jonkun
aikaa; mutta samassa tuokiossa kuin Antoinette de Mauban oli ampunut
Rupertia, särkyi portinlukko hyökkääjäin aseista. Kahdeksan miestä
syöksähti sisään, ja ensi työksi he keksivät kynnyksellä Michaelin
verisen ja hengettömän ruumiin. Sapt oli silloin kohottanut sen
kovan huudon, jonka minä olin kuullut, ja sitten he olivat käyneet
palvelijain kimppuun, mutta nämä olivat viskanneet aseet käsistään ja
Antoinette oli ääneensä itkien juossut Saptin jalkojen juureen. Hän se
myöskin oli huutanut miehillemme, että minä olin seisonut sillalla ja
hypännyt alas vallikaivantoon. »Entä mitä vangille on tehty?» oli Sapt
kysynyt hiljaa; mutta hän oli vain pudistanut päätään. Silloin olivat
Sapt ja Fritz lähteneet miestensä seuraamina varovaisesti ja verkalleen
käymään sillan yli, ja vankilan ovelle tultua oli Fritz kompastunut de
Gautet'n ruumiiseen. Tämäkin oli jo ollut hengetön.
He pitivät keskenään neuvoa ja kuuntelivat ahkerasti; mutta kun
alhaalta ei kuulunut vähintäkään ääntä, olivat he pelänneet, että
kuninkaan vartijat olivat surmanneet hänet ja työntäneet hänen
ruumiinsa tiilitorvesta veteen ja pelastuneet itsekin samaa tietä.
Kuitenkin oli heillä vielä vähän toivoa, koska minut oli nähty kerran
hengissä, ja he olivat palanneet Michaelin ruumiin luo ja löytäneet
sen taskusta vankilan avaimen. Kun he lähtivät koettamaan sitä, oli
porraskäytävä ollut pilkkosen pimeä, eivätkä he olleet uskaltaneet
sytyttää soihtua peläten, että heitä alhaalta ammuttaisiin; mutta
sitten oli etumaisena kulkeva Fritz huutanut: »Alaovi onkin raollaan!
Katsokaas — siitä paistaa valoa!» Ulommassa huoneessa he olivat
tavanneet belgialaisen Bersoninin kuolleena, ja he kiittivät silloin
Jumalaa ja Sapt oli sanonut: »Hän näkyy tosiaankin olleen täällä!»
Sitten he olivat rynnänneet kuninkaan huoneeseen, löytäneet Detchardin
hengettömänä tappamansa lääkärin ruumiin päällä ja kuninkaan makaamassa
aseenaan käyttämänsä jakkaran takana. Ja silloin oli Fritz parkaissut:
»Hänkin on kuollut!» mutta Sapt oli ajanut kaikki muut paitsi Fritzin
ulos huoneesta ja polvistunut tarkastamaan kuningasta. Kun hän
vanhana soturina tunsi haavoja ja kuolemanmerkkejä paremmin kuin
minä, oli hän piankin huomannut, että kuningas ei ollutkaan kuollut
eikä hevillä kuolisikaan, jos vain saisi kunnollista hoitoa. He
peittivät nenäliinalla kuninkaan kasvot ja kantoivat hänet Michaelin
makuusuojaan; ja Antoinette oli noussut kyyrysiltään lattialta,
missä hän oli itkenyt ja rukoillut herttuan ruumiin vieressä, ja
käynyt hautomaan kuninkaan päätä ja sitomaan hänen haavaansa, kunnes
lääkäri voitiin hankkia paikalle. Saatuaan Antoinettelta kuulla minun
olleen siellä oli Sapt lähettänyt Fritzin haeskelemaan minua ensin
linnanhaudasta ja sitten metsästä. Fritz löysi hevoseni yksinään
ja pelkäsi pahinta. Mutta sitten hän oli kuullut minun huutavan —
kamppailussani Rupertin kanssa — ja ratsastanut huutoa kohti ja
löytänyt minutkin. Enkä luule, että kukaan on niin suuresti iloinnut
löytäessään kuolleeksi luullun veljensä kuin Fritz iloitsi minut
tavatessaan. Ilonsa innoissa hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi,
kuinka tärkeä olisi ollut saada Rupert Hentzau otetuksi hengiltä.
Mutta jos Fritz olisi tappanut hänet, niin luulen, että olisin siitä
kovasti suuttunut, sillä minä pidin tuon veijarin surmaamista omana
erikoisoikeutenani.
Kun täten oli onnistuttu pelastamaan kuningas, oli Saptin lähimpänä
huolena salata kaikilta syrjäisiltä se tosiasia, että kuningasta
oli edes tarvinnutkaan käydä pelastamaan. Antoinette de Maubanin ja
Johannin täytyi vannoa pyhä vala, etteivät koskaan ilmaisisi tätä
salaisuutta, ja Fritz lähti etsiskelemään — ei kuningasta — vaan sitä
kuninkaan tuntematonta ystävää, joka oli ollut vangittuna Zendan
linnassa ja näyttäytynyt nostosillalla herttua Michaelin palvelijoille.
Silmänkääntämistemppu oli helposti toimitettu — kuningas, joka oli
rientänyt ystävänsä avuksi, oli voittanut tämän murhamieliset vartijat,
mutta saanut itse pahan haavan ja makasi nyt hoidettavana mustan
herttuan omassa huoneessa. Sinne hänet oli kannettu vankityrmästä
kasvot peitettyinä; ja sieltä kävi myöskin käsky, että jos hänen
ystävänsä löydettäisiin, oli hänet oitis salaisesti tuotava kuninkaan
luo; ja väliajalla lähetettiin ratsastava sanansaattaja Tarlenheimiin
pyytämään sotamarski Strakenczia vakuuttamaan prinsessalle, että
kuningas oli pelastunut, jonka jälkeen marskin oli itsensä oitis
tultava linnaan kuninkaan puheille. Prinsessa sai käskyn pysyä
Tarlenheimissä, kunnes hänen serkkunsa saapuisi sinne tai antaisi muita
ohjeita.
Vanhan ystäväni viisaat toimenpiteet onnistuivat järkiään paitsi
yhdessä ainoassa kohdassa, jollaisessa miesten kaikkein viisaimmatkin
suunnitelmat usein käyvät karille — silloin näet kun naisen itsepäisyys
asettuu niitä vastaan. Sillä prinsessa Flavian serkku ja kuningas voi
antaa millaisia käskyjä hyvänsä, ja eversti Sapt ja marski Strakencz
olla niiden jos kuinka luotettavia toimeenpanijoita; mutta prinsessalla
itsellään ei ollut lainkaan halua istua Tarlenheimissa, tietäessään
rakastettunsa makaavan haavoitettuna Zendassa. Ja kun marski pienen
seurueen kera lähti Tarlenheimistä Zendaan, seurasivat prinsessan
vaunut kohta perästä; ja peräkanaa he saapuivat kaupunkiin, missä
oli jo levinnyt huhuja, että kuningas oli edellisenä iltana lähtenyt
veljensä luo nuhtelemaan tätä ystävällisesti sen johdosta, että herttua
oli vangituttanut erään hänen ystävänsä; ja että petollinen veli
oli silloin käynyt kavalasti hänen kimppuunsa, josta oli seurannut
epätoivoinen kamppailu, jolloin herttua useiden seuralaistensa kera
oli saanut surmansa, ja kuningas, vaikka itsekin haavoitettuna, oli
valloittanut Zendan linnan. Kaikki tämä herätti tietysti valtavaa
hälinää, ja sähkösanomalangat saivat hyvin ahkerata askaretta.
Prinsessa Flavia saapui siis Zendaan, ja hänen ajaessaan linnanmäkeä
ylös ja sotamarskin ratsastaessa hänen vaunujensa rinnalla ja
rukoillessa häntä kääntymään takaisin, tuli Fritz von Tarlenheim
»Zendan vangin» kanssa parahiksi metsänreunasta maantielle. Minä olin
toipunut sen verran, että kykenin hoipertelemaan nojautuen Fritzin
käsivarteen; ja silloin äkkäsin yhtäkkiä prinsessan vastassani.
Seuralaiseni kasvoista voin havaita, ettei meidän pitänyt tavata
tulijaa, jonka vuoksi kyyristyin polvilleni tien vieressä kasvavan
pensaan taa. Mutta me olimme unohtaneet erään henkilön, joka oli ylen
ymmällään seurannut perästämme ja joka ei nyt mielellään tahtonut
menettää hyvää tilaisuutta ansaita armollisen hymyn tahi kukaties
kauniin kolikonkin. Meidän piilotellessa pensaan takana juoksi
maalaistyttö, jolta Rupert oli hevosen ryöstänyt, ohitsemme prinsessaa
vastaan, niiasi maahan asti ja huusi:
»Teidän korkeutenne, kuningas on täällä — tuolla pensaan takana! Vienkö
minä teidät kuninkaan luo?»
»Älä lörpöttele joutavia, lapseni», sanoi vanha Strakencz. »Kuningashan
makaa haavoitettuna linnassa.»
»Niin, tiedän kyllä, että hän on haavoittunut; mutta tuolla hän vain on
kreivi Fritzin kanssa eikä suinkaan linnassa», intti tyttö.
»Onko hän sitten kahdessa paikassa yht'aikaa, vai onko olemassa kaksi
kuningasta?» kysyi Flavia ymmällään. »Kuinka hän voisi olla täällä?»
»Hän ajoi takaa erästä herraa, teidän korkeutenne, ja he tappelivat
keskenään, siksi kunnes kreivi Fritz tuli kuninkaalle apuun. Se vieras
herra otti minulta isäni hevosen ja ratsasti tiehensä; mutta kuningas
on täällä kreivi Fritzin kanssa. Onko Ruritaniassa toista miestä, joka
olisi ihan kuninkaan näköinen, teidän korkeutenne?»
»Ei, lapseni», sanoi Flavia ystävällisesti, ja hän hymyili ja antoi
tytölle rahaa. »Minäpä tahdon mennä katsomaan sitä herraa», hän sanoi
ja yritti nousta vaunuista.
Mutta samassa tuli Sapt ratsastaen linnalta päin; ja prinsessan
nähdessään hän ei ollut tietävinäänkään mistään huolista, vaan huusi
jo kaukaa, että kuningas oli hyvässä voinnissa, että häntä hoidettiin
oivallisesti ja että hengenvaarasta ei siis voinut olla puhettakaan.
»Onko hän linnassa?» kysyi Flavia.
»Missä muualla hän voisikaan olla, teidän kuninkaallinen korkeutenne?»
vastasi Sapt kumartaen.
»Mutta tämä nuori tyttö sanoo, että hän on jossakin täällä lähellä
kreivi Fritzin kanssa.»
Sapt silmäsi tyttöön ja hymyili epäuskoisesti.
»Sellaiset pikku tytöt ovat valmiit luulemaan jokaista kaunista nuorta
herraa kuninkaaksi», hän sanoi.
»Mutta hän on niin kuninkaan näköinen kuin vesipisara voi olla toisen
pisaran näköinen!» huudahti tyttönen.
Se pani Saptin hätkähtämään, ja vanhan sotamarskin katse näytti hyvin
uteliaalta. Flavian kasvot olivat yhtä kaunopuheiset. Epäluulo syttyy
ja viriää nopeasti.
»Minä lähden itse katsomaan sitä miestä», sanoi Sapt.
»Ei, minä menen», sanoi prinsessa.
»Tulkaa sitten aivan yksin!» kuiskasi Sapt hänelle.
Ja hän totteli Saptin merkillistä katsetta ja pyysi marskia ja toisia
odottamaan; ja sitten he molemmat lähenivät sitä kohtaa, missä me
piilottelimme, ja Sapt viittasi maalaistyttöä pysyttelemään kauempana.
Nähdessäni heidän tulevan istahdin allapäin maaperään ja peitin kasvot
käsiini. Fritz polvistui viereeni ja laski kätensä olalleni.
»Puhukaa hiljaa!» kuulin Saptin kuiskaavan heidän lähetessään; ja
sitten kuulin rakastettuni päästävän pienen tukahdetun huudon, josta
kajahti yht'aikaa iloa ja pelkoa.
»Hänhän se sittenkin on! Oletko haavoittunut?» hän kysyi.
Hän viskautui polvilleen minun eteeni ja veti hellästi käteni pois
silmiltäni; mutta minä istua jurotin ja katselin ääneti maahan.
»Kuningashan tämä on!» hän sanoi. »Saanko kysyä, eversti Sapt, mitä
nämä kaikki valheet merkitsevät?»
Kukaan meistä ei siihen vastannut. Flavia ei piitannut vähääkään
toisten läsnäolosta, vaan kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua
suulle. Sitten sanoi Sapt käheästi kuiskaten:
»Kuningas hän ei ole! Älkää suudelko häntä, hän ei ole kuningas!»
Flavia säpsähti vähäsen, mutta ei irroittanut käsiään kaulaltani ja
kysyi närkästyksestä punastuen:
»Enkö minä muka tuntisi omaa rakastettuani? Rakas, rakas Rudolf!»
»Kuningas hän ei ole!» intti ukko Sapt jälleen, ja helläsydäminen Fritz
huokasi syvään.
Tuo huokaus ilmaisi prinsessalle, ettei mistään ilveilystä suinkaan
ollut kysymys.
»Mutta onhan hän kuningas!» hän huudahti, »Kuninkaan kasvothan nämä
ovat — kuninkaan sormus — _minun_ sormukseni! Minun rakastettunihan hän
on!»
»Teidän rakastettunne — niin kyllä, armollisin prinsessa», sanoi ukko
Sapt, »mutta ei kuningas. Kuningas on linnassa. Tämä herra...»
»Katso minuun, Rudolf, katso minuun!» huudahti armaani ja otti kasvoni
käsiensä väliin. »Miksi annat heidän kiduttaa minua? Sano minulle, mitä
tämä kaikki merkitsee!»
Silloin minä viimeinkin puhuin ja katsoin häntä suoraan silmiin.
»Jumala antakoon minulle anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne»,
sanoin hiljaa, »minä en ole kuningas.»
Tunsin hänen sormiensa puristautuvan kiinni poskiini, ja hän tuijotti
minuun silmin, jollaisin tuskin koskaan lie ketään miestä tuijotettu;
ja minä istuin aivan hievahtamatta ja näin hänen ilmeensä käyvän
ihmetteleväksi, sitten epäileväksi ja viimein pelkääväksi. Ja hitaasti
irtautuivat hänen kätensä kasvoistani, hän kääntyi katsomaan Saptiin ja
Fritziin ja sitten jälleen minuun; sitten hän horjahti äkkiä eteenpäin
ja kaatui minun syliini, ja tuskallisesti parahtaen minä painoin hänet
povelleni ja suutelin häntä huulille. Sapt kosketti käsivarttani.
Minä katsoin häntä tuimasti silmiin! Ja sitten laskin armaani hiljaa
maahan ja nousin seisomaan, katselin pyörtynyttä impeä ja lasketin
synkeän kirouksen taivaalle, koska minun ei ollut sallittu kaatua
Rupert Hentzaun miekkaan, vaan olin pakotettu kärsimään vielä kovempaa
kidutusta.