Nykyisyys, entisyys ja — tulevaisuus.
Vähän huvittaisi lukijaa tietää; mitä kotimatkallani tapahtui. Minä
lähdin suoraapäätä Tyroliin ja vietin siellä pari viikkoa rauhassa —
enimmäkseen maaten, sillä kylmetyin heti alussa pahasti, ja lisäksi
tuli vielä hermojeni liikajännityksen laukeaminen, joka teki minut
heikoksi kuin vähäisen lapsen. Kohta kuin olin vähän toipunut, lähetin
veljelleni näköjään välinpitämättömän kirjekortin, jossa ilmoitin
voivani mainiosti ja palaavani kohtapuoleen kotia. Sillä tapaa toivoin
säästyväni olinpaikkani joutavista etsiskelyistä, mitkä arvatenkin
antoivat yhä vielä askaretta Strelsaun uutteralle poliisipäällikölle.
Annoin viikseni ja leukapartani jälleen kasvaa entiselleen, ja kun ne
minulla kasvavat rutosti, ei ulkomuodossani ollut mainittavaa muutosta,
kun vihdoin saavuin Pariisiin ja etsin käsiini ystäväni George
Featherleyn. Haasteluni hänen kanssaan oli merkillinen varsinkin sen
huikean paksun, vaikka tuiki välttämättömän valhekakun puolesta, jonka
olin pakotettu hänelle syöttämään; ja minä ilvehdin hänen kanssaan
vallan armottomasti, kun hän kertoi päässeensä perille, että minä olin
lähtenyt rouva de Maubanin jälestä Strelsauhun. Kuulin lisäksi, että
tämä nainen oli palannut Pariisiin, mutta eleli hyvin yksinään — ja
sen tosiasian voivat juorut hyvin helposti selittää. Koko maailmahan
tunsi tositarinan herttua Michaelin kavalluksesta ja kuolemasta. Siitä
huolimatta kehoitti George Bertram Bertrandia pysymään toivehikkaalla
mielellä. »Sillä elävä runoilija on sittenkin aina parempi kuin kuollut
herttua», hän pilaili. Sitten hän iski jälleen minun kimppuuni:
»Mitä olet tehnyt viiksillesi, mieskurja?»
»Ohoo», vastasin muka nokkelan näköisenä; »onhan miehellä aina syynsä
muutella ulkonäköään; mutta minusta ne tuntuvat jälleen kasvaneen aika
hyvin.»
»Mitä hittoa? Sitten en sentään peräti erehtynyt! Jollei ihanalla
Antoinettella, niin jollakin toisella naisella oli kyntensä mukana
siinä leikissä, eikö totta?»
»Joka paikassahan miehet saavat tuta naisten kynnet», vastasin.
Mutta George ei tyytynyt, ennenkuin hän oli rajattomaksi ihastuksekseen
saanut puserretuksi minulta aivan hassun ja järjettömän lempijutun,
johon liittyi tarpeellinen määrä julkista skandaalia, ja joka siis
oli ollut varsinaisena aiheena minun pitkään viipymiseeni Tyrolissa.
Vastalahjaksi hän ilahdutti minua kertomalla koko joukon ainoastaan
diplomaattien tuntemia tosiasioita Ruritanian tapahtumista ja siellä
punotuista valtiollisista vehkeistä. Hänen ajatuksensa oli, sanoi hän
merkitsevästi nyökäten, että mustasta Mikosta olisi voinut jutella koko
joukon enemmän kuin ihmiset voivat arvatakaan, ja hän ilmaisi hyvin
perustellun epäluulonsa, että Zendan salaperäinen vanki, josta oli
pidetty niin paljon touhua, ei ollutkaan mikään mies minun oli tällöin
vaikea pidättää hymyäni — vaan mieheksi pukeutunut nainen; ja että koko
kuninkaan ja hänen veljensä välinen kiista oli aiheutunut ainoastaan
tämän kaunottaren suosion saavuttamisesta.
»Ehkäpä se olikin juuri rouva de Mauban?» sanoin ilkamoisesti
irvistellen.
»Ei», vastasi George jyrkästi, »Antoinette de Mauban oli mustasukkainen
hänen tähtensä ja kavalsi siitä syystä herttuan kuninkaalle. Ja
toiselta puolen tiedetään varsin hyvin, että prinsessa Flavia, joka
aikaisemmin oli ollut hyvin suosiollinen kuninkaalle, on nyt hyvin
kylmentynyt häntä kohtaan.»
Minä vaihdoin sukkelasti puheenaihetta ja säästyin siten George
Featherleyn jatkuvilta, nerokkailta päähänpistoilta. Mutta jolleivät
diplomaatit ole koskaan sen paremmin perillä asioista kuin mitä tässä
tapauksessa oli käynyt heidän vainuunsa, niin he ovat minun mielestäni
varsin joutavia ylellisyyskaluja.
Pariisissa viipyessäni kirjoitin Antoinette de Maubanille; hänen
luonansa en näet rohjennut käydä. Sain häneltä hyvin rakastettavan
vastauksen, jossa hän vakuutti, että kuninkaan jalomielisyys ja hyvyys
ynnä minun vähäiset palvelukseni velvoittivat häntä pitämään koko asian
visusti salassa. Hän sanoi tahtovansa asettua maaseudulle ja vetäytyä
tykkänään erilleen seuraelämästä. Pysyikö hän lupauksessaan, sitä en
ole koskaan saanut tietää; mutta voihan se olla hyvin mahdollista,
sillä en ole sen jälkeen tavannut häntä koskaan enkä kuullut hänestä
mitään. Ei voi epäilläkään, että hän oli ollut syvästi kiintynyt
Strelsaun herttuaan, ja hänen käyttäytymisensä tämän kuolinhetkellä
osoitti, ettei edes vainajan todellisen luonteen tarkka tuntemuskaan
pystynyt horjuttamaan tätä kiintymystä.
Minulla oli vielä muuan kamppailu loppuunkamppailtavana — kamppailu,
jonka tiesin käyvän sitkeäksi ja ankaraksi, ja jonka täytyi päättyä
minulle täydelliseen tappioon. Minähän palasin Tyrolista kotia ilman
että olin pannut rikkaa ristiin tutkiakseni sen mielenkiintoisen
maanäären asukkaita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja,
luontoa, eläin- ja kasvimaailmaa ja muita senkaltaisia seikkoja! Olin
aivan yksinkertaisesti kuluttanut aikani entiseen tyhjäntoimittajan
tapaani! Siltä ainakin asia kuvastuisi ankaran pikku kälyni silmiin;
enkä minä totisesti voinut tehdä yhtään mitään puolustautuakseni
hänen tuomioltaan. Voi siis hyvin arvata, että ilmestyin Puistokadun
varrella olevaan taloon, hyvin tyhmin ja häpeävin naamoin. Mutta kaiken
kaikkiaan ei minua kuitenkaan kohdannut niin tukala vastaanotto kuin
olin pelännyt; sillä tulihan selville, että minä olin tehnyt — en sitä,
mitä Rose oli paraiten toivonut — vaan lähinnä parasta, nimittäin
toteuttanut hänen ennustuksensa. — Hänhän oli näet julistanut, etten
tekisi matkallani mitään muistiinpanoja enkä kokoisi vähintäkään
aiheita vastaista valtiollista toimintaani varten, jotavastoin veljeni
oli ollut kyllin kevytmielinen väittääkseen, että minä olin vihdoinkin
tehnyt vakavan elämänmuutoksen.
Kun palasin kotia tyhjin käsin, oli Rose niin täynnä riemua veljestäni
saamastaan voitosta, että hän päästi minut jokseenkin ehjin nahoin
käsistään ja tyytyi ainoastaan moittimaan minua sen johdosta, etten
ollut ilmoittanut ystävilleni mitään olinpaikastani.
»Me olemme kuluttaneet hirveästi aikaa ja vaivaa vainutessamme sinun
jälkiäsi», hän sanoi.
»Sen kyllä tiedän», vastasin. »Puolella meidän koko
lähettiläskunnastamme on ollut kuumat päivät minun, mitättömän
tutkimuksen takia. Sen sain kuulla George Featherleyltä. Mutta mikä
teitä oikeastaan on niin peloittanut? Kykenenhän minä toki aina
huolehtimaan itsestäni.»
»Siitä ei olekaan kysymys», huudahti hän kärsimättömästi; »mutta minä
tahdoin ilmoittaa sinulle viestin Sir James Borrodailelta. Hän on jo
saanut lähettilästoimensa tahi saa sen ainakin kuukauden päästä, ja hän
on kirjoittanut meille toivovansa, että sinä lähdet hänen mukaansa.»
»Minne hän sitten lähtee?» kysyin epäluuloisesti.
»Hänestä tulee lordi Tophamin seuraaja Strelsauhun», sanoi kälyni. »Sen
parempaa paikkaa et voisi toivoakaan, jollei Pariisia oteta lukuun.»
»Strelsauhun! Hm?» minä mutisin ja vilkaisin veljeeni.
»Ah, _se_ ei merkitse niin yhtään mitään!» puuskahti Rose nyreän
kärsimättömästi. »Tottahan sinä lähdet hänen kanssaan?»
»Ei — enpä luule, että minulla todellakaan on halua lähteä sinne.»
»Sinä vasta osaat olla oikein kiusallinen!»
»Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun.
Onko se sinusta sopivaa, Rose?»
»Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä
juttua!»
Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli
otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään
voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin:
»Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin
tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen
muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?»
Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun.
»Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle.
»Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni.
Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi
kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon
kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille
isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa.
Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin
niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni
kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin,
Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja
prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja
innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen
unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun
jokseenkin ymmällään.
»Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen
todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.»
Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo
tunnustaa sitä.
»Ah, tuo on vain joutava tekosyy», sanoi hän moittivasti. »Sinä et vain
tahtoisi lähteä etkä ryhtyä mihinkään toimeen. Sinustahan voisi siellä
aikaa myöten tulla vaikka lähettiläs!»
»En luule, että minua haluttaa tulla lähettilääksi», sanoin.
»Mitään sen parempaa ei sinusta kuitenkaan koskaan tule», hän vastasi
kerkeästi.
»Hyvin mahdollista», arvelin itsekseni; »mutta eihän se ole enempää
kuin mitä minä olen tähänkin saakka ollut. Lähettilään arvo minua
tuskin huikaisee. Olenhan ollut kuningaskin!»
Kaunis kälyni lähti harmistuneena tiehensä, ja Burlesdon sytytti
savukkeen ja katseli yhä hyvin merkillisesti minuun.
»Hm, kuva tuossa lehdessä...» hän sanoi.
»Niin, mitä siitä? Sehän vain näyttää, että hänen majesteettinsa
Ruritanian kuningas ja sinun nöyrä palvelijasi ovat keskenään toistensa
näköiset kuin kaksi marjaa.»
Veljeni pudisti päätään.
»Niin kai», hän sanoi. »Mutta minä voin hyvin huomata jonkinlaisen
erotuksen sinun ja tuon valokuvan välillä.»
»Etkö huomannut sitten mitään erotusta minun ja painokuvan välillä?»
»Voin nähdä vain noiden molempien kuvien välisen erotuksen. Painokuva
on hyvin valokuvan näköinen; mutta...»
»No — mitä sitten?»
»Se on vielä enemmän sinun näköisesi», sanoi veljeni päättävästi.
Veljeni on luotettava ja kelpo mies, jonka pitäisi saada tietää kaikki
minun salaisuuteni, vaikka hän onkin naimisissa ja pitää hirveän paljon
vaimostaan. Mutta tämä salaisuushan ei ollut minun omani, enkä minä
voinut sitä ilmaista edes hänellekään.
»En luule, että se on niinkään paljon minun näköiseni kuin valokuvan»,
väitin rohkeasti; »mutta kaikissa tapauksissa en tahdo lähteä
Strelsauhun, Bob.»
»Ei, sinne sinun ei pidäkään lähteä, Rudolf», hän sanoi.
En tiedä, onko veljelläni mitään todellista epäluuloa — onko heikko
välähdys totuudesta valjennut hänelle. Jos niin on, niin hän ei
ainakaan puhu siitä mitään. Ja me annoimme Sir James Borrodailen etsiä
itselleen toisen lähetystösihteerin.
* * * * *
Kaikkien niiden tapausten jälkeen, joista edellä olen kertonut, olen
elänyt hyvin hiljakseen ja rauhallisesti pienessä talossani maalla.
Minusta kaikki ne asiat, jotka yleensä viehättävät minun asemassani
olevaa miestä, ovat ikäviä, enkä minä kaipaa niitä ollenkaan. Minua ei
huvita meluisa seuraelämä eivätkä valtiolliset kiistat. Lady Burlesdon
on kokonaan irroittanut minusta kaitsevan kätensä, ja naapurini pitävät
minua vetelänä, uneksivana ja erakkomaisena tyhjäntoimittajana. Ja
kuitenkin olen vielä nuori mies, ja minulla on toisinaan mielikuvitelma
— taikauskoiset ihmiset sanoisivat sellaista aavistukseksi —, etten
vielä ole näytellyt osaani tyyten loppuun elämässä, että tulen vielä
jossakin tilaisuudessa jälleen ottamaan osaa tärkeiden tapausten
kehitykseen, että kerran taas antaudun politiikan pyörteisiin,
mittailen voimiani vihollisteni kanssa ja jännitän lihakseni
taistellakseni hyvän taistelun ja iskeäkseni kelpo iskuja.
Tällä tapaa ajattelen kierrellessäni pyssy tai ongenvapa kädessä
metsissä tai virranpartaita pitkin. En voi sanoa, käyvätkö nämä
mietteet milloinkaan toteen; vielä vähemmin, tuleeko siitä näyttämöstä
todellinen, jolla annan raisun mielikuvitukseni terhennellä
uneksituissa urotöissä. Sillä kaikkein mieluimmin haaveksin liikkuvani
jälleen Strelsaun katujen vilinässä ja Zendan linnan mustain tornien
juurella.
Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi
irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan
takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen
hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni
salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö
linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja
viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan
minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja
viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä
polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään,
etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä
hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla
ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau —
tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan
kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin
ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus —
sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi
ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki
leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka
päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin
tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni.
Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni.
Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja
toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan
kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz
ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta,
mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa
ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein
nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein
Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on
yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty
pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »_Rudolf
— Flavia — iäti_.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä
takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme
sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja
minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään
velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona
hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä
itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja
taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla
ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille
seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun
on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta
kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi
saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä.
Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan
tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa
ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei,
todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja
minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa
ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan
ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme
luvallisuutta?
En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu.
Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan
enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä
tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää
haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden
korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee
minun rukoilla itselleni iäistä unta!