Silmästä silmään metsäpolulla.
Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta
paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne
tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden
eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan
palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä
tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja
heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan
sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt,
ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi
keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa.
Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään.
Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä
ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut
vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa
kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa
tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja
toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään
uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja
takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja
pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.
Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen
herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan
kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa
revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan;
hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan
tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan
tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut
toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja
siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo
mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin
moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta
väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava
uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.
»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt
jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja
eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei,
äpärä, etkö joudu?»
Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:
»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»
»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin
liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän
ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä
olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»
Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen
puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan
kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti
ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua.
Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen
huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan
toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka
horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään
liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen
kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen
valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan
eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei
kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.
»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat
kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä
eikä Michael helvetissä!»
Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi
hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten
hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen
tarkan tähtäyksen.
Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä
vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten
peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.
Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut
asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja
sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja
ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän
heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.
Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka
hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!»
Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin
revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus:
»Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin
veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan
tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin
vedestä.
Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani
takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan
en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä
vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert,
pysähtykää!»
Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla
ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä
sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota
myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä
kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin
tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain
kiipeemäkohtaa.
Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui
siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin
lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on
tänne tullut?»
Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni
päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.
»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän
ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea,
että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän
huusi:
»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»
Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.
Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan.
Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka
kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni,
jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.
»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin
luulenpa, että pysynkin täällä.»
Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.
»Nuo naiset ovat niitä helkkarin...» hän aloitti, mutta samassa rupesi
linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.
Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.
»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne,
mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.
En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin
jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä
edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli
kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä
pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan
ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin
kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä
jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa
sekä takaa-ajetun että vainoojan.
Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan.
Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen
päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat
raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti
tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa
minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko
seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän
poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.
Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena
maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä
kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin
painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni
mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää
käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla
tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän
näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella.
Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen
hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön
alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin,
suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten
hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi
odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua
kohti.
Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan
päässä minusta.
»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.
»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.
»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»
»Tietenkin!»
»Entä kuningas?»
»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon
hänen jääneen henkiin.»
»Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti.
»Teinpä vielä muutakin...»
»Häh?»
»Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.»
»Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!»
»Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!»
»Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En
ikimaailmassa, teidän majesteettinne!»
Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä
ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti
olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi
odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin
heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa
miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen
taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa
satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin
jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei
säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi
saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni
ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi
tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi
jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun
käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti
revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim.
Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa.
Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli
istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui
eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen:
»Näkemiin, Rudolf Rassendyll!»
Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi
minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin,
joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan
hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään
Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti.
Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa
terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten
kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä.
Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä
pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä
kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan.
Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään;
sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi
näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja
sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja
kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa
kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että
hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa,
hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua
käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava
oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan.
»Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen
pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin
hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz
polvistui jälleen viereeni.
»Fritz», minä läähätin.
»Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen.
»Elääkö — kuningas?»
Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja
suuteli minua otsalle...
»Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta
miestä», hän sanoi hiljaa.
Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät
selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä,
joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas!
Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin
niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen
Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin
ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä,
yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja
nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta
hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat
ja minä nukahdin.