Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä
Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne
myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä
väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta
tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt
seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja
äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain
tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin,
sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma
tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden
suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua
käsivarteen.
En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi
kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan
kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa
vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua
yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja
sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti
yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:
»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf
serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen
vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.
»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki
raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.
»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin
kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»
Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista
edessään.
Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin
arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta
vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä
rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut
turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön,
joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän
luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni
hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet
miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.
Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin
hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli
paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla.
Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen
kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään
kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen —
nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti
alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä
jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos
hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan
huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne
minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta
nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin
niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen
ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen
ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen
vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin
maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse
olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert
Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin
puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi
maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös
ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama
merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa
paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että
täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan.
Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun
mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat
ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme!
Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat
vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet
minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon
minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin
ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla
nauroi ja ilkkui!
Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen
sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:
»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen
nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot!
Michael, tule tappelemaan hentustasi!»
Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan
toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa
ja kurkistin ulos ovesta.