Vankila avautuu.
Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita;
mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut
hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert
Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies
tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin
joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan
toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi
laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla
vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin,
jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa
minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja
hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä
ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa,
kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli
avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan
puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia,
ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi.
Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät
pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta.
Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka
vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin
epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti
avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka
siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata?
Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä
ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en
tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin
myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa.
Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä —
ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja
ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä
siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi
joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja
siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael,
tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto.
Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja
takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta
säilää vasemmassa kädessäni.
Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa
päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä
heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt _minä_ vallitsin
tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin
minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki
niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti
kiskaistavan toisen oven rivasta.
»Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja
äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi!
Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä
neuvonut:
»Apuun, Michael — se on Hentzau!»
Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea
vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan
akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt
on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin
tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni,
alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä.
Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en
kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät,
sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin
huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun
miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi
siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen
kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa
kimppuun.
»Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!»
Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän
silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo
surmannut hänet.
»Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi.
Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle
käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi
tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä
lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa
nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion
käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän
oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten
hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän
oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti
nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan.
Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa
näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä
edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka
Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta
päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen
vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi:
»Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut
elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon
minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja!
Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin
niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän
lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri,
avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin
avaimen taskuuni.
Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti
tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.
»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.
Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.