Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.
Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli
ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä
kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani
pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka
olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa,
meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat,
että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin
lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne
voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla,
ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu
antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä?
Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen
tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei
niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei
kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä
minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään.
Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.
»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen
tyytyväinen?»
Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt
minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä
joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin
kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että
minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa
ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön
seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.
Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta
ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen
kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan
edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää
hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan
porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti
avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän
lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos
vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme,
kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei
minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata
takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia
uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi,
että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä
minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.
Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja
kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä
ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli
lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli
revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta
ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät
kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan
ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua
oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua
hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna
miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen
tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan;
ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on,
että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta
vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin
suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli
yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin
satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin
tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani
irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla
kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti
silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini
vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja
pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin
portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla.
Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei
hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni
tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan
tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti
silloin käynyt tyydyttäminen.
Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan
kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla,
noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin
kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja
vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin
akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti
unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään
unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan
uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä
osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert
Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen
viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin
kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini
nähden.
Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja
luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla
varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki,
ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin
muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin
nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa
hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään
uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa
tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä.
Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla
liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin
että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja
hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista
kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.
»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä.
»Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»
Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin
kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään
kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:
»Ennen hyppään tuonne alas.»
Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.
»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te
aivan vakavissanne, Antoinette?»
Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä
läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle
hemmoteltu lapsikakara:
»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle?
Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein
näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»
»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte...» aloitti nainen.
»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.
Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja
suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja
huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»
Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa
kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän
vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.
»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert
naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan.
Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän
komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»
Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!
»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte
hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»
Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.
»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan»,
sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen,
kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:
»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»
Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä,
iloisella äänellään:
»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä
omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»
Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän
lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.
»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi
värähtelevällä äänellä.
»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.
»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»
»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne
yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.
»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?»
ärähti Michael kiukkuisesta.
»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita
poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.
Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse
arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan
totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta
musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin
tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan,
mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:
»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja
Bersonin paikallaan?»
»Ovat kyllä.»
»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»
»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.
»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi.
»Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei
teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»
Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen
sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi
vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli
päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului
jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.
»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa
yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»
Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n
kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa
hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin
Jaakopin portaiden taa.
Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de
Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.
»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti
tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.
Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle
tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan
pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas
sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen,
mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden
luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan
torven toiselle puolelle.
»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi
huojennuksekseni.
»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat
sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista.
Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn,
ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.
Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani
kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon
seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo.
Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka
oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi
hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen
sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten
muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan
sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset
kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän
pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja
hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi
nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan.
Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken
näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin
haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä
hartaimmalla mielenkiinnolla.
Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli
muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn
nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan
ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven;
mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän
hävisi näkyvistäni.
Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut,
uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita
puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin
tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta
sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta
risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello
löi puoli kaksi.
Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia
punomassa.