SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.

Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli

ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä

kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani

pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka

olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa,

meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat,

että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan.

Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin

lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne

voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla,

ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu

antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä?

Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen

tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei

niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei

kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä

minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään.

Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.

»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen

tyytyväinen?»

Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt

minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä

joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin

kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että

minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa

ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön

seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.

Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta

ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen

kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan

edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää

hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan

porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti

avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän

lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos

vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme,

kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei

minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata

takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia

uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi,

että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä

minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.

Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja

kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä

ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli

lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli

revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta

ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät

kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan

ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua

oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua

hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna

miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen

tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan;

ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on,

että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta

vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin

suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli

yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin

satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin

tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani

irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla

kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti

silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini

vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja

pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin

portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla.

Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei

hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni

tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan

tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti

silloin käynyt tyydyttäminen.

Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan

kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla,

noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin

kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja

vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin

akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti

unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään

unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan

uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä

osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert

Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen

viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin

kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini

nähden.

Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja

luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla

varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki,

ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin

muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin

nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa

hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään

uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa

tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä.

Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla

liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin

että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja

hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista

kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.

»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä.

»Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»

Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin

kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään

kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:

»Ennen hyppään tuonne alas.»

Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.

»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te

aivan vakavissanne, Antoinette?»

Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä

läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle

hemmoteltu lapsikakara:

»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle?

Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein

näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»

»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte...» aloitti nainen.

»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.

Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja

suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja

huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»

Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa

kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän

vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.

»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert

naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan.

Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän

komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»

Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!

»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte

hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»

Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.

»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan»,

sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen,

kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:

»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»

Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä,

iloisella äänellään:

»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä

omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»

Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän

lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.

»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi

värähtelevällä äänellä.

»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.

»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»

»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne

yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.

»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?»

ärähti Michael kiukkuisesta.

»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita

poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.

Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse

arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan

totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta

musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin

tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan,

mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:

»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja

Bersonin paikallaan?»

»Ovat kyllä.»

»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»

»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.

»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi.

»Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei

teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»

Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen

sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi

vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli

päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului

jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.

»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa

yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»

Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n

kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa

hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin

Jaakopin portaiden taa.

Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de

Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.

»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti

tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.

Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle

tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan

pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas

sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen,

mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden

luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan

torven toiselle puolelle.

»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi

huojennuksekseni.

»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat

sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista.

Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn,

ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.

Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani

kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon

seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo.

Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka

oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi

hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen

sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten

muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan

sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset

kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän

pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja

hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi

nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan.

Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken

näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin

haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä

hartaimmalla mielenkiinnolla.

Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli

muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn

nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan

ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven;

mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän

hävisi näkyvistäni.

Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut,

uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita

puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin

tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta

sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta

risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello

löi puoli kaksi.

Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia

punomassa.

Zendan vanki · 第 25 / 32 题