Epätoivoinen suunnitelma.
Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert
Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta.
»Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan
varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka
olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä
olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi
mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin
kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin
oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä
sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää
anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan
tervehtimässä.
Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi;
sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä
suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että
yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi
ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun
luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi
mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka
jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni
yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat
neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut
Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan
rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä
kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana
kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo
päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme
juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi,
oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä
sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että
ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä
minä kannoin, Ruritanian kuningas.
Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan
linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään
ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden
käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin
tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja
hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi
siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun
vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen
johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli
tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut
piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että
tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin
sillä oli istunut moniin aikoihin.
»Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen
merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää
prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut
hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!»
Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli
tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert
oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti
mulkoillessa heitä.
Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi
vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa
toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas
oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut
ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan,
että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa
oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty
noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän
palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin,
että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei
Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut,
että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin
herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten
ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin
hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä
riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin
terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä,
ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät
ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta
mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert
ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän
nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi
aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban
oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän
Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä
meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata
jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin
hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne
palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän
otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen
lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille
kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin,
että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei
muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein
vaivasi.
»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin
ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.
»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet
päivällä.»
»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»
»Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa,
niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.»
»Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko
heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?»
»Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla
olevasta ovesta sisään kellariin.»
»Onko se ovi lukittu?»
»On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.»
Minä kävin lähemmäksi häntä.
»Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin
kuiskaten.
»Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.»
»Missä herttua sitten asuu?»
»Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan
käteen tultaessa nostosiltaa kohti.»
»Entä rouva de Maubanin huoneisto?»...
»Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina
lukitaan, kun hän on tullut sisään.»
»Siksikö, että hän pysyisi sisällä?»
»Niin, tietysti.»
»Eikö mistään muusta syystä?»
»Ehkäpä — mahdollisesti.»
»Herttuallako se avain on?»
»Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on
herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli,
ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.»
»Missä te makaatte?»
»Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.»
»Ovatko ne asestettuja?»
»Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.»
Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin
oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää
toista keinoa.
»Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä
annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä
teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat
lainkaan, kuka teidän vankinne on?»
»Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.»
»Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?»
»Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?»
»Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän
avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello
kaksi.»
»Oletteko te silloin siellä?»
»Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että
tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.»
»Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?»
»Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi
asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi,
niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin
kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.»
Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja
rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin
kuninkaan pian kuolevan.
Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille
tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään.
»Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi.
»Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?»
»Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.»
»Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin.
»No, mitä pahaa siinä olisi?»
»Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti.
Sapt puraisi viiksiään.
Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.
»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.
»Niin, teidän on oltava mukana.»
»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»
Vanhan Saptin silmät välkkyivät.
»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän
sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa,
niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»
»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta
puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»
Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä
älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin
koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:
»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä
teidän — isomummonneko se oli?»
»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.
»Se on oikein», ehätti Fritz.
»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen
hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei
kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä
sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»
»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.
Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto
hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat
keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa
vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä
en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he
valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät
sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä
ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään
miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko
suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette
de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun!
Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän
kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä
huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä
jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa
jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas
makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle;
sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.
Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin
tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni
vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa
pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin
käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää
ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas,
aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet
sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton
sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain
kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti
jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä
molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta
jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan
henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven;
ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla,
oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen,
armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää
uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos
kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän
kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle
päästäkseen herransa apuun.
Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen
pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki
suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa;
soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz
joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän
retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia
suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan
luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —,
niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun
ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan
kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset
prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta
tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei
kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin
yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos
minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja
sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän
Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista,
vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin
loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää
kyennyt tinkimään pois mitään.
Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen
suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli
tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle
hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli
yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa
minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli
pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli
kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin
sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli
minua suurin, kostein silmin.
»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin
sormusta», sanoin.
»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi
kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.