Yö Zendan linnan partailla.
Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla
siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen
tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin
saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin
laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn
ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli
kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun
lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan,
lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon
voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta
sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa
kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan
kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin
hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja
ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli
vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi
hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun
näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten
todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi,
että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon
minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan,
missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun
määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia
viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi
pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut
hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon
lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.
Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa
tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan
asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että
se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa
sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla
puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain
hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa
kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja
sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen
seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää
hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni
raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.
Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja
minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin
tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja
heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään.
Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen
äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma
tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme
kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen
pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua
hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu
sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan
niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän
järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä
sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää
kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut
kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys,
kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua
käymään vielä paljon hullumminkin!
Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut
minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee
kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan
lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa
käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja
hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja
Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa,
tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni.
Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan
vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on
milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui
minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin,
mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun
varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä
huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät
valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni
turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani
oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen
johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään
Michaelin kanssa.
Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa
Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle
puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia
unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja
hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen
kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat
vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä
tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua
ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan
linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja
sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen
tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan
siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka
äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä
vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin,
että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi
minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle
laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan
maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti
sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join
siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja
otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni,
piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin
köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.
Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä
oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin
irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin,
joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan
päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä
liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin.
Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja
hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja
arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan
ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus
oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin
jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren
tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että
kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen
ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai
sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen
kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin
joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan
Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän?
Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä,
ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin
puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen
reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia
myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä
torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.
Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin
nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä
kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan
kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven
alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan.
Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi.
Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni
tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä
selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä
vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt
pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja
minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla,
joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin
henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi
ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli
pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin
linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin
hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin
Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa
saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen.
Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua
vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin
läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi
ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä,
sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään,
pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä.
Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi.
Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi
ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.
Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:
»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin
jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna
käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»
Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta
korostuksesta.
»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»
Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja
ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.
»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi
kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»
»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard
ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin
taivaaseen tuota torvea myöten.»
»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne
määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»
»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi
samalla.
Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa
nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka
uskaltaa häntä ivata sen takia?
Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista;
hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en
voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin
tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se
olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös
siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske
olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti,
missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä
sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.
»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.
Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä
kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.
»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja
hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»
Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat
saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan
valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme
jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme
tulevan.
»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.
Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.
Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin
juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.
»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava
ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.
»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia
on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»
Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.
Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli
kääntynyt katsomaan taaksensa.
»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei
kuulunut.
Minä ryntäsin hevosen suupieliin.
Ratsastaja oli Rupert Hentzau.
»Vihdoinkin!» karjaisin.
Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme.
Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen
kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä
olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat
kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai
antautua.
»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.
»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski
säilällään nuijaani kohti.
Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla
varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä
sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen
ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen
matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen
ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä
hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat
hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes
vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi;
mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja
kadota näkyvistämme.
»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt
katkerasti.
»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme
saaneet kynsiimme?»
Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät,
ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja
Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme
harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina
keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin
levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli
taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.
Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki
taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä
hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli
solvannut minua »komeljantiksi».