Minä puhelen kiusaajan kanssa.
Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua
Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen
olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat
siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten
keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja
alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin
alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja,
että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt
salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa
mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin
seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän
teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään,
erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin
julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän
vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko
ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme
korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me
vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin
olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä
viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti
myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin
kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä
kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin
oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani
oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta
määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan
voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään
kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa
hänen mielisuosiolleen.
»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.
Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä
salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan
jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat
haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian
ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan
oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä
vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka
minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään
kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.
»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on
herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.
Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin
oitis kirvoittaa hänet siitä.
»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?»
kysyin.
»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään
pyynnöstä.»
»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman
näköisenä.
»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne
— hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole
kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua,
että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»
Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut
vilkaista Saptiin.
»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»
»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on
lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä,
että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat
nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»
»Mikä hän on miehiään?»
»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi
välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla
äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne
asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de
Maubanista?»
»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.
»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»
Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti
minuun kysyvästi.
»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa
poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian
kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä
on sitten minulle kerrottavana?»
Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.
»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen»,
kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu
sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa
poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.
»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä
luulisi, että herra... mikä hänen nimensä nyt olikaan?... että herra
Rassendyllkin olisi siellä.»
»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti
juttutoverini.
»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun
täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»
Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.
»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle
takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»
»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»
»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että
olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko
tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»
»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»
»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos
teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että
tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään
ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin
vielä tänä iltana.»
Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin
totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut
minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen
virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi
tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia,
niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George
Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.
»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön
kanssa?»
»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten
joudumme jo veljeni kamaralle.»
Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä
tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme
vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen
tulevan linnasta päin mäkeä alas.
»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.
»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä
jäin hänen vierelleen.
Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa
ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän
hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty
ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä.
Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.
»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä
taistelussa?» hän kuiskasi.
Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä
siellä tuodaan.»
Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan
takana ratsastavaa herraa.
»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.
Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä
ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja
kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili,
ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä
vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän
siellä piilotti.
»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi
Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»
»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä»,
sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»
»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen
palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau
saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo
vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan
minun nähteni.
»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän
lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän
majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt
makaa.»
»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.
»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne»,
jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin
kiroovan hiljaa.
»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»
»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»
»Se ilahduttaa minua.»
»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»
»Hän on siis vielä toipilastilassa?»
»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo
häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.
»Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen
niistäkin pian selviytyvän.»
»Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun
oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin
julkeasti, että Flavia punastui.
Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi
satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai
minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa
ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni
mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä.
Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä
vastaani.
»Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua
minut.»
»Siitä ei pelkoa», vastasin.
»Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti.
»Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.»
»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä
sanoin.
»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja
kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin
ja Fritzin olla etunenässä.»
»Noo — entä sitten?»
»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»
»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»
»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa,
musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä
tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten —
ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä
jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»
Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:
»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa
voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan
vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»
»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa
helvetin olevan herraansa vailla.»
»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy
sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta
tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia
salamoita Flaviaa kohti.
»Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan
voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko
te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten.
Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan
sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle,
ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn:
»Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee
olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla
miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.»
Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää.
»Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi.
»Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te
olette nähnytkin hänet.»
»Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän
ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.»
»Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard
ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!»
»Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?»
»Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa.
Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.»
»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»
»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain
tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja
karautti ystävänsä ruumiin perään.
Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni
askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin
kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan
erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää
häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen
minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!
»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.
Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä;
mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin
julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä.
Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä.
Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se
hornankekäle tosiaan olikin.
»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.
»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja
naurahti tuimasti.
Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän
minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella
Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina
Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä
vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja
katuvaisesti naurahtaen:
»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä
sinä oikein olet pahalla päällä?»
»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi»,
vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun
tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.
Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka
kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta.
»Minulleko tämä on?» kysyin.
»Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.»
Kirje kuului seuraavasti:
»Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut
Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies,
niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!»