Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.
Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten
lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä
toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan
ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen
tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä
kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen
erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian
kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan.
Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert
Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan
ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun
linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin,
tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani
kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta.
Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten
sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi:
»Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?»
»Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen.
»Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme
olemaan kahdenkesken...»
Minä nousin suoraksi istuimellani.
»No, mikä nyt on?» hän kysyi.
»Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne
esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni
saa lähettää tänne toisen sanantuojan.»
»Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti
hansikkaallaan saappaansa varteen.
»Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä
nimeä tahdon itsestäni käytettävän.»
»No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä
ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.»
»Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni..
Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on
lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.»
Hän mulkoili minuun vihaisesti.
»Onko äitinne kuollut?» kysyin.
»On — mitä te hänestä?»
»Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen
kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?»
Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät
hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan
tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut.
»Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä
tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin
hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja
viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.»
»Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa
vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.»
»Vastaatteko siis kieltävästi?»
»Tietysti!»
»Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli
jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään.
»Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään
aatelismiehen ajatustapaa.»
Minua alkoi naurattaa.
»Entäs te?» kysyin.
»Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin —
nuora on siis teille mieluisempi?»
»Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan
nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin.
»Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että
etsitte riitaa minun kanssani?»
»Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi
nykyään?» kysyin sitten.
»Kuningas...»
»Teidän vankinne, sanoin.»
»Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin —
hän elää.»
Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi:
»Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa,
että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa
Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.»
Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän
ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle.
»Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!»
mutisin hammasteni välistä.
Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin
äskeisen viittaukseni hänen äidistään.
Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä.
Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen
hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen
käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä
ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa.
Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten
nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen
minulle oikean.
»Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi.
Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin
molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä
lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se
osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt
taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin
ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert
hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen
peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä
hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin
väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön
katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät
ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin.
Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä
kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin
tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin
Fritzin istuvan vierelläni.
Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja
sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin
olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn
syötin ja oli vartioituna linnassamme.
»Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se,
ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu
ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille,
niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa
tietysti lukuunottamatta.»
Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä
rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin
tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet
tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä;
mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme
nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt
ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen
otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse,
mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia.
Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia
turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin
ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä
varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis
huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies,
ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin
peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse
hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi;
vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi
hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi
ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen
kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:
Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon
hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa
kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä
päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui
vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan
kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen
hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa
sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta
heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert
Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista
oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten
asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin
vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin
hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen
käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän
ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis
ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen
ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen
todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.
»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin
nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on
tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy
näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa,
sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara,
että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa
aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu,
kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän
akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka
Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä
torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja
painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa
syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen
'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin
kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään
kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea
myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat
jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät
ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset.
Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja
kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin,
palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen
on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen
hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan,
kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan,
ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän
saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille
koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän
teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä
jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää,
niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata
kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»
Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me
täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti
aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella
joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia
— niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin
kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten
vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa
joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja
vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja
huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi
olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä
olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta
liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet
linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa
omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi
miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista
»Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen
odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin
tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi
tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.
Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä,
katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan
tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla
yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt
henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli
minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen
loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi
mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni
hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman
petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi
— sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja
lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi
ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja
tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin,
niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin
olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja
valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos
taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa
ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut
ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka
mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli
minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän
mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase
kädessä.
»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.
»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von
Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä
vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin.
— 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin
tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan.
’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut,
joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa,
että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee
äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän
sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne
edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen
majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin
sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja
vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen
suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli
torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan
hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten
hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan
linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta
kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle
se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin
naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»
Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet
taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:
»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina,
niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se
vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun
lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään
sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin
koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»
Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.
»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.
»Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta
päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna
tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa
sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta.
Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen.
»Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas
pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan
seuralaisista kavaltaa isäntänsä.»
»Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi.
»Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista on _ihme
taivaasta!_»