Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.
Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja
metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan
harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin
kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi
Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin
hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti
luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi
matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä
silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja,
jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä
vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme
hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi
kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten
ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä
puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten
hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.
Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua
kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia
luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti
kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa
asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa
tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi
ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin
heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän
vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme
päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan
rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen
tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me
rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän
apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat
nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia,
eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa
osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu
paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.
Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan
linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella
puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia
ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki
voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas
hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät,
viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen
aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä
haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani.
Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin
hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään
meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista
saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava;
sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli
käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea
voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa,
että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei
pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman
sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka
ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen
suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt
ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti
tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin
jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että
minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset
vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko
mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani
kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa
mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi
yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan.
Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin
oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse
oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi
jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään
varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan
häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea
minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä
uutta rohkeutta.
Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin
vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea
lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi
lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta
hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset
herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme
olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla
juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta
— mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta
vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä
siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin
veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti
toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun
käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että
hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen
tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken
tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän
julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen
nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.
»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa
minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei
tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»
»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»
»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka
voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että
näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»
Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin
ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.
»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän
majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.
Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se
lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.
»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.
Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua
toimiinsa linnaan.
»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät
herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos
pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»
»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se
tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen
ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme
kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja
katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.
Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi
täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen
konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen
molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen
lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy
raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla
tavalla.
Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä
iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin
laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään
seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera
ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen
ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella
lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet
tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan,
vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.
»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme,
sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»
»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.
»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.
»Senkö jälkeen kuin...»
»Ei, sitä ennen.»
»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»
»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan,
ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me
molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on
hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa
sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken
tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen
saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»
»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz
»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne
takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»
Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei
naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja
parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään
pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita.
Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja
pian liittyi Fritz seuraani.
»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.
»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan
hyvää makua», sanoin.
Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en
tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi
pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.
»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.
»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä
vastasin ja heitin viitan yltäni.
Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:
»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen
kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»
»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.
»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»
»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»
»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»
»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme
ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä
hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»
Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla
hyvin uteliaalta.
»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.
»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne...»
»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»
»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»
»Mikäs nyt on?»
»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian
usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.
»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»
»Niin.»
»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin
hymyillen.
»Ehkäpä saisin», hän vastasi.
»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö
punastui ilosta.
»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän
aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»
»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»
»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»
»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»
Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.
»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole
naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset
sanovat... mutta ei taida olla oikein, että minä...»
»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».
»Ei, minä en uskalla.»
»Minä katson kattoon sillä aikaa.»
»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan
muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»
»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen
varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua
katsomassa.»
»Ajastako se sitten riippuu?»
»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.
»En!»
»Tahdotko palvella kuningasta?»
»Tahdon!»
»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla
Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat
häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»
»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»
»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen
jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin
sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen
täällä.»
Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä
vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin
antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja
pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz
edelläni, hevostemme luo.
Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään.
Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä
voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti
keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun
oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme
verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi
raviksi.
»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.
»Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen
varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän
käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei
pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin
sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on
paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.»
»Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz
ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen.
Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot
kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme.
»Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä
lainkaan?»
»Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta.
Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme.
»Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän
minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran
viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa
seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?»
Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin
minun kokoiseni ja vaaleatukkainen.
»Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.»
»Hittoja kanss'!»
»Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi
hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä
väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä
ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan
takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä
käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin
meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle
ihmisiä.»
Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille
tarkoitettu, nuori ystäväiseni.»
»Se on hyvin todennäköistä», vastasin.
»Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz.
»En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn
saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.»
»Mikä asia se on?» kysyi Sapt.
»Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle
osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin
yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan
tehdä.»
Sapt puristi minun kättäni.