Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.
Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa
elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan
suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos
saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia,
niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio
tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden
Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan
parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka
juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla.
Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty.
Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä,
jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja
siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan
asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea.
Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja
sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein
uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen
yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian
kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani.
Eräänä päivänä tuli Sapt huoneeseeni. Hän viskasi jonkin kirjeen eteeni
ja sanoi:
»Se on teille. Minusta se näyttää olevan naisen käsialaa. Mutta
ennenkuin sen avaatte, on minulla jotakin kerrottavana teille.»
»Mitä sitten?»
»Kuningas on Zendan linnassa», hän sanoi.
»Mistä sen tiedätte?»
»Siitä, että puolet Michaelin kuusikosta on siellä. Olen tutkistellut
asiaa, ja siellä ne kaikki kolme ovat — Lauengram, Krafstéin ja nuori
Rupert Hentzau — sanalla sanoen kaikkein suurenmoisimmat hirtehiset
koko Ruritanian maassa!»
»Entä sitten?»
»Fritz tahtoo, että lähtisitte marssimaan linnaa vastaan ratsu- ja
jalkaväen sekä tykistön kera.»
»Ja käydä naaraamaan linnan vallihautaa?»
»Niin, siksi se kai kävisi», myönsi Sapt. »Mutta kuninkaan ruumista
emme siitä kuitenkaan löytäisi.»
»Uskotteko te varmasti hänen olevan siellä?»
»Ainakin se on hyvin todennäköistä. Nuo kolme miestä ovat siellä, ja
sitäpaitsi pidetään nostosiltaa koko ajan ylös vedettynä, eikä kukaan
pääse vanhaan linnaan ilman nuoren Hentzaun tai mustan Mikon määräystä.
Meidän täytyy panna Fritz köysiin, jotta hän pysyy aloillaan.»
»Minäpä lähdenkin Zendaan!» sanoin.
»Oletteko hullu?»
»Sen teen jonakin päivänä.»
»Hm, jaha — ehkäpä! Ja sinne te sitten jäättekin.»
»Se on mahdollista, ystäväni», vastasin välinpitämättömästi.
»Teidän majesteettinne näyttää happamelta», pisteli ukko Sapt. »Kuinkas
se rakkaus edistyy?»
»Hillitkää saastainen suunne, senkin hornanruoka!» ärähdin.
Hän silmäsi minuun pitkään ja sytytti sitten piippunsa. Totta olikin,
että olin pahalla tuulella, ja minä jatkoin ärtyneesti:
»Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa
kintereilläni!»
»Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän
tyynesti.
»Minkä vuoksi?»
»Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon
tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä.
Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt
olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.»
»Voin minä itsekin pitää varani.»
»De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä
katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin
mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä
siinä kirjeessä onkaan?»
Minä avasin sen ja luin ääneen:
»Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää
kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä
neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on
hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä
metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa
on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä
sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä
askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi
porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle
jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa.
Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan
yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa.
Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon
naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!»
»Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän
osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.»
Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta
silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu.
»Halloo! Tässähän on vielä enemmänkin!»
»Jos epäröitte, niin neuvotelkaa eversti Saptin kanssa.»
»Mitä hullua!» purskahti tämä oikein ällistyneenä. »Pitääkö se
naikkonen minua vielä suurempana nautana kuin teitä?»
Viinasin häntä vaikenemaan.
»Kysykää häneltä, mikä nainen tekisi kaikkein enimmän estääkseen
herttuata naimasta serkkunsa ja kuka senvuoksi tekee kaikkensa
estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi. Ja kysykää häneltä, eikö sen
naisen nimen alkukirjaimena ole — A?»
Minä hypähdin ylös, ja Saptkin laski piippunsa kädestään.
»Totta vie, sehän on Antoinette de Mauban!» huudahdin.
»Mistä sen tiedätte?» kysyi Sapt.
Minä kerroin hänelle, mitä tiesin tästä naisesta ja millä tapaa olin
tullut sen tietämään. Hän nyökkäsi.
»Se ainakin on totta, että hänellä on ollut suuri kiista Michaelin
kanssa», sanoi hän miettiväisesti.
»Jos hän vain tahtoo, voi hän olla meille hyödyksi», arvelin.
»Minäpä uskon kuitenkin, että tuo kirje on Michaelin toimesta
kirjoitettu.»
»Niin minäkin; mutta minä tahdon saada siitä täyden varmuuden. Minä
lähden sinne, Sapt.»
»Ei, minä sinne lähden», hän sanoi. »Te saatte tulla veräjälle asti.»
»Minä menen huvimajaan.»
»Ja minä menen hirteen, jos sen sallin!»
Minä kävelin uunin eteen ja nojauduin sen rintaa vasten.
»Sapt, minä uskon tuota naista, ja minä menen sinne.»
»Minä en usko yhteenkään naiseen», jankutti Sapt itsepäisesti; »ja te
ette saa mennä sinne.»
»Joko lähden huvimajaan tahi suoraapäätä Englantiin», minä sanoin.
Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen
oli pakko taipua.
»Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme
kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran
uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön
osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt,
meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua
uhkapeliin.»
»No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten.
No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme
hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa,
emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin
pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä
tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta.
»Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen...»
»Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen
mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.»
»Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!»
Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin
keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan
käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti.
Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana
viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain
tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin
kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään.
Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni.
»Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi.
Tottelin häntä ja käänsin lyhtyni valon häntä kohti. Hän oli upeasti
puettu, ja hänen tumma kauneutensa paistoi hyvin hurmaavana tässä
oudossa valohämyssä. Huvimajan sisustuksena oli vain pari tuolia ja
sellainen pieni pyöreä rautapöytä, jollaisia näkee ulkoravintoloissa.
»Älkää puhelko», hän sanoi, »siihen meillä ei ole aikaa, vaan
kuunnelkaa minua! Minä tunnen teidät, herra Rassendyll. Minä kirjoitin
tuon kirjeen herttuan käskystä.»
»Sen arvasinkin», sanoin.
»Kahdenkymmenen minuutin perästä tulee tänne kolme miestä, joiden on
määrä tappaa teidät.»
»Herttuan kolmikkoko?»
»Niin — ja silloin teidän täytyy jo olla poissa täältä. Jollette ole,
niin tulette varmasti surmatuksi tänä yönä.»
»Minä tai nuo toiset!»
»Kuunnelkaa nyt vain minua! Kun teidät on otettu hengiltä, viedään
teidän ruumiinne kehnoon taloon laitakaupungille. Sieltä se sitten
huomenna löydetään. Herttua vangitsee kaikki teidän ystävänne —
kaikkein ensiksi eversti Saptin ja kapteeni von Tarlenheimin —,
julistaa sitten Strelsaun piiritystilaan ja lähettää sanan Zendaan;
ne toiset kolme murhaavat kuninkaan vanhassa linnassa, ja herttua
huudattaa hallitsijaksi joko itsensä tahi prinsessan — itsensä
tietysti, jos hänelle karttuu tarpeeksi voimia. Mutta kaikissa
tapauksissa hän nai prinsessan ja tulee kuninkaaksi todellisuudessa,
joskaan ei heti nimellisesti. Ymmärrättekö?»
»Aika sukkela tuuma; mutta minkä vuoksi te...»
»Siksi, että olen kristitty, tahi kukaties siksi, että olen
mustasukkainen. Hyvä Jumala, minkä vuoksi minä tahtoisin nähdä herttuan
prinsessan puolisona? — Lähtekää nyt, mutta muistakaa, ettei henkenne
ole koskaan turvassa — ei päivällä eikä yöllä. Kolme miestä on aina
kintereillänne, kuten vartioisivat teitä, eikö totta? No niin, kolme
muuta on jälleen niiden kintereillä. Nuo Michaelin kolme verikoiraa
eivät ole koskaan kolmeasataa askelta kauempana teistä. Teidän henkenne
ei olisi tulitikunkaan arvoinen, jos yksinänne sattuisitte yhteen
niiden kanssa. Menkää nyt! Ei — odottakaa vähän; veräjällä on kukaties
jo vahdit. Menkää aivan hiljaa alas ja kulkekaa puolisensataa askelta
huvimajan ohitse, sitten tapaatte tikapuut nojallaan puutarhanmuuria
vastaan. Kun olette niitä myöten kiivennyt muurin yli, voitte paeta ja
pelastaa henkenne.»
»Entäs te?» kysyin.
»Minullakin on oma osani näyteltävänä. Jos hän keksii, mitä nyt minä
olen tehnyt, emme me, te ja minä, tapaa enää koskaan toisiamme. Jollei,
niin kenties — mutta siitä nyt vähät! Lähtekää oitis täältä!»
»Mutta mitä te aiotte sanoa hänelle?»
»Että te ette tullutkaan — että arvasitte heidän juonensa.»
Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä.
»Te olette tehnyt kuninkaalle tänä yönä hyvän palveluksen», sanoin.
»Missä päin Zendan linnassa häntä pidetään?»
Hän alensi äänensä pelokkaaksi kuiskailuksi, jota minun täytyi kumartua
kuulemaan hänen huuliltaan.
»Kun on päästy nostosillan yli, tullaan jykevälle ovelle; sen taakse
hänet on teljetty... hys! Mitä se oli?»
Minäkin kuuntelin.
»Ne tulevat! Ne tulevat liian aikaisin! Herra Jumala, ne tulevat aivan
liian aikaisin!» — Hän kävi kalmankalpeaksi.
»Minusta ne tuntuvat tulevan aivan parahiksi», sanoin.
»Sammuttakaa lyhtynne! Katsokaa, tuossa on rako ovessa! Voitteko siitä
nähdä niitä?»
Sovitin silmäni rakoon. Alimmalla portaalla seisoi kolme tummaa hahmoa.
Minä viritin revolverini hanan. Antoinette laski kiireesti kätensä
minun kädelleni.
»Te voitte surmata yhden niistä», hän kuiskasi; »mutta entä toiset?»
Ulkoa kuului ääni — ja se ääni puhui aivan puhdasta englantia.
»Herra Rassendyll!» se sanoi.
Minä en vastannut.
»Tahtoisimme halusta puhella teidän kanssanne. Lupaatteko, ettette ammu
meitä, ennenkuin olemme sanoneet sanottavamme?»
»Herra Detchardinko kanssa minulla on ilo puhua?» kysyin.
»Nimillä ei nyt ole yhtään väliä.»
»Älkää siis mainitko minunkaan nimeäni.»
»Hyvä on teidän majesteettinne. Meillä on tehtävänä teille eräs
tarjous.»
Minä tirkistelin yhä ovenraosta. Kaikki kolme olivat nousseet kaksi
porrasta ylemmäksi, ja kaikkien revolverit olivat ojennetut ovea kohti.
»Tahdotteko päästää meidät sisään? Me annamme teille kunniasanamme,
ettemme käytä aseita.»
»Älkää uskoko heitä!» kuiskutti Antoinette korvaani.
»Voimmehan puhella oven lävitse», sanoin.
»Mutta te voitte avata sen ja ampua meitä», intti Detchard; »ja
vaikkapa me yrittäisimmekin ottaa teidät hengiltä, niin te voisitte
yrittää samaa ainakin yhden suhteen meistä. Annatteko kunniasananne,
ettette ammu, kun puhelemme keskenämme?»
»Älkää luottako heihin!» kuiskasi Antoinette jälleen.
Minä sain äkkiä valoisan ajatuksen ja pohdin sitä lyhyen tuokion.
Minusta tuntui, että voisin viedä sen perille.
»Lupaan kunniasanallani, etten ammu, jollette te ensin ammutte minua»,
sanoin; »mutta sisään en teitä päästä. Te saatte seisoa ulkopuolella ja
puhua sieltä.»
»Ei sekään ole hullumpi tuuma», hän myönsi.
Kaikki kolme nousivat ylimmälle portaalle ja seisoivat aivan oven
takana.
Laskin korvani rakoon. En voinut kuulla hiiskahdustakaan, mutta
Detchardin pää oli aivan kiinni hänen pisimmän seuralaisensa korvassa.
Arvaan sen olleen de Gautet’n.
Hm! Salamyhkäistä kuiskinaa, ajattelin itsekseni.
Sitten sanoin ääneen:
»No niin, hyvät herrat, minkälainen tarjous teillä olikaan
esitettävättä?»
»Turvallinen pääsy raialle ja viisikolmatta tuhatta puntaa käteistä.»
»Ei, ei — kaikki on vain petosta!» kuiskutti Antoinette niin hiljaa
kuin taisi.
»Sehän kuulostaa sangen kauniilta», sanoin ja kurkistelin jälleen
raosta.
Roistot seisoivat aivan kiinni toisissaan oven takana.
Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten
varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin
ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän
varovaiseksi.
»Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin
kuulevinani hiljaista naurua.
Käännyin Antoinetten puoleen.
»Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata
teihin», kuiskasin hänelle.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen.
»Sen saatte heti nähdä», vastasin.
Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin
voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista.
Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja
yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin
taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin
sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä
sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi.
Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin
pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät
herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos
tahdotte avata oven...»
»Avatkaa itse», huusi Detchard.
»Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani,
muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.»
Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani
takaisin.
»En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.»
»Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele
joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?»
Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin
auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri
vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua
ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme
laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni
vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät
kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme
yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa
vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan
ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen.
De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin
olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta
minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan.
Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan;
ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko
ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin
askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet
lakkasivat kuulumasta.
»Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista»,
ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli
tiheässä rautapiikkejä.
Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut
niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten
näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut
meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä,
potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan
unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin
jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin:
»Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin
ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen
kuullutkaan!»
Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te
pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta
päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen:
»Mille vietävälle te oikein nauratte?»
»Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä
herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä
perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty
kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin
viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä
itsessään on.
Otettakoon vielä huomioon, että olin rehellisesti pitänyt sanani enkä
ampunut, ennenkuin toiset aloittivat.