Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.
Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka
iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön
mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin
oli annettu pitää silmällä.
Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana
lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan
mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun
istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa.
»Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan.
»Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin.
Hän pudisti hymyillen päätään.
»Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän
rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt
kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa
seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen
seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard
seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen
käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta
arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'»
»Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen
saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin.
»Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on
käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän
lunasti junalipun Dresdeniin...'»
»Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin.
»'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka
se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa
vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan
jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan
avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa.
Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen
kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen
majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja
Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua
voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että
kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se
tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'»
»Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin.
»Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen
niistä pitänyt huolen.»
Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin
päättäväisesti:
»Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!»
»Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen
kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin
vaikeaksi, Sapt?»
Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi:
»Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille
jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun _täytyy_ sanoa.
Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin
suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen
tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on
hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.»
»Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin.
»Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin
makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.»
Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo
kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni,
mutta ei virkkanut mitään.
»Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette
paraiten kun kositte häntä tänäiltana.»
»Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!»
»Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä
lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.»
»Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn
mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.»
Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy
vilahti hänen kasvoillaan.
»Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi.
Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on
tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.»
»Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua
huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.»
Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli
hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan
— erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin
vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja
minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin
kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen
ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään.
Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin
päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut
vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen
olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa
olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten
henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään
vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta
minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut
Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan
kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen
kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.
* * * * *
Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään
prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa.
Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten
kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää
järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja
hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani.
Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani
Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen
hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat
minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän
viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian
loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt
juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin
pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen
sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset
vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.
Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja
tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä.
Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin
olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi
minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun
aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen
kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä
Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan.
Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi!
Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin
polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En
puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät
äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman
hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:
»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi
pakotettu siihen?»
»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan
sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin
miehen kunniaa!»
Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti
ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti
ja kuiskasi:
»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää,
kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen
sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko
sydämestäni ja sielustani?»
»Nyt?»
»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua
kohtaan.»
Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll,
joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua
rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä
kuumasti rintaani vasten.
»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.
Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:
»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta
kruunauspäivänäsi!»
»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.
Hän nauroi hiljaa.
»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin
kieltävästi», hän myhäili.
»Onko se siis totta?»
»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui
soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf
rakas! Nythän yltyy raivoon.»
»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»
»Mitä pahempaa sitten tiedät?»
Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä
ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen
ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka
yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.
»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan
tavallinen mies...»
Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.
»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit
minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.
Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja
pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas...»
»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse,
että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta
syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä
katson sinuun?»
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta
iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen
hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden
rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet
jälelle.
»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea
omakseni — »minä en olekaan...»
Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan,
kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi
avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi
minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi
akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli
tuima ryppy.
»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän
sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo
neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»
Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen
varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä
en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa
silmänräpäyksessä.
»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin
sitten.
Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja
hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan;
mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen,
hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla
väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli
todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja
sanoi:
»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja
surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»
Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:
»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»
Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»
Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä
vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet
minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla
tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja
merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että
hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti
ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli
kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia,
minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki
me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän
ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle;
sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas
hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä
jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut,
ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut
kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä
tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat
auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut
ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua
yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat
minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä,
aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian
onnellinen ylkä.
Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja
aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään
pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin
pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz
oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun
kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli
koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut
sitä ja antanut sen minulle.
Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä
sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.
»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»
»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.
Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.
»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.
Hän nyökkäsi.
»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni,
oma kunniannehan kahlehtii teidät.»
»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»
»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren
ja kauniin tytön kanssa?»
»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti
Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna,
jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä
Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista
panoksista ulkopuolella... Seuraatteko ajatukseni juoksua?»
»Kyllä, jatkakaa vain.»
»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja
kuulittehan itse tuonaan...»
»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.
»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä
tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä,
niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»
»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen
tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa
minut.»
»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä
muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin
nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin
valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»
»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.
»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä
yhdessä...»
»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.
»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja
ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja
tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»
Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.
»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.
Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni
välissä.
Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului
käheältä, kun hän kuiskasi minulle:
»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen
syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan
me lähdemme!»
Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja
kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.