Serkun ja veljen seurassa.
Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta
valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka
pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin
luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun
tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti
aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan
— antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista
viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten
tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja
hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli
minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta
mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä
samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin —
kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja
kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan
lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun
piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä
hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan,
kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme
valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta.
Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin
sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään.
Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani.
»Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole
käytävä mustan Mikon kimppuun?»
»Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se
olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen
kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja
samalla jättää kuninkaan henkiin?»
»Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu
valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään
vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.»
»Emmekö sitten yritäkään mitään?»
»Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt.
»Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen
ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain
tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä
Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.»
»Ja kuningasta», pisti Sapt väliin.
»Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael
pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni
menoksi.»
»Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt.
»Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme
loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi
lähtee liikkeelle.»
»Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz.
»Siitä ei ole pelkoa.»
»Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz.
»Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt
kiihtyneenä.
»Aivan varma!»
»Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!»
huudahti Sapt.
»Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat
ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael
on palannut Strelsauhun, herra eversti?»
»Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!»
»Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuo _kuusikko_ on?»
»Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen.
»Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat
hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi
on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita
maanmiehiänne.»
»Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain
sitä vaatii», sanoi Fritz.
»Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti
»Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat
täällä, Fritz?»
»De Gautet, Bersonin ja Detchard.»
»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on
ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet
kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa
ikipäiviksi.»
»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.
»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin
neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.
Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut
edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja
salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli
tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin
suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata
Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa
lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia
pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi
meidän välillämme.
Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan
kehittyisi näin pitkälle.
Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin
kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti.
Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä
ensimmäistä iskua.
Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana
ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin
mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin
kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen
sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota —
minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä
pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko
tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta
riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri
oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani
suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni
silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli
noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta
minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa
tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan
sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa,
että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona
syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä
ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.
Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan
luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen
edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata
kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan,
sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa
pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa
oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön
— minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä.
Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella
tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein
nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni
tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni
suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun
onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.
»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti
minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui
kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän
unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»
»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja
että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»
Hän katsoi minua silmiin.
»Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten.
»Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo
sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.»
Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka
vuoksi vastasin:
»Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain
huvimatkalla?»
»Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan
otsaansa.
»Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta»,
huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä
hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.»
Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen
välkähdys.
»Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että...»
»Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin,
ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin
iloinen?»
»Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi.
»Jotkut ihmiset väittävät sellaista.»
»Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi
viehättävästi niskaansa.
»Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?»
»Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja
niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti:
»Jollette vain...»
»Jollen vain — mitä?»
»Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä
herttua on.»
Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas.
»Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael...»
»Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.»
»Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?»
»Kyllä — isäsi käskystä.»
»Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?»
»Kyllä, jos käsket sitä!»
»Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaan
Michaelimme mieliksi.»
»Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?»
»Tuon kuusikon?»
»Niinkö sinäkin heitä nimität?»
»Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan
vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.»
»Lukuunottamatta sinua itseäsi?»
»Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.»
Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja.
»Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.»
Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen.
Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä
kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten
kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne
kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua
liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja
kysyi minulta säikähtyneenä:
»Onko viisasta ärsyttää häntä?»
»Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?»
»Antamalla hänen odottaa.»
»Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.»
»Saako hän siis tulla sisään?»
»Tietysti, jos sinä haluat sitä.»
Hän katsahti minuun uteliaasti.
»Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi.
»Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin
sinä olet minun luonani.»
Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin.
»Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut
yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun
toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?»
»Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen
kuninkaallista verta.»
»Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä»,
mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä
minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa.
Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen.
Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki
muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka
istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti
kreivitär Helgan kanssa.
Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän
kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä
räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei
voinut sietää Fritziä.
Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä
syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen.
»Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin
ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis
pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.»
Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä
ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin
olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta
tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin
kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella
minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken
tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka
oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni
koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei
hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle
kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä
Michaeliksi ja Flaviaksi!
»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti
vilpillisen huolestuneena.
»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla
härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi
koskaan luottaa.»
Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.
»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.
»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut
sen puraista syvempään.»
»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.
»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»
»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.
»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.
»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.
»Ehkäpä, jos halu tulee.»
»Sehän voi purra sinua uudestaan.»
»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.
Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin,
josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä
hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin
onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta
kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin
kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun
käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli
mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään
muihin asioihin ja sanoi:
»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat
tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä
armoa?»
Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa.
Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme
veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme
miestä tuli meitä kohti.
»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti
mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän
majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja
minun hartaat ystäväni.»
»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät
tuntemaan», vastasin.
He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha
veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin,
belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen,
vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi
maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu
tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen,
leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli
mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain
murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka
hän oitis salasikin hymynsä.
Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.
Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin
takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun
sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.
»Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin
varovainen.»
»Minkä asian suhteen?»
»Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua
muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee...»
»Kenelle?»
»Ruritanialle!»
Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse
vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut
ilmaista hänelle totuutta.
»Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi.
Hän punastui kovin.
»Myöskin ystävillesi», hän sanoi.
»Ystävillekö vain?»
»Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi.
En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin
tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni.
Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta
huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän
selvittäessä lankavyyhteään.
»Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa
juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.»
»Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni,
yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi
kunnioittavasti jälkeeni.