Kuningas kruunataan.
Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle.
Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin
aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita
ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän
etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta
täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama
punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se
oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.
»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että
edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.
Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja
mustankirjava puku.
»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.
Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja
pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän
sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut
saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan
tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan
sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla
oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän
minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka
sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen
kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.
Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta.
Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta.
Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja
minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani
ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.
Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät,
uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät
alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja.
Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä
sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse
kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä,
joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin
ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia
vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla
minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.
Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli
vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.
Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille
isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi.
Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli
liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja
tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja,
ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani
eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen
huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia,
jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä
hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni;
yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni.
Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan
häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä,
kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.
»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin
iloisesti, ja hän hymyili.
»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta.
Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä.
Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja
hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös
noille kaunottarien parvekkeille... Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin.
Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen
matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin
näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui
kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja
katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani.
Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»
No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri
satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat
ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle
minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme
herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle
elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä
kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli
minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.
»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.
Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän
majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.
»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa
askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut
ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt
puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään
huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että
kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»
Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.
Marski epäröi.
»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen
viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan
partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi
tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut
sangen tukalaan tilanteeseen.
Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin,
varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen
hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen.
Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista
kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä
tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan
kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten
eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen
vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille
hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni,
jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki
jälleen hurrasivat.»
Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä
sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia
huomautuksia.
»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.
»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului
kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.
»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.
»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla»,
huomautti kolmas.
»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori
tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli
joutavata imartelua.
Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti
sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena
ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan
veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas
säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän
ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.
Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty
oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat
kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin
uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna
silmissäni.
Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella
häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.
Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean
keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen.
Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti
temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean
hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua.
Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren
tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu
upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta
kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket,
musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni
viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut
näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri,
jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen
vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin
tullut pääkaupunkiin.
Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin
alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja
ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni
ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin
annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen
sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen
pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf
V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta
riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin
kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.
Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen
istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui
vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»
Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin
kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni
hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän
lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi
minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen
muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.
Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.
Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan
kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin
valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja
kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.
Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin
raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön
kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin
molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me
kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.
Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään
prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas
ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi
Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt
meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut
uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän
yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja
tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut
kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden
maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden
joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen
kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä
ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!
Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja
minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi
istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden,
ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon
järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan
karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»
Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua
eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin
vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.
Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella
Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä.
Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen
iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle.
Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa
antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset
pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani
— s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa
tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi
minuun päin.
»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta
kuin tavallisesti.»
Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun
kuullakseni jokseenkin tukala.
»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä
miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla
mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»
Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta
kuin lady Burlesdonilla oli minusta.
Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani.
»Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi.
»Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin.
»Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä
lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän
onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin
kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat:
»Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut
niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.»
Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja
kuiskasi:
»Panitko tänään merkille Michaelia?»
»Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan
nauttivan juhlasta.»
»Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian
välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että...»
»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni»,
sanoin.
»Niin, niin — mutta ole vaiti!»
Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan
kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan
läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta,
että jatkoin aivan vakavissani:
»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut
omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»
Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin
pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:
»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku
hyvä?»
Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat
ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.
Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan
marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin
omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui
musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja
pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia
huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas
paraikaa hommaili.