Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.
»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»
»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette»,
sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa,
ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»
»Herra eversti!»
»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla
mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin!
Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko
istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi
haudassaan.»
»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.
»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»
Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä
kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun
päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui
käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»
»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui
kohmeloisena lattialla.
»Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti
kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja
minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen
— ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina
lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa
minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin
olisi paholainen kintereillänne.»
Minä nyökkäsin.
»Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi
kerran hiukan toivehikkaalta.
»Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä.
»Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni
helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille,
hyvä mies.»
Minä tottelin.
Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»... Kolmen minuutin
perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä
maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi.
Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski
hänen ajella minulta parran.
Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti:
»Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!»
»Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun
asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo
lentänyt pesästä.»
»Entä kuningas?»
»Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet
sinne.»
»Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?»
»Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä
huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.»
»Mutta...»
Sapt polki jalkaansa lattiaan.
»Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie
ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin
hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta
Strelsaussa!»
Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman
kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni.
Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti
ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri,
osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin.
»Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz.
»Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi
kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni,
ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät
olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa
hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — se _käy_
päinsä!»
Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä.
Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin
kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita
jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt.
»Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta
varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja
hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet
hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää
silmällä kumpaakin.»
Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti.
»Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi,
»niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia
ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta
Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.»
Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan
miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos,
että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti.
»Minkä vuoksi hän sen teki?»
»Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun
kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No
niin — nyt matkaan!»
»Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin.
»Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi
tehdä enempää kuin kykenemme.»
Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui
Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat
satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika
joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään?
Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken,
mitä Sapt minulle puheli.
Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa
ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan
minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni,
perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja
heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi
minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen
minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli
tervehdittävä.
»Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?»
»Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi.
»Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän
virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen
kirkon uskonnossa ja menoissa.
»Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä
kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta
kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme
voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina
keskenään; kummalle heistä tulee etusija.»
Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni
selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut
mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen.
Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa
vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti
kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa.
»Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin.
»Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi
kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt
kohauttaa hartioitaan.
Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos
akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin
taivaanrannalta.
»Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt,
kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän
liian nopeasti», hän murahti.
»En olekaan kivestä!» kivahdin.
»Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa
olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!»
Fritz teki työtä käskettyä.
»Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on
lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla
tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa...»
»Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa
aamukahvia.»
Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä.
»Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi
hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että
illalla olisimme vielä hengissä!»
»Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim.
Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä
ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan,
mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen —
enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle.
Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä.
Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä
paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi
ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin
palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat
kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan
puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli
pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala
varjelkoon kuningasta!»
Ukko Saptin suu meni hymyyn.
»Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas
ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani.