Kellarin salaisuus.
Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja
minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen
piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta,
mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma,
ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan
uuden miehen.
»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie
tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa!
Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua
liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta
Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli
liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»
»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.
»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.
»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»
»Olen», vastasin huoaten.
Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla
jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.
»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole
Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni
tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä
kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia
Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi,
näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»
»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää
halusta viivyttelemään palatsissa.
Sapt istahti pöydän ääreen.
»Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos
kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me
saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja
allekirjoittakaa tämä määräys.»
»Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään
toisten nimiä.»
Sapt otti jonkin paperin taskustaan.
»Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen
sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi
kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin
minä osaan sen taidon.»
»Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun»,
vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.»
Ja hän tekikin sen oikein hyvin.
»No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin
väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello
yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!»
»Hyvä on», vastasi Fritz.
»Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä.
Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä
prinsseillä on siihen oikeus.»
»Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen.
»Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi
avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niin _te_ ette ole enää
hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!»
»En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisi
Fritz hiukan kopeasti.
»Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja
painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan
lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana
metsästyslinnaan.»
»Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä
hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.»
»On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan
tallissa. Oletteko jo valmis?»
»Olen maar», vastasin.
Fritz ojensi minulle kätensä.
»Kaikkien mahdollisuuksien varalta...» hän sopersi; ja me puristimme
sydämmellisesti toistemme käsiä.
»Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!»
Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin
tämän tien», hän virkkoi.
Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän
kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle
tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme
hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä
odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen
oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka
millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt
viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan
me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina,
mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti
kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan.
Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin
kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa
sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla
sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme
tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli
puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme
kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne
varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos
hän rupeaa jaarittelemaan.»
Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa.
Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli
ulos.
»Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.»
»Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt
minulle.
»Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö.
»Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi
satulasta. »Annahan tänne avain.»
Lapsella oli avain kädessään.
Sapt antoi hänelle hopeakolikon.
»Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa
portti!»
Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen,
talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin.
»Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa,
ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa!
Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin
läheisyydessä.»
Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi,
sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan
ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva
juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri
ruumiissaan.
Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme
vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä.
»Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin»,
sanoin kerran.
»Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt.
Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä,
ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään
kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen
satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt
yhtäkkiä pysäytti hevosensa.
»Kuulkaahan!» hän huudahti.
Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli
nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi
kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin.
»Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan
kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja
me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt
hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten.
»Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä
meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli
on myötäinen.»
Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän
reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä
meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.
Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti
hevosensa.
»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat
ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas
satulasta.»
»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.
»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.
Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.
Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille
ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.
»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.
»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.
Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.
Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen
kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli
hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.
»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.
»Sehän on herttua!»
»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.
Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen
mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä
paremmin.
Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija
Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti
ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin
kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen
vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut
ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen
puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi
minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa
velvollisuuksiensa alttarille.
»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.
»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä
saamme tietää totuuden.»
Herttua epäröi hetkisen.
»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.
»Sitä en usko, teidän korkeutenne.»
»Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?»
»Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä
reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole,
niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.»
Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme
viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti
suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen.
Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet
kuoleman omat tai meidän vankiamme.
Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi:
»Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat
nelistivät matkoihinsa.
Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan
oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla
hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin
ajaksi.
»Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoi
Sapt.
»Mitä se merkitsee?» ihmettelin.
»Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa.
Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet
juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet
ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä
ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?
Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme
viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan
hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas
satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.
»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.
Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.
Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.
Katsahdin häneen kysyvästi.
»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset
hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»
Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa
olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä
ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.
»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut
ihmeteltävän kylmäverisyytensä.
Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi
oli auki.
»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.
»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.
Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan
aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme
jättäneet.
»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.
Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon.
Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle
ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui
hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.
»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.
»Missä kuningas on?» minä vastasin.
Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin
ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa
rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut,
ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni
rikki ja ovi antoi perään.
»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä
seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „
Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä
hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä
hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut
kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla
pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen
kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas
kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui
vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut
suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.
Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä
ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin
kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin
hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan
maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi
selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen
luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa
Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli
tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä.
Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin
ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla
kuolettavan kauhun ilme.
»Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä.
Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea.
»Kuningas ei ole täällä», sanoin.