Vanha Sapt nauroi jälleen.
Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en
voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut,
peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta
minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea
asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli
tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf
Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf.
Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme.
Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen
puhekykynsä ja kysyi hämillään:
»Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?»
Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen
kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään
pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi
katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään
ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä,
vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot
olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään
puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka
minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka
tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä.
Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen
sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin,
niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään,
ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun,
joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen
hyväntuulisen herran.
»Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti
minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin
aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa
omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?»
»Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan
teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt
kuninkaallista mielisuosiotanne.»
»Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla
varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän
sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä
jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?»
»Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.»
Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan
olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui
leikillisyytensä valtaan.
»Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä
Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen
kajahteli hänen iloinen naurunsa.
»Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan
viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä
päivinä.»
Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi.
»Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi.
»Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla
herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän...»
»Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi
eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan.
»Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä
tänä päivänä.»
»Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi,
niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja
tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä
joka päivä tapaa uutta sukulaista.»
»Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz von
Tarlenheim.
»Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku
vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan,
lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on
lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.»
»Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli
savuja piipustaan.
»Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään
teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?»
»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.
»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän
hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole
pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden
omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi
kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.
Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli
savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa
historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä
perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja
vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani
aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.
»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.
Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi
pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan
vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä
lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään.
Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen,
lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan
metsänvartijan, äidin.
»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.
Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme
yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin
vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim
vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun
ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.
»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi.
»Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda
viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta
palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»
Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.
»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.
»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.
Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän
armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan
Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan
pakahtumaan naurusta.
Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja
kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi
kuninkaan käteen.
»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni,
että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan
nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»
Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.
»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello
kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme
noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä
asemalle.»
»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.
»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen
komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku
hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi
pullo, ystäväiseni.»
Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi
osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.
Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten
taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää
me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla.
Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa
tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin
kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me
huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin
ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.
Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon
tuolilleen.
»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.
»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin
minä.
Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.
Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan
eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se
oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan
näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.
»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän
viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta
muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen
terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»
»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös
kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä
karkaan tieheni viinipullon edestä?»
Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli
viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi
käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja
saneli:
»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta
kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain
tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan
tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen
koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»
Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi
sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä,
jotka hän nojasi pöytää vasten.
Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja
siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi
siinäkin.