Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.
Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan
metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun
punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias
ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että
aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi,
että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen
kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen
asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt
saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä.
Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin
vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli
sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi
minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja
Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään
sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon
ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä
metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että
voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa
junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan
junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua
Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä
siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin
saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin
oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä.
Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni.
Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle
emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani,
lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä
Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se
oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli
vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana
oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä
syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten
perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli
rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja
uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie
edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä
lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko
kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan
ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää
se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja
tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä
jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen
johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli
hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja
asuttavanaan.
Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä
pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi,
jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon
valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin
aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni
maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni
keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän
ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun
sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin
paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan
unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon
minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin
tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää
vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa
prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket
päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen
mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan
suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän
äänen sanovan:
»Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!»
Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä.
Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti
leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin
sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta
tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää
uneksinutkaan, vaan olin hereillä.
Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka
hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku
yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan
mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset
harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan
verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa
oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni,
että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli
tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut
sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään.
Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan.
Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin
verkalleen pystyyn.
»Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan
puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta
kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti
hattunsa reunaa ja sanoi:
»Saanko tiedustaa nimeänne?»
»Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen,
herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi
mainittava nimenne.»
Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin.
»Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz von
Tarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.»
Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin:
»Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen.
Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.»
»Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle
kätensä, jota kernaasti puristin.
»Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten
hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan.
»Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti.
»Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin.
»'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. —
»Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?»
Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen
hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni
häntä huomautin hymyillen:
»Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin
meillä kotona.»
»Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin
ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä
muuten naistakaan, hitto vie!»
Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka
ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa
päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin
Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt.
Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni.
»Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?»