Vähän tukan väristä.
William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa
piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui
kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin
hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön
Continental-hotellissa.
Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme
yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan.
Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme
käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja
»Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto,
ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja
tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti
hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet
ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä
sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan
ja parahti:
»No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan
hävyttömästi rakastunut!»
»Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni
häntä.
Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka
nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti.
»Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi
luopua niistä ajatuksista; _hän_ lähtee Pariisista huomenna.»
»Sen tiedän», murahti Bertram.
»Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta»,
väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä,
ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.»
»Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram.
»Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää,
kenestä oikeastaan on kysymys.»
»Antoinette Maubanista», sanoi George.
»De Maubanista», murahti Bertram.
»Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen;
»ette kai tarkoita, Bert...»
»Ettekö te voi jättää minua rauhaan?»
»Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli
jokseenkin maineessa.
George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi
Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:
»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan
hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden
päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»
»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.
»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»
Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät
poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että
herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä
oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen.
Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi
korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli
hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian
kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan
velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia
oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu
itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka
ei varsin ylhäisestä suvusta.
»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.
»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa,
vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta.
Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista
Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa
toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää...» Hän keskeytti ja
jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista
huomaavaisuutta. Senhän _te_ hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»
»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman
Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin
nukkumaan.
Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin
junalipun Dresdeniin.
»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.
George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle
lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän
perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin
sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti
minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti
patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin
hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista,
joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli
kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen
puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani
kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon
turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä
— ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa
George palasi luokseni.
»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram
poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin
niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja
taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa
oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»
»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan
ärtyneesti.
»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus
toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja
kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden
pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»
Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään
erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä
kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan
junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa,
välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman
matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta
vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä
huomasi.
Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies
mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan
aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia,
jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja
näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen
piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa
tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä
ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit
tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon,
ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu.
Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on
viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista
ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan
päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi
kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa;
keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata
yöksi Zendaan.
Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan
perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen
siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli
siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani
George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän
olleen matkatovereja näin pitkältä.
Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain
halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera.
Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan
välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan
rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti
Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä
laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta.
Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua
ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.
»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut
täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua
Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on
oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee
hänet edes ulkomuodolta.»
Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen
partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»
»Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?»
»Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.»
»No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä
metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän
matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.»
Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä
lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä
jatkoi ärtyneesti:
»Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa
vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset
puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan
keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon
vaikka koko maailma tietää sen!»
»Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret.
»Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä»,
intti muori itsepäisesti.
Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen
kiivaudelleen.
»Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja
kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen
Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin
kettu tai niinkuin...»
Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen
torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle.
»Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista
tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin
ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä.
»Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar.
»Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä»,
kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan.
»Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä
kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen
kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.»
»Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on
herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.»
»He ovat siis hyvät ystävät keskenään?»
»Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori.
Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat
äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan:
»Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi
tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.»
Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun
uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan,
kiiruhdin kysymään:
»Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte,
pikku neiti?»
»Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti —
että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa
Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.»
»Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin.
»Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa
tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää
siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.»
Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin.
Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen
matkaansa Strelsauhun.
»Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin...» aloitti tyttö, äitinsä
närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita
askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti:
»Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa
kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta
ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta.
»Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti.
»Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli
äiti.
Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta
sisään.
»Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin
päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen
askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään.
»Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain
vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan
kruunausta.»
Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja
miltei hurjasti.
»Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle.
»Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan
minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan.
»Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon
pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se
väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!»
»Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin
hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.»
»Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni»,
sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset,
hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.»
Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti
edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään
päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun.
Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja
sanoi:
»Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän
kuningastamme?»
»En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että
keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.»
Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän
katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni.
Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita
ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen
tukanväri kuin teillä on.»
»Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin:
»Minä tarkoitin, ettei hän voi sietää _miehiä_, joilla on sellainen
tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen.
»Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja
tartuin kynttilänjalkaan.
»Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeata
Elphbergin punaista!»
»Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle
— tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan
arvoa.
»Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö.
»Amen!» sanoin ja erosin hänestä.
Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan
ole aina vallan mitätön asia.