Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.
»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,
Rudolf!» sanoi kälyni.
»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin
pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään
toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain
peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka
tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on
kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä
kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»
»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole
vielä tehnyt mitään muuta kuin...»
»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme
ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»
Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää —
ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian —
että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa
kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan
lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli
siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä
onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin
todet sanat.
»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän
pisteli.
Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.
»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.
Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello
seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti
vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä
lempeästi.
»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.
»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on
punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.
»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle,
että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.
»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä
samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»
»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja
hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.
»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen
kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.
Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.
»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.
»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.
»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.
»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.
»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja
pudisti päätään.
»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.
»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein
kauniisti.
Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen
minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä
erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin,
hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:
»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»
Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten
yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun
on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää,
minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä
syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin
oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien
aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että
vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta
vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen.
Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja
Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai
Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?
No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä,
jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen
kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin
valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas
ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään
tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi,
joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä.
Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena
tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea,
tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka
ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta
kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa
hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä
liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen
kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta
arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen
kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa
perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa
prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän
kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa
pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta
kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän
niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta
prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa
kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka
peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama
kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen
kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä
Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja,
Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi
Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen
jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa
lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja
katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan
ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin,
joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä
tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin
siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat
yleisimmät.
Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni
siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat
sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin
paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee
hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia
aateliskalenteriin.
Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota
nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän
siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena,
josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta
seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden —
antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta
pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän
myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni.
Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni
varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä
tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa
yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia;
ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran
espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin
miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan
millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja
järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen.
Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani
hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei
vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja
ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.
»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra
häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella
puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia
velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»
»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat
tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»
»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän
jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon
olet aivan omiasi.»
»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.
»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo,
että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi
nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»
Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan,
vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja
tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia,
josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta
tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä
voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi.
Vastasin siis hänelle:
»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä
estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin
lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»
»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein
iloiseksi!»
»Ja minne hänet sitten nimitetään?»
»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain
tulee.»
»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin,
»vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn
jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»
Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta
eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen
hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan
sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä
pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä
ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni
pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua
hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä
maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun,
joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen,
kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että
sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista
kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että
siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä.
Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni,
kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen
tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen
erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta
riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta
kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa
ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja
voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta
kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä»,
että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä
ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville
siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään
matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana
ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli
tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani
lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä
lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja
yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.
»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä
matkalta», viittailin hämärästi.
»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.
»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa
olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella
teoksella...»
»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään
yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»
»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti
veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita
kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita»
ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin
saaneet, suurta tunnustusta.
»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.
»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.
»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä
kykenen.»
»Hyvä sekin», sanoi Robert.
»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.
Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin
ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän
summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta
paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos
osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo
meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista
kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene
suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole
mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.
Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos
laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi;
mutta sitäpä en aio tehdäkään.