Merenkulkija mies.
Kuka oli tuo merenkulkija mies? Ja mitä hänellä on itsestään
kerrottavaa? Hän vastaa näihin kysymyksiin omilla sanoilla:
Minä aloitan kertomalla mitä minulle tapahtui matkallani Falmouthista
Cornwallissa Steepwayhin Devonshiressa. Eilen illalla tulin Lanreaniin.
Minulla oli asioita toimitettavina täällä, jotka olivat osaksi hyvin
tärkeitä ja osaksi (niin toivoin) hyvin iloisia -- ja näiden asiain
takia minä matkustin tänne.
Noustuani maalle Falmouthissa, matkustin sieltä jalkasin, sentähden,
että oli huokeampi kuin hevosella ajaminen ja osaksi senkintähden, että
olin kovin huolissani ja jalkasin matkustaminen oli paras keino
surullisia ajatuksiani haihduttamaan. Matkani kahtena ensimmäisenä
päivänä oli hyvin kaunis ilma, sillä kävi etelä tuuli. Kolmantena
päivänä minä eksyin tieltä ja sain kulkea pitkän matkan ennenkuin taas
tulin oikealle tielle. Iltapuolella, vielä matkalla ollessani, tuuli
alkoi kiihtyä ja merisumu tuli tuulen ajamana maalle. Minä kuljin tuon,
niin sanoakseni, valkoisen pimeyden läpi; minä pidin meren kohinaa
vasemmalla puolella oppaanani ja tuo ennen mainitsemani suru kalvoi
mieltäni yhä enemmän, kuta tiheämmäksi sumu kävi.
Ei ollut vielä myöhää illalla kun kuulin koiran haukuntaa oikealta.
Minä astuin siihen suuntaan, josta haukunta kuului, ja huusin vähän
väliä koiralle, että se ei haukkumasta lakkaisi, ja vihdoin minä
kolhaisin tämän huoneuksen takaseinää vasten; ja kun kuulin ihmisääniä
sisältä, haparoin minä ovelle ja kolkutin sitä kädelläni.
Oven aukaisi rikkinäisiin vaatteisin puettu tyttö; häneltä sain tietää,
että talo oli ravintola.
Ennenkuin ennätin muuta kysyä, tuli ravintolan isäntä huoneesen. Minä
kuulin useampia ääniä ja tunsin tupakan- ja totihajun toisesta
huoneesta.
"Vierashuoneessa on valkea jo loppuun palanut," sanoi isäntä.
"Etteköhän kuivaisi parhaiten jos kohta panisitte maata?" sanoi hän
katsoen hyvin pitkään minuun, sillä olin tiheästä sumusta käynyt
märäksi.
"En sitä luule," vastasin minä, katsellen yhtä pitkään häneen.
Ennenkuin muuta ehdin puhua, iloinen ääni sisähuoneesta keskeytti
meitä.
"Mikäs on, isäntä?" kysyi iloinen ääni. "Kuka se on?"
"Merenkulkija mies, ulkonäöstä päättäen," sanoi isäntä, kääntyen selin
minuun ja puhuen sisähuoneesen.
"Tuokaa merenkulkija mies sisään," sanoi ääni. "Ottakaamme hänet
klubiin ainoastaan täksi illaksi."
Useampia ääniä silloin huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" hyvin juhlallisella
äänellä, niin kun olisivat kirkossa olleet. Sitten kuului kolkutus
ikäänkuin nikkarin työhuoneesta. Sen jälkeen isäntä tarttui käteeni ja
työnsi minua sisimmäiseen huoneesen; ja siellä olin nyt klubissa. Tuo
äkillinen muutto pimeästä sumusta ulkona valoisaan lämpimään huoneesen
huikaisi silmiäni niin, että minä tuijotin seuraan enemmän tarhapöllön
kaltaisena kuin miehen. Silloin seura taas huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!"
-- Siihen minä puolestani vastasin, "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- sillä
arvelin, että tämä klubin kielellä tarkoitti samaa kuin "Kuinka
voitte?" Sitten isäntä vei minun tulen ääreen, jossa oli ympyriäinen
pöytä; minulle tuotiin ruokaa sinne ja samalla sain tietää, että
makuuhuoneeni oli numero neljä ylikerrassa.
Ennenkuin rupesin syömään, katselin vähäsen huoneessa olevia miehiä.
Niitä oli niin paljon, että huone oli melkein täynnä jo pöydän päässä
istuva puhemies oli juuri se, jolla oli niin iloinen ääni; hän näytti
huvittavan muita kertomalla jotakin tarinaa. Minä söin niin ahnaasti
etten juuri paljoa kuullut hänen tarinastansa.
"Nyt," sanoi puhemies, "olen minä kertonut tarinani. Kenenkä vuoro nyt
on?" Hän otti käteensä kiekon ja pani sen pyörimään pöydälle. Kun se
herkesi pyörimästä, se kaatui vallan minun eteeni; puhemies silloin
sanoi: "Nyt on teidän vuoronne. Hiljaa! Minä käsken merenkulkija-miehen
kertomaan toisen tarinan!" Hän lopetti puheensa lyömällä vasaralla
pöytään; ja klubi (jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta sanottavaa)
vetäysi syrjälle, ja huusi taas yhteen ääneen: "Kuulkaa! Kuulkaa!"
"Minä toivon, että päästätte minut siitä," sanoin minä puhemiehelle,
"sillä minä en osaa mitään tarinaa kertoa."
"Ette osaa mitään kertoa!" huudahti puhemies. "Merimies ei voisi mitään
tarinaa kertoa! Kukapa on sellaista kuullut? Ei kukaan!"
"Ei kukaan," sanoi klubi, huutaen taas yht'aikaa, kun saivat uuden
sanan.
Minä en oikein pitänyt siitä, että puhemies puhui minusta vallan kun
olisin ollut halpa merimies. Mies toivoo aina, että hänen oikea
säätynsä tulee tunnetuksi, kun häntä julkisesti puhutellaan
muukalaisten seurassa. Minä ilmoitin puhemiehelle ja hänen
kumppanillensa todellisen säätyni näillä simoilla:
"Kaikki miehet, jotka kulkevat merellä, ovat merimiehiä,
kunnioitettavat herrat; mutta on säätyeroitusta laivoilla niin hyvin
kuin maallakin. Minä olen arvon puolesta toinen perämies."
"Vai niin!" sanoi puhemies. "Mihin laivanne jätitte?"
"Meren pohjaan," vastasin -- joka olikin, sen minun täytyy surulla
sanoa, vallan totta.
"Mitä? Oletteko joutuneet haaksirikkoon?" sanoi hän. "Kertokaa meille
siitä. Tarina haaksirikkoon joutuneesta laivasta on juuri meidän
mieleemme. Hiljaa tuolla pöydän alipäässä! Hiljaa kun toinen perämies
alkaa puhua!"
Mutta klubi, sen sijaan, että olisi ollut hiljaa, huusi hurjasti taas
uuden sanan, ja sanoi "Tuoli." Senjälkeen joka ikinen mies oli vaiti ja
katseli minua.
Minä menettelin hyvin tuhmasti. Sen enempää asiata ajattelematta, minä
tein juuri mitä puhemies oli pyytänyt minun tehdä. Vaikka olisivat
odottaneet koko yön, niin en sittenkään olisi kertonut heille sitä
tarinaa, jota he ensin minulta vaativat, sillä tarina on, minun
käsittääkseni, juttu, joka ei ole tosi. Mutta kun kuulin, että seura
tahtoi kuulla minun haaksirikostani (joka ei ole mikään tarina), niin
en voinut vastustaa kiusausta, vaan kerroin sen.
Minä kerroin heille hirveästä myrskystä, laivan haaksirikkoon
joutumisesta ja siitä omituisesta tapauksesta senjälkeen, jonka kautta
minun henkeni pelastui -- ja seura kuunteli (minun suureksi ihmeekseni)
ikäänkuin se ei milloinkaan olisi sellaista ennen kuullut. Mutta, kun
minun sitten tuli kertoa edelleen mitä minua kohtasi henkeni
pelastuksen _jälkeen_ -- tahi, selvemmin asiaa selittääkseni, kun tuli
kertoa mihin paikkaan minä jouduin, ja kenenkä kanssa minä pelastuin --
en saanut sanaakaan suustani. Siitä syystä, että juuri nämä asiat
olivat sitä laatua, etten voinut enkä tohtinut niitä vieraille
ilmoittaa, siitä syystä en olisi heille enempää kertonut, vaikka
jok'ainoa heistä olisi luvannut paikalla maksaa minulle sataa puntaa!
"Jatkakaa," sanoi puhemies. "Mitä sitten tapahtui? Kuinka maalle
pääsitte?"
Minä huomasin nyt, että olin ollut tuhma, kun vapaaehtoisesti olin
syössyt itseni sellaiseen pulaan, sen kautta etten ollut asiata
liiemmin miettinyt ennenkuin rupesin kertomaan, ja päätin etten puhu
sanaakaan enää näistä asioista. En siis vastannut mitään. Mutta klubin
jäsenet vihdoin pitkäksyivät odotusta ja alkoivat kopistella jalkojaan
ja huutamaan minulle: "Jatkakaa! Jatkakaa! Hiljaa!" -- Tämän hälinän
korkeimmillaan ollen minä äkkiä hyppäsin seisaalleni puhutellakseni
heitä.
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huusi klubi. "Hän aikoo nyt vihdoin viimein jatkaa
kertomustansa."
"Hyvät herrat!" minä vastasin siihen, "teidän luvallanne minä nyt
lopetan kertomukseni toivottaen teille hyvää yötä!" Sen sanottuani minä
nyykäytin päätäni heille ja käännyin ovelle päin. Sitä tuskin voi uskoa
todeksi -- vaikka se on vallan tosi asia -- että nämä kummalliset
miehet huusivat ja rääkyivät minulle, ikäänkuin olisin hirmuisella
tavalla heitä loukannut. Minä koetin rauhoittaa heitä lausumalla heidän
omaa lempisanaansa, "Kuulkaa! Kuulkaa!" Kaikki huusivat silloin
vastineeksi, "Noh! Noh!" -- Minä en milloinkaan ole minkäänlaisen
klubin jäsenenä ollut, ja, siitä mitä _tästä_ klubista näin, tulin
siihen päätökseen, etten ikinä rupeakaan minkään klubin jäseneksi.
Minun makuuhuoneeni oli suuri ja vilvakka, mutta ei juuri siisti. Siinä
oli kaksi sänkyä, eivätkä nekään aivan puhtaat. Mutta molemmat olivat
tyhjät ja minä sain siis valita minkä niistä tahdoin. Toinen oli
ikkunan vieressä, toinen oven suussa. Minusta oven suussa oleva vuode
näytti siistimmältä ja sentähden otin sen.
Minä panin maata ja nukuin kohta, enkä herännyt ennenkuin aamun
koittaessa. Kun katselin ympärilleni saadakseni selväksi missä olin,
huomasin kaksi asiaa. Ensiksi, että huone oli paljoa kylmempi, kun
illalla maata pannessani. Toiseksi, että toisella vuoteella joku
makasi. Minä en voinut nähdä nukkujaa vuoteeltani, mutta kuulin hänen
hengähdystään. Hän oli luultavasti tullut huoneesen niin myöhään, että
minä jo olin nukkunut, ja oli mennyt levolle aivan hiljaa, minua
häiritsemättä. Eihän tuo mitään kummaa ollut; ja luonnollistahan oli,
että ravintolan isäntä laski minun huoneeseni toisen vieraan, koska
siellä oli tilaa. Minä käännyin ja koetin nukkua; mutta en saanut unta
ja tuon toisella vuoteella nukkuvan miehen hengitys kiusasi minua. Minä
loikoin vielä noin neljänneksen tunnin ja nousin sitten ja menin
sukkasillani ikkunalle katselemaan millainen ilma oli.
Taivas oli selkeä ja sumu haihtui haihtumistaan. Kun menin toisen
vuoteen ohitse, katselin siellä makaavaa miestä. Hän nukkui kasvot
ikkunaan päin, mutta peite oli vedetty kasvojen alapuolen yli. Minä
säpsähdin kohta nähdessäni hänen tukkaansa ja otsaansa; ja, vaikka
luonnoltani en ole utelias, en voinut itseäni hillitä, vaan vedin
hiljaa peitteen pois, jotta voisin nähdä koko kasvot.
Ja siinä makasi veljeni Alfred Raybrock!
Mitä minun olisi tullut tehdä, tahi mitä muut ihmiset olisivat tehneet
minun sijassani, sitä en tiedä. Mutta minä astuin muutamia askeleita
taaksepäin ja nojasin ikkunanpieltä vasten -- ja seisoin siinä häntä
yhä katsellen. Kolme vuotta sitten olin sanonut jäähyväiset vaimolleni,
pienelle lapselleni, vanhalle äidilleni ja Alfred veljelleni, joka nyt
nukkui täällä samassa huoneessa kuin minä. Näinä kolmena vuotena he
eivät olleet kuulleet minusta mitään, ja luultavasti he jo aikaa sitten
olivat saaneet tiedon siitä, että laiva, jolla minä olin, oli joutunut
haaksirikkoon ja että kaikki laivaväki oli hukkunut. Minun oli hyvin
paha olla kun ajattelin omaisiani kotona ja heidän suruansa. Kaksi
kertaa ojensin käteni herättääkseni Alfredia ja kysyäkseni miten
vaimoni ja lapseni voivat; ja kaksi kertaa vedin käteni takaisin, sillä
pelkäsin, että hän kovin säikähtyisi, kun niin odottamatta näkisi minun
vuoteensa vieressä aamuhämärässä, ikäänkuin haudasta nousseena.
Minä odotin minuutin aikaa vielä. Silloin hän heräsi. Minä en
liikahtanut, enkä puhunut sanaakaan, enkä koskenut häneen; minä olin
ainoastaan katsellut häntä. Luulenpa melkein, että minun katseeni häntä
herätti. Kun hän silmiänsä aukaisi, hän kohta katsoi minuun hyvin
pitkään. Hän nousi istualleen nojaten kyynärpäähänsä ja aukaisi suunsa
puhuaksensa, mutta ei sanaakaan tullut hänen suustansa. Hän yhä vaan
tuijotti minuun, ja hänen kasvonsa kävivät vallan vaaleiksi. "Alfred!"
sanoin minä, "etkö tunne minua?" Kauhea hämmästys valtasi häntä ja minä
arvelin, että hän rauhoittuisi kun kuulisi minun ääneni. Minä tartuin
hänen käteensä ja puhuin taas. "Alfred!" sanoin minä --
Voi, kunnioitettavat herrat! Kuinka voin sanoin selittää mitä kaksi
veljestä puhui ja ajatteli tällaisessa tilaisuudessa? Suokaa anteeksi,
etten kerro siitä teille sen enempää. Me istuimme vieretysten. Poika
raukka purskahti suureen itkuun. Minä pidin häntä kädestä ja olin
hetken aikaa vaiti ennenkuin taas aloin puhua. Minun oli kumminkin
paljoa vaikeampi olla, sillä minä en voinut itkeä; en ole luonnoltani
niin hellätuutoinen kun veljeni ja sitä paitsi olivat surut ja huolet
paaduttaneet ja koventaneet sydäntäni. Mutta, Jumalan kiitos, minä
kuitenkin voin tuntea; ja tunteeni olivat kenties voimakkaammat juuri
sentähden, että en voinut niitä mitenkään ilmoittaa.
Hetken kuluttua minä kysyin häneltä sitä, mitä oli tehnyt mieleni kysyä
jo kohta kun hänen näin. Uskoivatko he kaikki kotona, että olin
kuollut? Uskoivat; ensin kauan aikaa odotettuansa minua, he yksi toisen
jälestä herkesivät toivomasta -- vaimoni (Jumala häntä siunatkoon)
kaikkein viimeiseksi. Sitten aijoin kysyä oliko vaimoni elossa ja
terveenä, mutta en voinut sanoa muuta kuin "Margareta?" ja katsoin
samalla veljeni silmiin. Hän käsitti kohta mitä tarkoitin. Kyllä
vaimoni oli elossa; hän oli kotonansa; hän oli vielä leski-puvussa --
vaimo parka! Leskipuvussansa! Seuraava kysymys kävi paremmin; minä
kysyin lapsestani. Oliko se elävänä syntynyt? Oli. Poika vai tyttö?
Tyttö. Oliko se vielä elossa ja paljon kasvanut? Elossa oli ja
kasvanut, lapsi raukka; tottahan se oli kasvanut kolmessa vuodessa!
Entäs äiti? Hän oli vanhentunut ja oli käynyt entistä totisemmaksi;
ajoittaisin hän oli kovin levoton ja huolissansa; huolissansa (samaten
kuin vaimonikin) öillä, kun kävi kova tuuli ja ikkunat tärisi myrskyn
järisyttäminä. Senjälkeen olimme vähän aikaa ääneti; minä kiitin
sydämmeni pohjasta Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minua
takaisin elävänä vaimoni ja sukulaisteni luo, kun vaimo ja omaisetkin
vielä elossa olivat.
Veljeni pyhki kyyneleensä ja katseli minua. Sitten hän äkkiä kääntyi
ikäänkuin hän olisi jotain muistanut, ja riisti kätensä irti ja pisti
sen päänaluksen alle. Siitä hän otti esille mustan kaulaliinansa, jonka
hän hitaasti levitteli, koko ajan katsellen minua hyvin kummallisesti.
"Mitä sinä teet?" kysyin minä. "Minkätähden katselet minuun noin
kummallisesti?"
Sen sijaan, että hän olisi vastannut kysymykseeni, hän otti
kurtistuneen paperin kaulaliinastaan, aukaisi sen hyvin varovasti ja
piti sitä vasten päivää, jotta minä näkisin mitä se oli. Herra
siunatkoon! -- minun omaa kirjoitustani -- palanen sitä paperia, jota
minä kauan aikaa sitten olin meren syvyteen viskannut. Tuhansien
peninkulmien matkan päässä olin uskonut tämän sanoman merelle, ja nyt
se oli tässä, veljeni kädessä! Minua värisytti kun sen näin. Minusta se
oli vallan kun oma aaveeni, joka näkymättömänä oli kulkenut aavan meren
yli kotia ennen minua.
Minun veljeni osoitti kirjoitusta.
"Hugh," sanoi hän, "olitko oikein selvällä päällä kun kirjoitit nuo
sanat?"
"Kerro minulle ensin," minä vastasin, "miten ja milloin tämä sanoma
teille tuli. En voi puhua mitään ennenkuin saan sitä tietää."
Hän kertoi minulle miten paperi oli hänen käsiinsä tullut -- kertoi
vielä, että hänen hyvä ystävänsä, kapteeni, oli luvannut häntä auttaa
ja oli nyt täällä saman katon alla kun me. Mutta sen enempää hän ei
kertonut. Vasta iltapäivällä sain tietää mitä oli tapahtunut (tuon
hirveän epäluulon tähden rahoista) hänen naimisensa suhteen.
Kun sain tietää, että sanoma oli luonnollisella tavalla tullut hänen
käsiinsä, niin mieleni rauhoittui; ja nyt minä vuorostani tein
parastani Alfredia rauhoittaakseni. Minä kerroin hänelle, että olin
ollut vallan selvä, vaikka hyvin huolissani, kun olin nuo sanat
kirjoittanut; että voin selittää hänelle mitä oli ollut kirjoitettu
niihin paikkoihin, joista kirjoitus oli kulunut. Vieläkin kerroin, että
minä en tietänyt asian todellista laitaa enemmän kuin hänkään,
ennenkuin oli otettu selkoa siitä ja näytetty todeksi, että syytös
isäämme kohtaan oli perätön. Vihdoin viimein kerroin, että koko
matkallani kotia oli minulla vaan yksi toivo ja yksi päätös mielessä --
toivo onnellisesti saapua Englantiin ja tavata vaimoani ja omaisiani
elossa -- ja päätös ottaa selkoa olivatko nuo viisisataa puntaa
varastettua rahaa vai ei.
"Tule ulos minun kanssani, Alfred," sanoin minä vihdoin, "niin minä
kerron sinulle tuolla ulkona miten tulin tuon sanoman kirjoittaneeksi
ja uskoneeksi merelle."
Me lähdimme hiljaa portaita alas ketäkään häiritsemättä. Aurinko oli
juuri noussut kun lähdimme kylästä ja vitkalleen menimme meren
rannikolle. Kun tulimme meren näköisälle, minä taas aloin kertoa
kertomustani, jonka viime yönä olin kesken jättänyt, ja tällä kertaa
minä sen loppuun saakka kerroin.
Minä lähdin merelle, niinkuin muistat (olivat ensimmäiset sanani
Alfredille) toisena perämiehenä Peruvian nimisellä laivalla. Meillä oli
hyvin lajiteltu lasti ja olimme matkalla Hornin kautta Truxilloon ja
Guayaquiliin Etelä-Amerikan länsi-rannikolla. Viimemainitusta paikasta
-- Guayaquilista -- oli meidän lähteminen takaisin Truxilloon, ja
sieltä ottaminen toinen lasti paluumatkaa varten. Sellaiset olivat ne
ohjesäännöt, jotka sain Lontoossa laivan omistajalta tavaroita
lastatessamme, kolme vuotta sitten.
Oltuamme noin viikon aikaa merellä, kuulin ensimmäiseltä perämieheltä
-- joka itse oli kuullut sen kapteenilta -- että se superkargo
[virkamies Itä-Indian komppaniassa], joka oli tuleva meidän kanssamme,
jäisi Truxilloon, ja että toinen superkargo (joka myöskin oli meidän
esimiehiemme kauppakumppani ja viimeiseksi oli ollut niiden ulkomaan
asiamiehenä) oli sieltä tuleva kanssamme kotimatkalle. Hänen nimensä
oli mr Lawrence Clisfold. Ei kukaan meistä ollut häntä ennen nähnyt,
eikä kukaan meistä ollut hänestä kuullut mitään muuta kuin mitä nyt
olen sinulle kertonut.
Meillä oli erinomaisen hauska matka, varsinkin Hornin ympäritse
purjehtiessamme. En ole milloinkaan matkustanut tuon kamalan niemen
ympäri sellaisella ilmalla, enkä liioin usko enää sitä tekeväni. Me
noudatimme tarkoin ohjesääntöämme. Lasti purattiin ja me palasimme
Truxilloon uutta lastia ottamaan. Tässä kaupungissa minä sairastuin
näillä paikoin tavalliseen kuumeesen; minä makasin kipeänä koko ajan
kuin olimme satamassa, ja vasta kymmenen päivää oltuamme merellä minä
paranin niin, että voin ruveta virkaani hoitamaan. Siitä syystä näin mr
Lawrence Clisfoldin ensi kerta sinä aamuna, jolloin ryhdyin toimiini.
Hän oli pitkä, laiha, kuivan näköinen mies; hänen silmänsä olivat
kipeät, jonkatähden hän käytti sinisiä silmälasia. Hän näytti olevan
noin viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen päänsä oli melkein kalju,
ainoastaan hiukan harmaita hiuksia oli niskassa; kasvot olivat hirveän
rypistyneet. Hänen kasvoistansa päättäen, sekä siitä, että hänen
kätensä vapisivat, arvelin (aivan oikein, niinkuin jälestäpäin
huomasin) että hän oli juomari. Sanalla sanottu: minä en ensinkään
pitänyt tämän uuden superkargon ulkonäöstä -- ja jo ensimmäisenä
päivänä huomasin, että hänkään ei minusta pitänyt.
"Minä olen kapteenilta kysynyt teistä," sanoi hän minulle, kun minä
hyvin kohteliaasti häntä tervehdin. "Teidän nimenne on Raybrock,
kuulemma. Oletteko sukua Hugh Raybrockin kanssa, Devonshiressa?"
"Olen varsin läheinenkin sukulainen hänelle," vastasin minä; "minä olen
Hugh Raybrockin vanhin poika."
En voinut nähdä miltä hänen silmänsä näyttivät, sillä hänellä oli,
kuten jo mainitsin, siniset silmälasit silmillä, mutta hän väänsi
suutansa hyvin ilkeästi kun minä hänelle vastasin.
"Teidän isänne teki petollisen konkurssin, eikö niin?" oli superkargon
toinen kysymys.
"Kuka teille on sanonut, että hän petollisen konkurssin teki?" kysyin
minä.
"Noh! Minä kuulin sen," sanoi mr Lawrence Clisfold ja näytti siltä kun
hän olisi hyvin iloinen siitä, että oli sen kuullut ja toivoisi, että
se olisi totta.
"Joka teille on kertonut, että isäni petollisen konkurssin teki, hän
valehteli," sanoin minä. "Hän teki konkurssin, se on totta, mutta
jok'ainoa velkoja sai rehellisesti rahansa takaisin hänen kuolemansa
jälkeen, eikä ensinkään tarvittu koskea leskelle ja lapselle määrättyä
rahasummaa. Muistakaa kertoa se, kun vasta kuulette puhuttavan, että
isäni teki petollisen konkurssin."
Mr Clisfold nauroi ilkeästi ja minä suutuin.
"Minä en kärsi nähdä teidän nauravan, kun minä pyydän teitä tekemään
oikeutta isäni muistolle," sanoin minä, "ja vielä vähemmin minua
miellyttää se tapa, jolla te vast'ikään kerroitte, että isäni oli
petollisen konkurssin tehnyt. Näytti siltä kun olisitte iloinneet
siitä, että se oli totta."
"Ehkä niin tein," sanoi mr Clisfold tylysti. "Tahdotteko tietää miksi?
Kun olin nuori mies, olin onnettomuudeksi joutunut velkaan isällenne.
Hän oli armoton velkoja; ja hän uhkasi viedä minut oikeuteen, jollen
maksaisi velkaani määrättynä päivänä. Minä en milloinkaan ole tätä
riitaa unohtanut; ja minä en suinkaan olisi ollut pahoillani, jos
isänne velkojat olisivat olleet yhtä armottomat häntä kohtaan kuin hän
oli minulle."
"Minun isälläni oli oikeus vaatia omansa takaisin," sanoin minä. "Jos
te olitte hänelle velkaa rahaa, ettekä maksaneet..."
"Enhän minä teille sanonut etten sitä maksanut," sanoi mr Clisfold,
yhtä tylysti kuin ennen.
"Hyvä, jos te maksoitte," puhkesin minä sanomaan, "niin eihän siitä
käräjä-asiaa tullut -- eikä teillä ole mitään syytä siitä nyt murista.
Minun isäni ei kellekään vääryyttä tehnyt; ja minä en usko, että hän
teille vääryyttä teki. Hän oli rehellinen mies kaikissa toimissaan; ja
kuka ikinä minulle väittää päinvastoin...!"
"Se riittää," sanoi mr Clisfold lähtien kajuutaan. "Kuume ei vielä näy
olevan lakannut. Minä jätän teidät vilvastamaan itseänne meri-ilmassa,
herra toinen perämies. Tulkaa anteeksi pyytämään sitten kun olette
kylliksi viilistynyt sitä tekemään."
"Pojan velvollisuus on puolustaa isäänsä," vastasin minä; "ja,
viilistyneenä tahi tulisena, minä ennemmin luovun virastani kuin pyydän
teiltä anteeksi siitä, että teen velvollisuuteni!"
"Te tulettekin saamaan eron virastanne," sanoi superkargo, mennen alas
kajuutaan. "Te jäätte ensimmäiseen satamaan, jos kapteeni minun
neuvoani seuraa."
Tällä tavoin mr Clisfold ja minä tutustuimme toinen toistemme kanssa.
Ja niinkuin alku oli, niin oli jatkokin. Mutta, vaikka hän kaikin
tavoin minua kiusasi, ei hän enään puhunut mitään isäni asioista. Minä
puolestani kuitenkin yhä pidin mielessä mitä hän oli minulle kertonut,
ja päätin, jos onnellisesti pääsisin kotia, kohta mennä Barnstaplen
tuomarin luo, jolla oli isäni vanhat kirjat ja kirjeet säilössä, ja
tutkia oliko mr Lawrence Clisfold oikeassa. Minä en milloinkaan ollut
kuullut hänen nimeänsä mainittavan kotonani, sillä isällä ei (niinkuin
tiedät, Alfred) ollut tapa puhua asioistansa, eikä äiti koskaan
kysellytkään niistä. Mutta hyvin luultavaa on, että mr Clisfoldilla ja
isällä ennen oli ollut yhteisiä asioita, ja että mr Clisfold oli
koettanut isää pettää, mutta ei siinä onnistunut. Minä toivoin, että
asia olisi sellainen, sillä superkargo soimaisi minua alinomaa, ja minä
vihasin häntä yhtä paljon kuin hän minua.
Meillä oli erinomaisen kaunis ilma ja matka joutui hyvin, niin että jo
toivoimme, että meillä koko matkalla olisi kaunis ilma. Mutta kun
tulimme lähelle kap Hornia, niin alkoi jo näkyä pahan ilman merkkiä.
Ilmapuntari alentui alentumistaan, ja pohjoistuuli kiihtyi
kiihtymistään. Tämä tapahtui illalla -- ja seuraavana aamuna kävi niin
kova tuuli, että meidän täytyi laskea ankkuri. Koko sen päivän ja
seuraavan yön myrsky kesti; toisen päivän iltapuolella tuuli hiukan
asettui ja me lähdimme taas purjehtimaan. Mutta auringon laskun aikana
taivas kävi entistä mustemmaksi ja myrsky kiihtyi kovasti. Peruvian oli
suuri ja hyvä laiva, mutta kovin kömpelö tuulessa. Vettä tuli hirveästi
laivaan ja paras veneemme joutui hukkaan; silloin ei ollut muu edessä
kuin kääntyä ja koettaa henkeä pelastaa. Kolme päivää riensimme tuulen
kiidättäminä eteenpäin. Myrsky asettui väliin vähäsen, mutta kävi niin
suuret aallot, ettemme uskaltaneet kääntyä. Siitä asti kun myrsky
alkoi, ei yksikään meistä päälliköistä ollut tilaisuudessa vaarinottaa
merkkiä. Me tiesimme vaan, että tuuli vei meidät etelää kohti ja että
me tällä aikaa olimme satoja penikulmia laivain tavallisesta
kulkuväylästä.
Kolmantena yönä -- tahi oikeammin varhain neljännen päivän aamulla,
minä menin alas, vallan uupuneena työstä, vähäksi aikaa lepäämään,
jättäen kapteenin ja ensimmäisen perämiehen laivaa ohjaamaan. Yo oli
pilkko pimeä, satoi lumiräntää ja rakeita taukoomatta ja Peruvian
vyöryi aalloilla niin hirveästi, että pelkäsimme mastojenkin laukeavan.
Minä horjuin vuoteelleni ja nukuin niinkuin ainoastaan se voi nukkua,
joka on rasituksista vallan uupunut. Minä heräsin -- en tiedä kuinka
kauan lienen nukkunut -- siitä, että minua viskattiin vuoteeltani
kajuutan laattialle; ja samassa minä kuulin laivan hirveästi jyskivän
ja rytisevän, josta arvasin, että olimme hukassa.
Vaikka olin loukannut itseni vuoteeltani pudotessani, riensin kuitenkin
kohdakkoin laivan kannelle. Ennenkuin olin ehtinyt astua kaksi askelta
kannella, laiva kiikkui kauheasti, kallistui yhdelle syrjälle, pyöri
vähän aikaa ympäri ja kallistui toistamiseen keulalaidalle. Etumaston
touvit katkesivat toinen toisensa perästä, ja masto kaatui mereen.
Minä tunsin, että laivaväki riensi minun ohitseni, pimeydessä,
suojanpuolelle laivaa; ja minä tiesin, että he, äärimmäisessä hädässä
ollen, turvautuivat veneisin. Minä sanoin, että _tunsin_ heidän menevän
minun sivutseni, sillä meren pauhina ja tuulen vinkuna kannella teki
minut vallan kuuroksi ja pimeys teki minut sokeaksi. Minä yhtä vähän
uskoin, että veneet voisi kestää merellä, kuin uskoin, että laiva voisi
salakarilla eheänä pysyä, mutta päätin kumminkin lähteä muitten kanssa.
Mutta ennenkuin menin toisten luo suojanpuolelle, lähdin alas kajuutaan
-- ei rahaa ja vaatteita ottamaan, sillä kun kuolema oli edessä, niin
ei ne mistään arvosta olleet -- vaan hakemaan kirjelaukkuani, jonka
olin äidiltäni saanut kotoa lähtiessäni. Laukussa oli Margaretan
hiuskäherä sekä kaikki kirjeet, jotka olin häneltä saanut koko
matkallani. Jos jotakin voisin pelastaa, niin tämä oli pelastettava;
jos kuolisin niin tahdoin kuolla tämä laukku muassani.
Minun arkkuni oli niin kovasti nuorattu, että minun täytyi murtaa se
auki. Kenties viivyin tässä toimessa kauemmin kuin itse arvasin. Kuinka
lieneekään ollut, kun tulin kannelle takaisin kirjelaukku kädessä, ei
kuullut, ei näkynyt ketään. Suurin vene oli poissa ja epäilemättä
olivat kaikki laivamiehet sillä lähteneet laivasta.
Ennenkuin olin ehtinyt likemmältä asiaa ajatella, tuulen puuska taas
tärisytti laivaa ja työnsi sen korkeammalle karille, jotta toinen keula
nousi pystyyn ikäänkuin huoneen katto. Siihen asentoon laiva jäi;
etukeula oli vallan rikki muserrettu ja oli veden alla. Jos laiva
pysyisi siinä asemassa siksi kuin päivä koittaisi, niin olisi
mahdollista, että voisin henkeni pelastaa, mutta jos myrsky riistäisi
irti sen, silloin olisin hukassa. Minä koetin katsella, oliko maata
karin lähellä, mutta kun en nähnyt mitään muuta kuin vaahtopäisiä
aaltoja, jotka välkkyivät yön pimeydessä kuin valkoiset tulet, niin
kömpyröin takaisin kajuutaportaitten suojaan ja odotin päivän tuloa.
Kun aamu koitti, alkoi tuuli vähän asettua; ja vaikka laiva usein kovin
järisi ja jytisi, se kuitenkin pysyi paikallansa karilla. Vaikka myrsky
vielä oli hyvin raju, niin nyt kuitenkin vihdoin voin kuulla muutakin
kuin tuulen kohinaa. Minä kuulin vähän väliä jonkilaista hankaamista ja
jyskettä tuulen puolisella laivan kyljellä. Päivä valkeni, ja kun minä
kapusin kannelle, lähdin ensin tuulen puolelle katsomaan mikä oli tuon
jyskeen vaikuttanut.
Silloin näin että sen oli matkaansaattanut vene, jolla onnettomat
toverini ja muu laivaväki oli lähtenyt laivasta kun se karille joutui.
Vene oli ylös alaisin, ja aaltojen heiluttamana se vähän väliä rämähti
laivan kylkeä vasten. Kohdakkoin näin, että joka ainoa henki, joka oli
siinä ollut, oli hukkunut. Kaksi mastoa oli vielä paikoillansa. Minä
menin toisen maston taklinkiin katselemaan suojanpuolelle päin -- ja
nyt näin päivän valossa matalan, viheriän, kallioisen pienen saaren,
noin peninkulman matkan päässä laivasta. Nyt henkeni taas tuntui
minulle kalliilta, kun näin maata. Minä lähdin vielä korkeammalle
katselemaan virran suuntaa ja tarkastamaan oliko jonkinmoista
kulkuväylää karin läpi. Laiva oli ajautunut karille kovimman tyrskyn
läpi, ja meri saaren ja minun välilläni, vaikka kyllä myrskyinen, ei
kuitenkaan ollut niin kuohuinen, ettei hengen vaarassa oleva mies
uskaltaisi lähteä veneellä kulkemaan sen yli. Laivassa oli vielä pienin
vene jälellä; minä katselin tarkoin mistä paikasta olisi sopivin
koettaa kulkea, ja menin sitten taas alas kannelle venettä alas
laskemaan.
Juuri kuin astuin alas kannelle, kuulin kannen alta kolinan, kajuutan
kohdalta. Ensimmältä hämmästyin niin, etten voinut liikahtaa paikalta,
enkä puhua. Mieleeni ei ollut johtunut tähän saakka, että laivassa
olisi muita kuin minä; mutta nyt, kun kuulin kolkutuksen, heräsi
minussa toivo, että en ollut aivan yksin. Minä rohkaisin mieleni ja
lähdin kohdakkoin alas kajuutaan.
Kolina kuului eräästä makuuhytistä, kajuutan etäisemmässä osassa. Hytin
ovi oli suljettu, se oli luultavasti laivan kallistuessa sinne tänne
lyönyt lukkoon. "Kuka siellä?" huusin minä. Hiljainen, heikko ääni
vastasi jotain oven yläpuolella olevasta ristikosta. Minä kapusin
kajuutan hujan hajan olevain huonekalujen yli ja kurkistin ristikosta
makuuhyttiin; siitä tuijotti mr Clisfold, siniset silmälasit silmillä,
minua!
Suokoon Jumala anteeksi, että se ajatus tuli mieleeni -- mutta ei
laivalla ollut ainoatakaan miestä, jota en ennemmin olisi suonut olevan
elossa, kuin mr Clisfold! Koko laivaväestöstä olimme me kaksi, jotka
kaikkein vähin toisistaan pidimme, tulleet pelastetuiksi.
Minun oli helpompi murtaa ovi ulkopuolelta, kun hänen sisäänpäin, ja
viiden minuutin kuluttua hän oli vapaa. Minä olin tuntenut viinan hajun
jo ristikosta, ja nyt, kun me seisoimme vastakkain, näin minä mistä tuo
haju tuli. Vuoteen vieressä oli viina-arkku; kaksi putellia oli rikki
laattialla -- ja mr Clisfold oli humalassa.
"Mikä laivan on?" sanoi hän, katsoen hurjasti minuun ja puhuen
sekavasti.
"Sen saatte itse nähdä," sanoin minä, ja samalla tartuin häneen ja
laahasin häntä mukaani kajuutan portaita ylös. Minä olin toivonut, että
hän selviäisi, kun näkisi missä tilassa laiva oli -- ja minä en siinä
pettynyt; hän lankesi polvillensa ja oli vallan liikkumattomana ja
ääneti kuin olisi hän kivettynyt siihen paikkaan.
Minä asetin hänen istumaan kajuutan seinää vasten, jotta meri-ilma
hänen päätänsä selvittäisi. Hän oli monta päivää peräkkäin makuuhytissä
juonut, sillä ei kukaan meistä ollut häntä nähnyt siitä asti kuin
myrsky alkoi, sen minä nyt muistin; ja vaikka hän olisikin ollut kyllin
selvä koettaaksensa päästä siitä ulos, tahi huutaa apua, niin ei hänen
ääntänsä kukaan olisi kuullut myrskyn pauhatessa. Enkä minäkään tänä
aamuna olisi hänen kolkutustansa kuullut, jollei tuuli olisi asettunut.
Vaikka hän oli vihamieheni, oli hänellä kumminkin kaksi kättä -- ja
tässä tilaisuudessa hän siitä syystä oli minulle kultaa kalliimpi. Kun
hänet saisin avukseni niin toivon varmaan saavani veneen vesille.
Puolen tunnin kuluttua minulla oli kaikki valmiina tätä tointa varten,
ja mr Clisfold oli jo niin selvä, että hän huomasi henkensä pelastuksen
riippuvan siitä, että hän teki mitä minä käskin hänen tehdä.
Taivas oli vielä paksujen pilvien peitossa, ja pilvet kokoontuivat
jälleen tuulen puolelle. Mr Clisfold kyllä käsitti mitä tarkoitin, kun
osoitin pilviä, ja toimitti kaikki mitä hänelle neuvoin. Minä otin
veneesen ruokatavaroita, lihaa, leipää ja juomavettä, sen verran kun
löysin; sitä paitsi otin mukaani kompassin, lyhdyn, muutamia
kynttilöitä ja tulitikku-tukkuja, jotta voisin tulta sytyttää.
Viimeiseksi muistin pyssyn ja ruutia sekä kuulia. Minä löysin vähän
ruutia ja kuulia sekä vanhan pyssyn kapteenin hytistä, ja päätin tyytyä
siihen, sillä aika oli kallis. Pistoli oli lääke-arkussa ja minä otin
nämätkin kalut mukaani, sillä kenties niitäkin tarvitsisin. Kun kaikki
kalut olivat veneesen saatu, sysättiin vene kannelta alas vesille
laivan etukeulan yli, joka oli osaksi vedessä. Minä istuin
soutopenkille ja käskin mr Clisfoldin olemaan vallan hiljaa veneen
toisessa päässä; sitten lähdin soutamaan saarta kohti.
Ennenkuin olimme ehtineet pari sataa kyynärää laivasta, oli vene jo
monta kertaa vähällä kaatua kumoon. Mutta onneksi mr Clisfold oli
tottunut kulkemaan veneellä ja vaikka hän oli vähän juovuksissa vielä,
niin hänellä kuitenkin oli sen verran järkeä, että hän osasi istua
vallan hiljaa. Meidän onnistui päästä siihen kulkuväylään, jonka olin
mastosta huomannut, ja sitten meidän oli helppo päästä saareen.
Me tulimme rantaan pienen lahden kohdalla. Siitä asti kun lähdimme
laivasta, mr Clisfold ei ollut sanaakaan puhunut, enkä minä liioin
häntä puhutellut. Rantaan tultuamme minä pyysin hänen auttamaan minua
tavaroita veneestä nostamaan ja kantamaan ne johonkin suojapaikkaan.
Hän katsoi hyvin vihaisesti minuun, mutta teki kuitenkin mitä käskin.
Me löysimme suojapuolella saarta pienen syvennyksen eli kolon maassa ja
minä jätin mr Clisfoldin latomaan tavarat sinne; itse menin edelleen
tarkastamaan saarta.
Saari oli noin peninkulman levyinen ja kolme peninkulmaa ympärinsä. En
siellä löytänyt mitään syötävää paitsi moniaita surkastuneita kasveja,
jotka kasvoivat niillä paikoin, joissa oli vähäsen multaa; muuten koko
saari oli hiekkaperäinen ja kuiva. Ei sillä ollut ainoatakaan puuta, ei
ainoatakaan elävää olentoa; eikä vettä, minun nähdäkseni. Korkeimmalla
kohdalla seisoessani katselin, näkyisikö muita saaria, jotka olisivat
asuttuja; mutta ei näkynyt mitään muuta kuin merta -- ainakaan ei näin
pilvisellä säällä. Kun nyt oikein olin omin silmin nähnyt kuinka autio
tämä saari oli; kun muistin kuinka etäällä se oli laivain tavallisesta
kulkuväylästä; ja kun ajattelin kuinka vähäsen ruokatavaraa olimme
mukaamme ottaneet, niin pelko, että olimme pelastuneet hukkumasta
kuollaksemme nälkään, vaikutti sen, että päätin lähteä takaisin
veneellä laivaan vettä ja ruokatavaroita hakemaan. Tämä yritys oli
hyvin vaarallinen, sillä taivas oli käynyt entistä pimeämmäksi ja
myrsky oli taas kiihtynyt.
Mr Clisfold oli sillä välin latonut varastomme luolaan ja peittänyt sen
tervavaatteella, jonka minä olin pannut tavarain yli veneessä. Kun
kuljin mr Clisfoldin ohitse mennessäni rantaan, näin että hän otti
viinaputellin lakkaristansa. Hän oli luultavasti pistänyt puteliin
lakkariinsa silloin kuin minä mursin makuuhytin ovea. Kun hänelle
kerroin aikovani mennä laivalle vielä, sanoi hän: "Te hukutte sillä
matkalla ja minä saan kahta vertaa enemmän ruokavaroja." -- "Niin, ja
kuolette sitten vuorostanne, kun ne loppuvat," sanoin, lähtien
rannalle. On kauheata ajatella sitä, mutta me emme voineet olla
kohteliaat toinen toistamme kohtaan, ei edes sinä päivänä kuin yhdessä
olimme haaksirikkoon joutuneet!
Minä työnsin veneen vesille ja lähdin soutamaan laivaa kohti.
Soudettuani vähän matkaa, katsoin taakseni tuulen puolelle, ja näin
että oli liian myöhäistä. Laiva oli kadonnut näkyvistä! Minä kohdakkoin
käänsin veneen ja lähdin soutamaan takaisin saareen; juuri kun pääsin
karin sisäpuolelle, edellä mainitun kanavan suuhun, nousi hirveä tuulen
puuska. Vene tuli täyteen vettä ja minä suin päin mereen. Aallot
kuohuivat ja loiskahtivat kallioiden yli molemmin puolin kanavaa ja
vierivät kanavaa pitkin temmaten minut mukanaan. Jos tämä olisi vähän
aikaisemmin tapahtunut, niin olisin joutunut meren kuohuun jälleen ja
ollut hukassa, mutta nyt toinen aalto kohdakkoin seurasi ensimmäistä ja
viskasi minut rannalle. Minulla oli juuri sen verran voimia, että
jaksoin kaivaa käteni ja jalkani märkään hiekkaan; ja vaikka aallot
tempasivat minut mukanaan veteen takaisin, en kumminkaan joutunut kauas
rannasta. Ja ennenkuin kolmas aalto tuli, olin jo ennättänyt ryömiä
niin korkealle rantaan, ettei se enää minuun ulottunut. Minä makasin
tainnuksissa kuivalla hiekalla.
Kun tulin luolaan takaisin, jossa varastomme oli, niin mr Clisfold
istui siinä kuivimmalla paikalla ja oli käärinyt tervavaatteen
ympärilleen. "Ohoh!" sanoi hän, hämmästyneen näköisenä, kun näki minun,
"ette siis hukkuneetkaan?" -- "En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan
kahta vertaa ruokavaroja." -- "Kuinka paljo saan?" kysyi hän
levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka
kauan se minulle riittää?" sanoi hän. "Ruoka voi riittää kolmeksi
viikoksi, jos lisäksi hankitte mitä tässä kurjassa saaressa on
syötävää," sanoin minä; "ja vesi (jos sitä juotte) riittää noin kaksi
viikkoa." Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi
siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä. "Ja
minun on lämmin ytimeen asti," sanoi hän ojentaen tyhjän pullon
minulle. Minä viskasin sen pois ja aukaisin lääkearkun, katsoakseni
olisiko siellä jotain virvoketta. Arkussa oli ainoastaan kolme
lääkepulloa, kaikki öljynahalla päällystetyt. Tarkemmin katseltuani,
löysin vieläkin pienen pullon, joka oli kutomuksella päällystetty.
Kutomukseen oli musteella kirjoitettu "paloviinaa;" ja putelli oli
täynnä! Tämä löytö pelasti minun viluun kuolemasta. Minä join siitä
suun täyden ja se virkisti minua niin, että minusta tuli vallan uusi
ihminen; sen tehtyä minä pistin puteliin rintataskuuni. Mr Clisfold
katseli minua, mutta ei puhunut mitään.
Koko ajan satoi kovasti, tuuli vinkui ja meri kuohui niinkuin
vedenpaisumus olisi tulossa. Minä istuin mr Clisfoldin viereen,
sentähden, että se oli kuivin paikka, ja vedin minun osani
tervavaatteesta häneltä, lupaa kysymättä. Hän suuttui siitä, sillä hän
oli vähän humalassa, siis siinä tilassa, jolloin mies helpoimmin
suuttuu vähäpätöisestäkin syystä. Ensin hän osoitti kiukkuansa
loukkaamalla minua kaikenmoisilla pistosanoilla, mutta minä en ollut
niitä kuulevinanikaan. Sitten hän äkkiä rupesi puhumaan isästäni ja
hänen petoksestaan, joka juuri oli ensimmäisestä päivästä jo tehnyt
meistä vihamiehiä. Minusta oli häpeällistä riidellä hänen kanssaan, kun
tällaisissa oloissa olimme, ja uhkasin vaan, että jollei hän lakannut
siitä puhumasta, niin minä ehkä hänen pääkalloaan halkaisen. Se uhkaus
vaikutti sen, että hän oli vaiti, ja olen nyt jälestäpäin iloinen
siitä.
Me istuimme niin liki toisiamme, että kun hän kyyristyi nukkuaksensa ja
nukkuessaankin hän vohki ja kuorsasi ihan minun korvaani. Hän nukkui
hyvin rauhattomasti; vähän väliä hän kiristeli hampaitansa ja puhui
unessa. Niiden sanojen joukossa, joita itsekseen mutisi, kuulin selvään
isäni nimen. Tämä harmitti, mutta ei ihmetyttänyt minua, kun muistin
hänen puhuneen isästä juuri ennenkuin hän nukkui. Mutta kun sitten
eroitin sanat "viisi sataa puntaa," jotka sanat hän alinomaa lausui
isäni nimen yhteydessä, väliin sitä ennen, väliin jälkeen, niin kävin
uteliaaksi ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin hänen puhettaan. En
kuitenkaan siitä sen viisaammaksi tullut; hän kyllä puhui vielä, vaan
minä en enää eroittanut mitä hän puhui.
Kun hän heräsi, niin minä kerroin hänelle, että hän oli unessa puhunut
-- ja hän hämmästyi kovin sitä kuullessaan. "Mistä puhuin?" kysyi hän.
Minä vastasin: "Isästäni ja viidestä sadasta punnasta; ja minä tahdon
tietää minkätähden te mainitsitte nämä kaksi asiaa yhtä rinnan." "En
suinkaan minä niitä rinnakkain asettanut," sanoi hän hämmästyneenä,
"ja mitäpä minä siitä tiedän? Minä en usko, että isänne kaltaisella
miehellä milloinkaan oli niin suuri rahasumma." "Ettekö usko?" sanoin
minä suuttuen; "minä voin siis ilmoittaa teille, että isäni omisti
juuri niin suuren rahasumman kun hän oli minun ikäiseni -- ja säästi
sen -- ja määräsi testamentin kautta tämän summan äidilleni, joka nyt
omistaa sen, -- ja, minä kysyn vielä kerta, kuinka te tulitte siitä
unessa puhumaan?" Hän ei siihen vastannut, vaan rupesi puhumaan toisia
asioita. "Oliko se kaikki, mikä isällenne jäi, kun velat oli maksettu?"
kysyi hän. "Oletteko hyvin utelias saada tietää se?" kysyin minä. Hän
vaan kysyi uudestaan: "Oliko se juuri viisisataa puntaa, ei enemmän,
eikä vähemmän?" sanoi hän. "Entäs jos olisi niin ollut," sanoin minä,
"mitäs sitten?" "Noh, ei juuri mitään," vastasi hän, käänsi minulle
selkänsä -- ja nauroi itsekseen. "Te olette humalassa!" sanoin minä.
"Niin olen," sanoi hän, "se se on -- minä olen humalassa" -- ja hän
nauroi taas. Vaikka kyllä koetin kaikin tavoin, uhkauksilla ja muuten,
saada tarkempaa selkoa asiasta, en saanut häntä virkkamaan siitä
mitään. Minä pidin asian mielessäni, sillä minulla on sellainen luonto,
että en hevillä unohda sitä, mikä elävästi on mieleeni vaikuttanut.
Päivä kului ja myrsky yhä raivosi. Me söimme hiukan, sillä meidän oli
nälkä (etenkin minun); sitten me nukuimme, ja väitimme ja riitelimme
vähän väliä. Iltahämärässä tuuli vihdoin asettui, ja kun lähdin
luolasta ulos katselemaan ilmaa, niin läntisellä taivaanrannalla pilvet
alkoivat hajota. Yöllä tähdetkin väliin tuikkivat pilvien välitse,
vaikka mustat, paksut pilvet vielä ajelehtivat taivaalla. Aamupuolella
yötä vasta minä nukuin ja silloin oli jo myrsky lakannut, vaikka meri
vielä kuohui yhtä hurjasti kuin päivälläkin.
Minä olin toki niin viisas, että maata pannessani käännyin sille
puolelle, jonka puolisessa lakkarissa viinaputelli oli, sillä minä
kyllä tiesin kuka minun seurassani oli. Kun auringon nousun aikana
heräsin, niin mr Clisfold haperoi minun lakkariani, varastaaksensa
putelliani minun nukkuessani. Minä työnsin hänet suin päin tavaroiden
joukkoon, josta kuitenkin jälleen omalla kädelläni vedin hänet ylös.
"Tiedättekö mitä," sanoin minä, "me kaksi emme voi elää yhdessä. Te
olette vanhempi, ja saatte jäädä tänne, jossa on suojaa. Jaetaan
ruokavarat tasan, niin minä muutan asumaan saaren toiseen päähän.
Suostutteko siihen?"
"Suostun," sanoi hän; "ja kuta pikemmin sitä paremmin."
Minä lähdin ensin ulos katselemaan karia, johon jouduimme
haaksirikkoon. Laivan pirstaleita oli paljon hujan hajan rannalla sekä
karilla ja valkoisessa tyrskyssä; siinä kaikki mitä oli jälellä
laivasta. Minun on myöntäminen, että kävin kovin alakuloiseksi kun
katselin sitä paikkaa, johon laiva oli tarttunut, enkä nähnyt mitään
muuta kuin merta ja taivasta.
Mutta mitä sitä katseleminen minua hyödytti? Parempi oli, että ryhdyin
johonkin toimeen. Minä palasin mr Clisfoldin luo ja ja'oin ruokavarat
kahteen yhtä suureen osaan, ja samaten ja'oin kaikki muutkin tavarat,
yksin tulitikutkin. Sitten mr Clisfold sai valita ensin minkä osan hän
tahtoi. Hänelle jätin sitä paitsi tervavaatteenkin, mutta otin
itselleni lääkearkun ja pistoolin; viimeksi mainitun latasin ruudilla
ja kuulilla, siinä toivossa, että joku merilintu sattuisi tulemaan
ammuttaviin. Kun jako oli tehty ja minä olin vienyt osani pois hänen
näkyvistään, niin katsoin vääräksi olla vihoissani hänelle nyt kun
olimme päättäneet erota. Me olimme yhdessä joutuneet autioon saareen ja
kolmen viikon kuluttua oli meillä kuolema edessä -- mutta olihan
kumminkin syytä tehdä olomme niin hauskaksi kuin suinkin. Viipyi vähän
aikaa ennenkuin tähän päätökseen tulin. Mutta kun se kerta oli
päätetty, niin kohdakkoin panin sen toimeen.
"Lyödään nyt kättä, ennenkuin erotaan," sanoin minä ja ojensin hänelle
käteni.
"Ei," sanoi hän, "minä en teistä pidä."
"Niinkuin tahdotte," sanoin minä -- ja niin me erosimme.
Minä lähdin kulkemaan kaakkoonpäin, jossa rannat olivat korkeimmat.
Siellä löysin luolantapaisen syvennyksen kalliossa, ja tähän minä
sälytin ruokavarani. Minä peitin ne kuivilla ruohoilla ja kokosin
pieniä kiviä vielä luolan suulle. Kotona Englannissa en olisi ilennyt
panna koiraanikaan sellaiseen paikkaan asumaan, mutta kun ihminen
tietää, että hänen pian on kuoleminen, niin hän ei paljon asunnostaan
välitä, enkä minäkään minun asunnostani välittänyt.
Kun olin saanut kaikki tavarani paikalleen, oli taivas selkeä, aurinko
paistoi ja oli jo iltapuoli. Minä menin taas korkeammalle paikalle
katselemaan näkyisikö mitään selkeällä ilmalla. Pohjoisessa, idässä ja
lännessä ei näkynyt muuta kuin merta ja taivasta, mutta etelässä nyt
näin maata. Se oli korkea ja näytti olevan noin seitsemän peninkulman
matkan päässä. En saanut selkoa oliko se saari vai manner, mutta se
mahtoi olla maa, koska minä sen niin selvästi nä'in näin kaukaa.
Luultavasti siellä oli eläviä olentoja, eläimiä tai ihmisiä, tahi
molempiakin. Jos en olisi venettä toisella matkallani kadottanut, niin
olisimme helposti voineet päästä. Mutta nyt ei meillä ollut mitään
puuta mistä olisimme voineet venettä rakentaa, paitsi laivan
pirstaleita; eikä ollut minkäänlaisia aseitakaan millä olisimme sitä
tehneet, niin että meille oli yhdentekevä näkyikö maata tai ei, kun
emme kumminkaan sinne voineet päästä. Ainoa toivo oli, että joku laiva
ulisi kulkemaan saaremme ohitse. Minä ha'in rannalta pisimmän riu'un
mikä oli saatavissa ja pystytin sen korkeimmalle paikalle saarta;
siihen minä ripustin ainoan paitani merkiksi. Tätä toimiessani olin
ilokseni huomannut, että oli sade-vettä kallioiden syvennyksissä sen
verran, että se riittäisi minulle viikon päiväksi ainakin. Minä katsoin
velvollisuudekseni ilmoittaa tätä mr Clisfoldille ja lähdin senvuoksi
hänen alueellensa, ja huusin hänelle asiani menemättä hänen
näkyvillensä. "Pysykää omalla puolellanne!" huusi hän minulle; se oli
kiitos siitä, että olin osoittanut hänelle ystävällisyyttä. Minä lähdin
kohdakkoin omalle puolelleni ja kömpyröin luolaan, ollen varsin iloinen
siitä, että sain olla yksin. Ensimmäisenä yönä minä olin oikein
tyytyväinen kun ajattelin, että olin mr Lawrence Clisfoldin seurasta
päässyt.
Minun laskuni mukaan -- joka tapahtui siten, että joka aamu tein uuden
solmun seililankapätkään -- me kaksi miestä olimme olleet juuri viikon
kukin omalla puolellaan saarta, näkemättä ja kuulematta mitään toinen
toisistamme. Ensimmäisinä päivinä minulla oli kyllin tekemistä
miettiessä miten voisimme tilaamme parantaa.
Ensin aijoin ko'ota kaikki suurimmat riu'ut, jotka olivat joutuneet
rannalle, sitoa ne yhteen saarella kasvavalla pitkällä heinällä ja
tällä tavalla lähteä etelässä olevaan maahan. Mutta kun rupesin näitä
riukuja likemmältä tarkastamaan, niin huomasin, ettei kuusikaan niistä
olisi tähän tarkoitukseen kelvanneet. Ja vaikka olisi ollut enemmänkin
niitä, niin minulla ei ollut aikaa eikä voimia, niukan ruo'an takia,
kokoomaan heinää, punomaan siitä köyttä ja sitomaan riu'uista niin
suurta lauttaa, että se kaksi miestä kannattaisi. Ei ollut muu edessä
kuin jättää koko tuuma sikseen -- ja minä jätin sen. Toinen tuumani oli
joka yö pitää valkea meren rannalla -- laivan pirstaleita käyttäisin
puiksi -- että ohitse kulkevat laivat sitä huomaisivat, tahi etelässä
olevan maan asukkaat sitä äkkäisisivät. Tämä oli järkevä tuuma ja minä
päätin panna sen toimeen niin pian kun puut kuivaisivat sen verran,
että ne voisi palaa. Ennen viikon loppua puut olivat kuivat. En tiedä
oliko myrskyinen vuodenaika jo päättynyt näillä seuduin, tahi oliko
tuuli kääntynyt länteen, mutta taivas oli nyt selkeä yöt päivät ja
aurinko paistoi hirmuisen kuumasti. Ruoho saarella kuivi vallan (ja se
oli meille juuri yhdentekevä), mutta sadevesi kuivi myöskin (ja se oli
meille suuri onnettomuus). Vastoinkäymiset harvoin tulevat yksin, ja
samana päivänä, jolloin huomasin tämän seikan, havaitsin myöskin, että
olin ruokavarojen suhteen erehtynyt. Vaikka kuinkakin niitä lisäsin
ruohoilla ja juurilla, niin ei enää ensimmäisen viikon kuluttua ollut
ruokavaroja kuin kahdeksaksi päiväksi, ja juomavettäkään ei ollut kun
yhtä pitkäksi ajaksi, jos ei sillä välin sadetta tulisi.
Tämä oli kyllä hyvin surullinen tulevaisuuden toive, mutta se ei
kuitenkaan minua niin kiusannut, kun se, että minulla ei ollut mitään
tehtävää. Ainoa työni oli ko'ota puita ja virittää tulta joka ilta.
Minä vältin ajatella kotia, sillä pelkäsin joutuvani epätoivoon ja sen
kautta kykenemättömäksi kestää loppuun saakka niinkuin mies. Samasta
syystä en tohtinut ajatella mahdollista pelastustakaan, joka herättäisi
turhaa toivoa minussa. Mitä siis voin ajatella? En mitään muuta kuin
saaren toisella puolella olevaa miestä!
Minä ajattelin niitä sanoja, joita olin kuullut hänen unessa lausuvan.
Minä ajattelin mitä hän nyt mahtoi tehdä; miltä hänelle tuntui juoda
vettä vaan ja sitäkin niukalta; mitä hän hankki ruo'an lisäksi!
nukkuiko hän paljon vai vähän; näkikö hän savun minun tulestani yöllä,
vai ei; tulisiko hän iloiseksi, jos menisin hänen luoksensa; kuolisiko
hän ennen minua; tekisikö hän minun puolestani, jos minä ensin
kuolisin, sen, minkä minä hänelle tekisin, jos hän ensin kuolisi, --
hautaisin hänen. Kaikkia näitä minä mietin ja aprikoin alinomaa, kunnes
en enää voinut ajatuksiani hillitä. Kahdeksannen päivän aamulla minä
päätin lähteä hänen puolelleen, sillä minun teki mieli nähdä häntä,
vaikka joutuisimmekin riitaan kohta toinen toistamme nähdessämme.
Minä lähdin korkeimmalle kukkulalle ja kun sinne saavuin, mitä näinkään
muuta kuin itse mr Clisfoldin, joka tuli minun alueelleni!
Minä vallan hämmästyin kun hänet kohtasin, sillä hän oli niin kovin
muuttunut. Hän näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta ukolta; hänen
siniset silmälasinsa olivat luistaneet nenälle ja hänen silmänsä olivat
punaiset ja katse niissä oli hurja; hänen huulensa olivat mustat ja
jalat vapisivat. Hän tuli minun luokseni, laski molemmat kätensä minun
rinnalleni, juuri sen lakkarin kohdalle, jossa paloviinapullo oli,
jonka hän oli yrittänyt minulta varastaa.
"Onko teillä vielä sitä?" sanoi hän kuiskaten.
"Noin kaksi kulausta," sanoin minä.
"Antakaa Jumalan tähden minulle toinen niistä," sanoi hän.
Se olisi ollut samaa kuin antaa hänelle päivän elämästäni. Jos hän
olisi ollut mies, josta minä olisin pitänyt, niin en hetkeäkään olisi
asiaa miettinyt, vaan kohta antanut. Kun se oli mr Clisfold, niin
mietin ensin asiaa. Olisin ollut parempi kristitty, jos kohta olisin
antanut, mutta en voinut sitä tehdä.
Hän luuli, että minä aijoin sanoa "ei." Hänen katseensa kävi kovin
viekkaaksi. Hän pani kätensä minun hartioilleni ja kuiskasi korviini
nämät sanat:
"Minä sanon teille mitä tiedän noista viidestä sadasta punnasta, jos
annatte minulle pisaran."
Minä päätin antaa hänelle, ja otin pullon esille. Minä tartuin hänen
käteensä ja kaasin pisaran käteen.
"Kertokaa ensin, ja juokaa sitten," sanoin minä, pitäen hänen kädestään
kiinni.
Hän katseli ympärilleen ikäänkuin saarella olisi ollut ihmisiä
kuulemassa mitä hän puhui. "Hiljaa," sanoi hän; "puhutaan
kuiskaamalla." Seuraavan kysymyksen minä lausuin entistä kovemmalla
äänellä ja hän vastasi siihen entistä hiljemmällä. Tämä oli kysymys:
"Mitä tiedätte noista viidestä sadasta punnasta?"
Ja tämä oli vastaus:
"Ne ovat _varastettua rahaa_!"
Minun käteni irtautui hänen kädestään, ikäänkuin hän olisi minua
ampunut. Hän samassa nielasi viinan kädestänsä niinkuin nälkäinen peto
saalistaan ja katsoi sitten minuun saadaksensa enemmän. Minä mahdoin
näyttää hyvin julmalta, sillä hän säikähtyi kauheasti. Ennenkuin ehdin
sanaakaan puhua tahi paikalta liikahtaa, oli hän jo langennut
polvilleen ja voivotteli surkeasti.
"Älkää minua tappako!" sanoi hän -- "minä tahdon ajatella kurjan
sieluni tilaa. Minä tahdon katua kun vielä aikaa on --"
Hän valitti ja vaikeroi haikeasti ja ryömi maassa; vähän väliä hän
rukoili minulta vähäsen viinaa, "yhden pisaraisen vaan," ja puhui niin
kuin olisimme molemmat olleet Englannissa. Hänen puheestaan minä
kokoilin nämät sanat, (jotka hän lausui katkonaisesti, väliin
rukoillen sielunsa puolesta, väliin kerjäten pisaraisen viinaa, väliin
puhuen muuta) -- samat sanat, jotka minä kirjoitin paperini ja joista
yhdeksän osaa kymmenestä nyt on kulunut pois.
Ensimmäisen asian -- vaikka ei ensimmäinen hänen lausumansa -- oli että
joku, jonka hän kutsui "vanhaksi mieheksi," oli elossa; ja Lanrean oli
se paikka, jossa hän asui. Minun tuli mennä sinne ja kysyä vanhoilta
miehiltä Tregarthenia --
(Kun mainitsin nimen Tregarthen, niin veljeni, minun suureksi
ihmeekseni, keskeytti minua ja pyysi minun sanomaan se nimi vielä
kerta; ja sitten hän kertoi minulle morsiamestaan ja häistään. Me
puhuimme vähän aikaa näistä asioista; sen jälkeen minä taas jatkoin
kertomustani näin:)
Noh niin, mr Clisfoldin puheesta minä käsitin, että minun tuli mennä
Lanreaniin ja vanhoilta miehiltä siellä kysyä Tregarthenia ja sanoa
Tregarthenille: "Clisfold se oli. Clisfold ei ollut syyllinen; Clisfold
katui niinkuin kristitty." Ei! Minun tuli sanoa jotakin muuta
Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Katsokaa kirjoista; katsokaa sitä
lehteä, jonka kyllä tiedätte, niin saatte itse nähdä, että se ei ole se
lehti, jonka tulee olla siellä." Ei! Minun tuli sanoa jotakin toista
Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Oikea lehti on kätketty, eikä
poltettu. Clisfoldilla oli aikaa tehdä kaikkea muuta, vaan ei polttaa
tätä lehteä. Tregarthen tuli sisään kun hän oli sytyttänyt kynttilän
polttaaksensa sitä. Oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti pistää
lehden pulpetin rakoon, ja sitten hän kohta lähetettiin ulkomaille
kauppa-asialle, eikä ollut aikaa muuta tehdä." Ei! Minun ei pitänyt
puhua mitään näistä asioista Tregarthenille. Ainoastaan sanoa tämä:
"Katsokaa Clisfoldin pulpettiin -- ja, jos te jotakuta soimaatte, niin
soimatkaa saituri Raybrockia, joka pakoitti häntä sitä tekemään." Ja,
sitten hän rukoili minua Jumalan tähden antamaan hänelle vielä pisaran
viinaa!
Niin hän puhui yhtä perää, kunnes vihdoin sen verran rauhoituin, että
voin puhua ja keskeyttää häntä.
"Lopettakaa jo ja menkää pois!" sanoin minä tuolle roistolle. "Menkää
takaisin omalle puolellenne, muuten kenties teen teille pahaa, vastoin
tahtoanikin."
"Antakaa minulle pisara vielä, niin minä --" muuta vastausta en häneltä
saanut.
Minä viskasin pullon hänelle. Hän tarttui siihen ahnaasti. Minä
käännyin pois hänestä, sillä en enää voinut häntä nähdä -- ja lähdin
jälleen alas luolaani rannalle. Minä istuin hiekalle ja koetin itseäni
rauhoittaa sen verran, että kykenisin ajatella mitä olin kuullut.
Ensiksi olin vakuutettu siitä, että isäni ei ollut tahallansa tehnyt
mitään rehelliselle miehelle sopimatonta. Toiseksi en voinut uskoa,
että tuo hylkiö, josta vastikään olin eronnut, oli täysijärkinen.
Minä olin sekä maalla, että merellä sen verran nähnyt juomareja, että
käsitin mimmoisessa tilassa hän oli. Minä tiesin, että mies, joka
vuosikausia on ollut juomarina ja sitten jonkun aikaa on juomatta,
sekä ruumiillisesti että hengellisesti vallan murtuu. Minä olin
myöskin kuullut laivan-lääkärein puhuvan juopumus-vimmasta, jota me
oppimattomat kutsumme raivoksi. Ja minä nyt helposti käsitin, että mr
Clisfold oli joutunut ensinmainittuun tilaan; ja että jos me vielä
molemmat eläisimme jonkun aikaa apua saamatta, hän pian tulisi vallan
hulluksi. Mutta kun koetin ajatella eteenpäin ja saada selville kuinka
paljon hänen puheestansa oli totta ja kuinka paljon siitä oli hänen
mielikuvituksensa luomaa, ja mitä se tarkoitti, jos se oli totta, niin
hidas luontoni taas oli minulle haitaksi; ja sitä, jota sukkelampi mies
olisi kahdessa tunnissa saanut selväksi, sitä minä kokonaisen päivän
mietiskelin. Vihdoin tulin seuraavaan päätökseen: Koska minulla on
äidin kirjoituslaatikko muassani, kirjoitan ensiksi siihen itselleni
kaikki mitä olin kuullut. Toiseksi minä kohta, jos pääsen takaisin
Englantiin, otan asiasta selon; ja, jos tuolle vanhalle miehelle on
vääryys tapahtunut, isän nimessä (isän siitä tietämättä), niin minä
hänelle hyvitystä hankin.
Koko päivänä en nähnyt enkä kuullut mitään mr Clisfoldista. Seuraava yö
oli tukala; kirjoitettuani kirjoituksen, ajattelin yksinäisyyttäni ja
surkeata tilaani. Yhä muistui mieleeni tuo paikka isäni testamenteja,
jossa hän sanoo, että nuo viisisataa puntaa ovat rahaa, joiden takia
hän kerta oli ollut joutua pahaan pulaan. Kun aamu koitti, tuntui siltä
kun minäkin tulisin hulluksi, ja lähdin sentähden kävelemään, jotta
pääni hiukan selvenisi.
Minä kävelin edes takaisin noin tunnin aikaa saaren pohjoispuolella.
Sitten minä palasin luolaani, ja sitä lähetessäni näin hiekassa toisia
jalanjälkiä kuin omiani. Minä rupesin varomaan, että mr Clisfold oli
minua väijynyt täällä, sen sijaan kuin mennä omalle alueellensa, ja
että hän minun poissa ollessani oli käynyt varastamassa taas. Ensiksi
katselin ruokavarojani. Ruokaa hän ei ollut koskenut; mutta veden hän
oli joko juonut tahi kaatanut maahan -- sitä ei ollut puolta
kortteliakaan jälellä. Lääkearkku oli avattu ja yksi rohtopullo oli
poissa. Kun sitten katselin pistolia, jonka olin ladannut valmiiksi
syystä, että toivoin merilintuja tulevan saareen, niin huomasin, että
sekin oli kadonnut. Tämän viimeisen havainnon tehtyäni, ei ollut muu
edessä kuin lähteä hakemaan mr Clisfoldia ja ottamaan pistoli häneltä
pois.
Ensin lähdin länsipuolelle saarta häntä etsimään. Oli erinomaisen
ihana, selkeä ja kirkas päivä; ja kun minä kuljin saaren poikki
katsellen oikealle ja vasemmalle, niin äkkiä pysähdyin, ja sydämeni
milt'ei herkesi tykyttämästä. Kaukana merellä luoteisessa päin näin
jotakin. Minä katselin uudestaan -- ja, niin totta kuin taivas on minun
ylitseni, minä nä'in laivan purjehtivan merellä ja aurinko valaisi
purjemastojen huippuja!
Kohta unohdin kokonaan asiani. Minä juoksin minkä jalat kantoivat
saaren pohjoispuolelle; kokosin kuivia puita, joita vielä löytyi
kyllin, ja sytytin suurimman valkean, minkä vielä olin tehnyt. Tämä oli
ainoa merkki, jolla taisin ilmoittaa, että saarella oli ihmisiä. Päivän
valossa tämä tuli tosin ei näkynyt laivalle; mutta minä toivoin, että
savu voisi näkyä, jos mastossa oli vahti.
Vielä virittäessäni tulta ja hääriessäni sen ääressä niin, etten nähnyt
enkä kuullut mitään muuta, kuulin mr Clisfoldin äänen aivan läheltä.
Hän oli hiljaa hiipinyt luokseni. Kun käännyin hänen puoleensa, hän
heilutti käsivarsiansa ilmassa ja huusi yhtä mittaa: "Minä näen laivan!
Minä näen laivan!"
Hetken kuluttua hän tuli vallan lähelle minua. Minä huomasin nyt, että
hän oli juonut nuo väkevät rohdot ja se oli ajaksi virkistänyt hänen
ruumiin ja hengenkin voimiansa. Hän piti oikean kätensä takanansa
ikäänkuin hän olisi jotain salannut. Minä varoin, että se oli pistoli,
jota olin hakemassa.
"Tuleekohan laiva tänne?" kysyi hän.
"Tulee, jos he näkevät savun," sanoin minä, yhä pitäen häntä silmällä.
Hän oli hetken aikaa vaiti, näytti hyvin vihaiselta ja katseli koko
ajan tarkasti minua.
"Mitä minä sanoin teille eilen?" hän kysyi.
"Sitä, minkä minä olen kirjoittanut tähän," minä vastasin laskien
käteni kirjoituslaukulle, joka oli rintalakkarissani; "ja josta minä
aijon ottaa selkoa, jos laiva huomaa meidät ja vie meidät takaisin
Englantiin."
Hän äkisti veti oikean kätensä esille ja laukasi pistolin minua
kohtaan. Hän ampui syrjään. Minä riistin pistolin hänen kädestänsä ja
olin vähällä lyödä häntä päähän pistolintyvellä. Minä nostin jo käteni
-- mutta mietin samassa asiaa, ja laskin sen jälleen alas.
"Ei," sanoin minä, yhä häntä katsellen; "minä odotan siksi kuin laiva
tulee."
Hän liukahti pois minun luotani, ja katseli visusti tuleen. Hän
pysähtyi hetkeksi, sitten hän loi ilkeän katseen minuun.
"Laiva ei milloinkaan tule teitä löytämään," sanot hän. Sen sanottua
hän lähti omalle puolelleen ja jätti minut yksin.
Tämä hänen lauseensa oli vaan uhkaus, mutta kun oli turmion tuoja, niin
se näytti olevan ennustus! Minun puuhani tulen virittämisessä oli
vallan turha. Toivo oli jo minussa rau'ennut aikaa ennenkuin tuli oli
sammunut. Oliko savu näkynyt laivalle, vai ei, sitä en voi sanoa. Minä
vaan tiedän, että laiva purjehti edelleen. Tunnin kuluttua se oli
kokonaan kadonnut näkyvistä.
Minä palasin luolaani -- joka nyt näytti olevan määrätty haudakseni.
Oli hyvin kuuma ilma, kaikki vesi saarella oli kuivanut, minulla oli
sen verran juomavettä jälellä, kun sormustimeen menee; ruumiin-voimani
olivat riutuneet, kun kauan aikaa olin ollut niin vähällä ruo'alla;
kahdeksi päiväksi oli vielä ruokaa minulla. Minun ikäiselle miehelle,
jolla lisäksi oli niin armas koti, tuntui kovin vaikealta kuolla tällä
tavoin. Tuntui vieläkin raskaammalta ajatella kuolemaa, kun muistin
mitä mr Clisfoldin ja minun välilläni oli tapahtunut. Ei enää ollut
epäilemistäkään, että hän edellisenä päivänä oli totta puhunut.
Salaisuus, jonka hän oli ilmaissut, oli totta, sillä juuri se oli
saattanut häntä tekemään murhayritystä minua vastaan, kun hän huomasi,
että laiva oli näkyvissä, joka voisi meitä pelastaa. Isäni kunnia oli
häväisty, ja tässä minä olin, enkä voinut mitenkään isäni asiaa ajaa,
vaan minun oli ottaminen salaisuus mukaani hautaan.
Silloin johtui mieleeni ajatus kirjoittaa tämä sanoma paperille ja
panna se pulloon ja viskata pullo mereen. Sanotaan, että
hukkumaisillansa olevat ihmiset tarttuvat korteenkin -- ja se
lohdutuksen korsi, johon minä tartuin, oli se, että sanoma kenties
ajeleisi merellä, kunnes joku sen löytäisi ja toimittaisi sen sinulle,
Alfred. Minä olin paljon rauhallisempi kun olin tyhjentänyt toisen
lääke-kirstussa vielä jälellä olevan pullon, pistänyt paperin siihen,
sitonut öljynahan pullon ympärille ja pannut pullon lakkariini,
valmiina mereen viskattavaksi kun tuntisin kuoleman tulevan. Minä olin
nyt ilmoittanut salaisuuden, ja, jos Jumala sallisi, sinä, Alfred,
saisit siitä tiedon.
Päivä laski; ilma oli aivan selkeä ja tyyni. Ei tuulen hengähdystäkään
tuntunut; meren pinta oli rasvatyyni. Minä söin illalla oikein
kylläkseni, sillä mitäpä hyödyttäisi säästää ruokaa kun ei ollut
juomavettä yhtään jälellä. Kun tähdet alkoivat tuikkia ja kuu kohosi
taivaalle, minä kokoilin puita ja viritin tulta tapani mukaan rannalle
luolani edustalle. Minä tosin en mitään siitä toivonut, mutta valkea
oli minulle seuraksi; mieleni rauhoittui kun katselin tuleen ja sen
ratina kuului niin hauskalta hiljaisuudessa. En tiedä mikä siihen oli
syynä, mutta tämän illan juhlallinen hiljaisuus kauhistutti minua.
Kuu nousi korkealle taivaalla ja sen valo lankesi leveänä valonvirtana
hiekalle, kallioille ja tyvenelle merelle. Minä muistin Margaretaa,
ajattelin tokkohan kuu nyt juuri kumoitti Steepways'in lahden rannalla
ja tokkohan Margareta sitä katseli -- silloin nä'in miehen varjon
hiipivän valaistun hiekan yli. Hän oli taas minua väijymässä! Minuutin
kuluttua hän tuli näkyviin. Kuu valaisi hänen sinisiä silmälasiansa ja
hänen paljasta päätään. Hän pysähtyi kallioiden kohdalle tultua ja haki
kiveä; hän löysi suuren kiven ja tuli varpaisillaan astuen tulen
ääreen. Minä tulin vallan odottamatta esiin pistoli kädessä. Hän
pudotti kiven maahan ja astui hämmästyneenä taaksepäin minua
nähdessään. Meren rannalle tultuansa hän seisahtui ja huusi minulle:
"Laiva tulee! laiva tulee! Laiva ei milloinkaan ole _teitä_ löytävä!"
Laivan tulo ja päätös tappaa minua ennenkuin apu tulisi näytti olevan
asioita, joita hän alinomaa ajatteli. Hän kääntyi ja lähti takaisin
samaa tietä kuin hän oli tullut, ja huusi samat sanat vähän väliä.
Neljänneksen tunnin minä kuulin hänen huutoansa, kunnes vihdoin kaikki
taas oli hiljaa ja minä aloin jälleen ajatella kotia.
Minä istuin tulen ääressä siksi kun kuu oli laskeumaisillaan. Oli
entistä pimeämpi ja hiljaisempi. Puoleen tuntiin en ollut lisännyt
puita valkeaan ja nousin juuri istualta sitä tekemään, kun huomasin,
että kuun valo molemmin puolin minua muuttui punaiseksi. Mustia
varjoja, ikäänkuin matalassa liikkuvia pilviä, kulki toinen toisensa
jälestä tuon punaisen ilman poikki. Ilma kävi kuumaksi -- outo suhina
kuului yhä lähemmältä; se kuului ylhäältä sekä alhaalta; ja oli kuin
tuulen humina ja veden kohina -- molemmat hyvin kaukaa. Minä riensin
kallioille katsomaan. Saari paloi!
Saari paloi ja oli yhtenä liekkinä ja tuli läheni minua lähenemistään,
sillä kävi vieno länsituuli. Ainoastaan yksi käsi oli voinut tätä
kamalaa tulta virittää, sen hylkiön käsi, joka hiljaa juuri oli minun
luotani lähtenyt ja uhannut minua. Hänen puolellaan, josta tulipalo oli
alkanut, kasvoi kuivaa ruohoa ja kuivettuneita pensaita sen luolan
ympärillä, jonka olin jättänyt hänelle suojaksi. Vaikka hänellä olisi
ollut tuhatta henkeä menettää, niin ne kaikki nyt jo olisi menetetty.
Tuli levisi sellaisella nopeudella, että minulla töin tuskin oli aikaa
tointua hämmästyksestä sen verran, että voin mennä luolaan juomaan
viimeisen vesipisaran ja syömään hiukan ennenkuin tuli läheni luolaani.
Minä riensin rantaa pitkin kallioiselle niemekkeelle, joka pistäiksee
ulos mereen; minä kyyristyin etäisimmän niemekkeen päähän niin lähelle
vedenreunaa kuin suinkin. Kallioilla ei ollut yhtään pensasta tahi
muuta palavaa ainetta, jotta minun ei tarvinnut pelätä liekkien minua
saavuttavan; olin myöskin niin alhaalla ettei savu voinut minua
tukehduttaa. Sinä ehkä ihmettelet sitä, että minä näin ponnistelin
henkeäni pelastaakseni, vaikka pitkällinen nälkään kuoleminen minua
uhkasi. Siihen minä ainoastaan vastaan, että itsekin sitä ihmettelen,
mutta niin se kumminkin oli.
Liekit pian saapuivat kallioiden kohdalle ja nuoleskelivat niitä
ikäänkuin olisivat tahtoneet minua nielaista. Kuumuus kävi kovemmaksi
kuin olin voinut aavistaakaan ja savu kävi yhä paksummaksi ja laski
matalammalle kuin olin luullut. Minä makasin pitkälläni kalliolla
heikkona ja uupuneena kasvot vallan tyyneen vedenpinnan kohdalla. Kun
vihdoin uskalsin nousta ylös, oli saari vallan punainen, savu tuprueli
vitkalleen ylöspäin ja ilma oli kauhean kuuma. Tätä katsellessani,
rupesi päätäni pyörryttämään, minua värisytti kovasti ja olin niin
heikko, että tuskin pystyssä pysyin. Minä otin pullon, jossa sanoma
oli, lakkaristani ja heitin sen mereen; sitten minä kömperöin kallioita
ylös vähän matkaa ja kaaduin ennenkuin ehdin kalliolta hiekalle. Sen
verran vielä muistan, että koetin rukoilla -- sitten jouduin
tainnuksiin.
Päivä oli jo koittanut, kun virkosin siitä, että joku minuun koski.
Alastomia raakalaisia -- muutamat kallioilla, toiset vedessä, toiset
pitkissä veneissä -- ympäröi minua joka taholla huutaen ja riehuen. He
sitoivat minun ja veivät minun kohta yhteen veneesen. Sitten lähtivät
soutamaan sitä korkeata maata kohti, jota olin nähnyt etelässä. Minä
olin vielä kerta pelastunut kuolemasta -- ja kuoleman sijaan oli tullut
vankeus.
Vankeuteni ajasta en kerro laveammin, sillä se ei koske sitä asiaa,
josta nyt on puhe ollut. Raakalaiset olivat nähneet valkean saaresta ja
tulleet katsomaan mitä se oli ja löysivät silloin minun. Ei yksikään
heistä ollut sitä ennen valkea-ihoista ihmistä nähnyt. Minä otettiin
mukaan näytettäväksi muille kummituksena. Kun olivat kyllästyneet minun
näyttämiseen, he säästivät henkeni, sillä he huomasivat, että minä
monessa suhteessa voin olla heille hyödyksi, kun olin taitava ja kätevä
kaikenmoisissa toimissa. Minä en vankeuteni aikana voinut aikaa laskea,
mutta arviolta päätän, että se kesti yli yhden vuoden, mutta ei täyttä
kahta vuotta. Kaksi kertaa koetin karata, molemmat kerrat veneellä,
mutta yritykseni menivät turhaan. Luultavasti ei kukaan täällä kotona
Englannissa olisi minua enää saanut nähdä, jos ei eräs laiva olisi
laskenut aution saaren rannalle juomavettä hakemaan. Kun siellä ei
vettä löytynyt, tuli se raakalaisten maahan (joka myöskin oli saari).
Laivalle tullessani olin miltei raakalainen itsekin, ja osasin tuskin
äidinkieltäni puhua. Mutta laivalla kohdeltiin minua erittäin hyvin
niin että minä olin aivan entiselläni jo kun kohtasimme ensimmäisen
kotiapäin menevän laivan. Tähän laivaan minä muutettiin ja siinä
laivassa tulin takaisin Falmouthiin.