näin hänen kulkevan vuorta ylös pappilan ohi kirkolle; se kävi minulle
ihmeeksi, kun muistin kuka oli haudattuna kirkkomaahan, ja miten ja
miksi. Minun täytyy myöntää, että minä häntä seurasin, nähdäkseni mihin
hän menisi. Ja hän meni -- niinkuin olin arvannut, kun hän kerta sille
paikalle voi mennä -- kirkon ympäritse toiselle puolelle, jossa Honor
Livingstonen hauta on; ja siinä hän viipyi toista tuntia, istuen
yksinään matalalla muurilla. Väliin hän kääntyi ja katseli alas
laaksoon -- monasti olin nähnyt hänen istuvan samalla paikalla Honoren
kanssa, jolloin tyttö katseli kuinka hän piirusti ihanan maiseman kuvaa
-- ja väliin hän kääntyi selin laaksoon, ja painoi päänsä alas,
niinkuin katselisi hän tytön hautaa. Sillä haudalla ei kumminkaan ollut
mitään iloista ja lohduttavaa lukea, niinkuin hurskaitten kristittyjen
haudalla, jotka ovat omilla vuoteillaan kuolleet; sillä hän oli itsensä
surmaaja, ja kun hän haudattiin kirkon pohjoispuolelle oli vallan
pimeä, eikä käytetty minkäännäköisiä kirkonmenoja, ja siitä syystä ei
saatu panna ristiäkään hänen haudallensa. Pappimme on ehdotellut että
hauta tasoitettaisiin, ettei huomattaisi missä se on, ja se olisi minun
mielestäni hyvä; sillä joka pyhä kun menen kirkkoon, minun on niin
vaikea nähdä, tuota kurjaa hautaa muurin vieressä; minä aina silloin
muistan tuota iloista pientä tyttöä, jonka tunsin pienuudesta saakka;
tosin hän oli kevytmielinen, mutta hänellä oli sydän hyvä kuin kulta.
Hän oli kasvatettu hurskaassa kodissa, ja minä olen vallan varmaan
vakuutettu siitä, että hän oli hullu, silloin kun hän sen teki,
sanokoot poliisit mitä tahansa.
Mutta James Lawrence oli, poliisin lausunnon mukaan "tapaturman kautta
menettänyt henkensä," ja hän sai kunniallisen hautauksen -- siellä oli
pappi, lukkari, kellot, kaikki niinkuin hautauksessa ainakin; ja siinä
hän lepää ainoastaan kivenheiton matkan päässä Honoren haudasta, ja
hänen haudallansa on suuri komea kivi, johon on kirjoitettu kuinka
mainio mies hän oli eläissänsä, ja mitä suuria toimia hän on tehnyt
kotimaassansa ja ulkomailla, ja kuinka hän nyt lepää toivoen
riemullista ylösnousemista. Nämät saapuvilla olevat muukalaiset voivat
lukea sen itse; moni muukalainen menee ylös sinne sitä hautaa
katselemaan. Hänen hautansa on yhtä kuuluisa kuin itse Ashenfallin
putous, ja minä olen nähnyt ihmisten tulevan hautuumaalta kyyneleet
silmissä heidän luettuaan tuon komean kirjoituksen, sillä he uskovat
sitä kuin raamattua ja surkuttelevat sitä, että niin mainio mies
nuorella ijällään otettiin täältä pois. Mutta minä en ota sitä
uskoakseni. Minulle hän ei milloinkaan ollut muuta kuin James Lawrence
-- nuorukainen, joka pienenä poikana oli soudellut avoin jaloin virran
kivien välitse ollen matkustavaisten oppaana; johonka yksi näistä
matkustajista oli mieltynyt ja ottanut kasvattaaksensa; joka oli tullut
hyvin taitavaksi insinööriksi, joka oli tullut takaisin meidän
luoksemme kaikessa kunniassansa, viehättämään enimpiä ihmisiä ja
särkemään pikku Honor Livingstonen sydäntä. Ainoa hyvä työ, jonka minä
tiedän hänen tehneen, oli se, että hän määräsi köyhälle vanhalle
äidillensä vuotuisen eläkerahan; mutta hän tuli ani harvoin äitinsä
luokse käymään, eikä milloinkaan Honor Livingstonen kuoleman jälkeen --
ei milloinkaan, ei edes äidin kuolintautia sairastaessa. Kaikkia
ihmetytti mikä lienee saattanut häntä tänne, kun hän nähtiin täällä
päivää ennen kuin löydettiin kuolleena virrasta; mutta se oli hänen
sallimuksensa, eikä hän voinut sitä välttää. Se on minun käsitykseni
asiasta. Hänen kuolemastaan ja kuolintavastaan puhuttiin Lanreanissa
paljon, mutta minulla oli omat mielipiteeni, enkä puhunut mitään.
Minulla ei milloinkaan ole ollut syytä luulla, että olin väärässä tässä
suhteessa, vaan päin vastoin voin nyt näyttää teille selvät todisteet
siitä, että olen ollut oikeassa. Minä en usko, että hän syöksi itsensä
jyrkännettä alas, tahi putosi, tahi syöstiin, ei, vaan minä uskon, että
hän vedettiin alas -- vedettiin alhaalta. Kun olette lukeneet mitä hän
on kirjoittanut pieneen kirjaan, joka löydettiin hänen tavarainsa
joukosta hänen kuolemansa jälkeen, niin käsitätte mitä tarkoitan.
Hänen serkkunsa antoi tämän kirjan minulle, sillä hän tiesi, että
minä olen hyvin mieltynyt vanhoihin taruihin, ja se, minkä nyt
aijon teille lukea, on hänen käsi-alaansa. Minä tunnen vallan hyvin
hänen käsi-alaansa, niin että voin vakuuttaa tämän olevan hänen
kirjoittamaansa.
Otteita James Lawrencen päiväkirjasta:
Lontoo, Elokuun 11 päivä 1829.
Honor Livingstone on pitänyt sanansa minulle. Minä näin hänen viime
yönä yhtä selvästi kuin nyt näen tämän kynän, jolla kirjoitan, ja
mustepullon, johon sen vastikään kastelin. Minä näin hänen seisovan
molempain kynttiläin välillä, katsellen minua aivan samalla tavalla
kuin hän katsoi minuun viimeisen kerran kuin näin hänen eläissänsä.
Minä en nukkunut, enkä unta nähnyt. Minä olin juonut ainoastaan yhden
lasin viiniä päivällisillä ja olin niin selvä kuin ikinä olla voi. On
vallan turhaa puhua mielikuvituksesta ja harhanäystä tässä kohden;
minä näin hänen omin silmin niin selvästi kuin en milloinkaan ollut
häntä hänen eläissänsä nähnyt. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan, ja
alkoi hämärtää; oli vallan samaan aikaan illalla, kuin hän tuli
hiipien pihalle ja näki auki olevasta ikkunasta, että minä kokosin
kirjani ja valmistausin lähtemään Ashendellista. Minun ajatukseni
olivat silloin niin kaukana hänestä kuin suinkin, sillä olin juuri
sytyttänyt sikarrini ja olin aikeissa mennä ulos kävelemään ennenkuin
lähtisin Daltonille Annin kanssa puhelemaan. Silloin hän samassa oli
siellä, Honor itse! Minä olisin voinut vannoa, että se oli hän,
jollen kaksi vuotta sitten olisi nähnyt häntä haudattavan. Minä en
voinut olla häntä katselematta; ja siinä hän seisoi noin minuutin
aikaa -- vaikka se tuntui kokonaiselta tunnilta -- ja sitten se
paikka, jossa hän oli seisonut, oli tyhjä. Minä olin niin hämilläni,
etten hetken aikaan voinut kuulla mitään muuta, enkä ajatella muuta
kuin oman sydämeni kovaa tykytystä.
Minä voin vieläkin nähdä häntä silmäini edessä kalpeana, heikon
näköisenä, aaveen kaltaisena -- suurin silmin minua katsellen.
Minä voin kuulla hänen vieläkin kysyvän: "Onko se totta, James,
että lähdette pois? Ettehän te toden perään lähde pois?"
Minä en ole sellainen mies, joka hahmoa pelkään, olkoonpa tämä hahmo
vaikka Honor Livingstonen, jonka minun sanotaan milt'en surmanneen.
Minä olen aina ollut huvitettu outojen ja kummallisten asiain
selvälle saamisesta, sekä henkisten, että fysiologisten ja muidenkin;
ja minä aijon ottaa selkoa tästä salaisuudesta, ja panna merkille
tuleeko hän takaisin minun luokseni vuosi vuodelta, niinkuin hän
lupasi tehdä. Minä en milloinkaan ennen ole kirjoittanut päiväkirjaa,
sillä en ole niitä, jotka tahtovat nähdä oman aaveensa entisiltä
elämänsä ajoilta, joka puhuu heille heidän elämän-vaiheistaan ja
tapaturmistaan kellastuneista lehdistä, joita olisi ollut parempi
jättää kirjoittamatta. Mutta tämä on niin kummallinen kohtaus, että
se ansaitsee panna muistiin, ja on todenperäinen kummitusjuttu
minulle, joka en milloinkaan ennen ole uskonut kummituksia löytyvän.
Se oli kovin häijysti tehty Honorelta, lausua minulle tällainen
uhkaus: "Minä käyn teidän luonanne siksi kunnes tulette Ashenfallin
luo, johon nyt menen!" Minä olisin voinut estää häntä menemästä,
mutta en voinut aavistaakaan, että hän toden totta sinne meni,
ennenkuin se oli tehty. Enhän minä luullut, että hän sellaisen
surunäytelmän tekisi pienestä rakkauden jutusta. Hän ei suinkaan
eläissänsä ollut mikään aave, vaan punaposkinen, pieni pulska tyttö;
mikä lienee saattanut häntä syöksemään itsensä koskeen, sen Jumala
tiesi. -- Noh, kyllähän minä sen tiedän; minä en tässä tarvitse
valehdella, minun ei tässä ole pakko väärin vannoa itselleni -- tuo
pieni tyttöparka rakasti minua ja minä toivoin, että hän rakastaisi
minua ja kiusasin ja houkuttelin häntä minua rakastamaan, sillä minä
olin toimetonna ja oli sopiva tilaisuus siihen; ja sitten minä
kerroin hänelle, että koko asia oli vaan leikkiä -- minä en voinut
häntä naida, sillä olin kihloissa toisen tytön kanssa. Mutta hän ei
ottanut sitä uskoaksensa. Tämä oli hänestä enemmän leikinteon
kaltaista kuin tuo toinen asia. Ja hän ei sitä uskonut ennenkuin
hän näki, että minä hankin lähtöä; ja silloin hän yht'äkkiä tuli
hulluksi, niin on minun luuloni, eikä tiennyt mihin hän meni,
eikä mitä hän teki.
Minusta on kuin näkisin hänen nyt, astuen vuorta alas ja taluttaen
pientä veljeään kädestä, ja minä luulettelen näkeväni kuinka
pilkallisesti hän nauroi kun kysyin oliko hänellä kypsiä kirsimarjoja
myydä. Hän näytti hyvin loukatulta, ja minä vallan hämmästyin kun hän
sanoi: "Kyllä minä teidän tunnen, Jemmy Lawrence." Se oli alku. Pieni
Honor asui äitinsä kanssa vallan lähellä minun kotiani, ja hän ei
ollut minua unohtanut, vaikka olin kokonaista seitsemän vuotta ollut
poissa. Minä en häntä tuntenut, mutta samana iltana vielä menin häntä
katsomaan; ja me puhelimme yhtä ja toista kunnes minä kysyin muistiko
hän vielä kuinka yhdessä kävimme tyttökoulussa ja hän lupasi olla
minun vaimoni? Tokko hän sitä muisti! Kyllä, hän muisti jok'ainoan
sanan, ja vielä enemmänkin; ja hän oli niin suloinen, ja seutu
oli niin ihana kesällä, että minä väliin pelkäsin pettäväni Anni
Daltonin, ja luulin pitäväni enemmän Honoresta; ja minä sanoin
enemmän kuin tarkoitin, ja hän uskoi kaikki todeksi.
Minussa ei paljon syytä ollut. Minä en olisi millään muotoa tahtonut
häntä loukata; hän oli suloisin ja viattomin olento mikä maan päällä
on elänyt. Rakkaus ja mustasukkaisuus näkyy olevan voimakkaimmat
olkikattojen alla. Jos Phillis, maitotyttö, on tullut petetyksi,
niin hän hukuttaa itsensä maitosaaviin; jos Klaara-röökinä saa
sydämen surun, hän sepittää hellätuntoisen runon ja nai luuvaloa
sairastavan kreivin. Jos Colinin lemmikki hymyilee Lubiville, niin
Colin lataa pyssynsä ja ampuu heidät molemmat; jos sir Harryn morsian
pilkkaa häntä, niin hän hylkää hänen ja nai toisen. Jos Honor olisi
ollut korkeasukuinen neiti, niin hän vielä olisi elossa. Oi, noita
kauniita, suloisia kasvoja, noita arkoja katseita ja punastuvia
poskia! Kuin tänään näin Anni Daltonin, en voinut olla vertaamatta
hänen kylmää kohteliaisuuttaan pikku Honoreen. Anni rakastaa omaa
itseänsä enemmän kuin hän milloinkaan tulee miestä rakastamaan. Mutta
minä tiedän, että hän on sellainen nainen, joka voipi auttaa miestä
saavuttamaan suurta mainetta maailmassa, ja sellainen vaimo sopii
minulle.
Honor Livingstone maaten pienellä vuoteellaan ja hänen sokea äitinsä
hyväillen hänen jähmistyneitä kasvojansa! Toivoisin etten milloinkaan
olisi sitä nähnyt. Minä olisin antanut vaikka mitä päästäkseni sinne
menemästä, mutta oli jokin, joka pakoitti minua menemään häntä
katsomaan; ja silloin tuntui vallan kuin olisin hänen tappanut.
Viime yönä hän oli tuon hukkuneen Ofelian hahmon kaltainen ja
samalla vallan itsensä näköinen. Hän oli näköisensä, mutta kuitenkin
oudonnäköinen; ja minä luulen, että jos hän saa omaa tahtoansa
noudattaa -- olkoonpa hänen rauhaton henkensä muulloin missä tahansa
-- niin hän joka vuosi elokuun kymmenentenä päivänä tulee minun
luokseni, kunnes minä menen hänen luoksensa.
Hastings, elokuun 11 p. 1830.
Taasen! Minä olin unohtanut päivän -- unohtanut kaikki mikä koskee
onnetonta Honor Livingstonea, kun taas viime yönä hänen näin.
Anni ja minä istuimme yhdessä verandalla, puhuen jokapäiväisiä
asioita -- naapuriemme asioista, rahasta, sitä ja tätä -- meri
oli erinomaisen kaunis ja minä juuri aijoin ehdoitella, että
lähdettäisiin soutelemaan, kun Anni sanoi: "Kuinka ihanat illat
ovat täällä! Katsopas, James, kuinka kaunis taivas on!" Minä
käänsin päätäni, ja näin Honoren seisovan muutaman askeleen päässä
meistä; hänen himeä muotonsa näkyi vallan selvästi purppuran-värisiä
pilviä vasten.
Anni tarttui äkkiä käteeni ja huudahti, sillä hän katsoi koko ajan
minuun, ja kysyi innokkaasti mitä minä näin. Samassa Honor katosi
ja minä panin käteni silmilleni ja sanoin vaimolleni, että minussa
oli kova sydämmen ahdistus. Ja, todella, se ei valhetta ollut,
sillä tuo näky oli minua hirmuisesti kauhistuttanut.
Anni ehdoitteli, että lähetettäisiin lääkäriä hakemaan. "Se mahtaa
olla hirmuista, joll'ei vaarallistakin, koska sinä niin kovin
kummalliselta näytit; sinun kasvosi olivat kauhistavan näköiset
vähän aikaa."
Minä pyysin, että hän ei siitä olisi millänsäkään, ja vakuutin, että
se oli tauti, jonka puuskat ajoittain uudelleen tulevat ja johon ei
mitään apua löydy. Mutta tämä selitys ei häntä rauhoittanut, ja
seuraavana aamuna hän ei herennyt minua kiusaamasta, ennenkuin
suostuin kutsumaan tohtori Hutchinsonin luoksemme ja hän itse sai
selittää vanhalle lääkärille mikä minua vaivasi. Lääkäri sanoi
tahtovansa minua itseäkin puhutella. Ja kun me olimme kahden kesken,
niin minä sanoin etten voinut sanoa hänelle syytä tautiini, mutta
hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin oli saanut urkkineeksi
minulta salaisuuteni, ja minä olin niin tuhma, että kerroin hänelle
kaikki. Hän loi kummallisen katseen minuun, mutta minä kohta käsitin
häntä ja sanoin hymyillen: "Ei, tohtori, ei, tuossa ei mitään vikaa
ole," osoittaen päätäni puhuessani.
"En minäkään sitä uskoisi, jollette aaveita näkisi," sanoi hän
kuivasti. Mutta minä huomasin, että hän, koko ajan kun hän minun
seurassani oli, piti minua tarkalla silmällä, ja se kiusasi minua
äärettömästi. Minä töin tuskin taisin vihaani hillitä, ja minä
luulen, että hän huomasi sen.
Minä arvasin, että hän tahtoi puhua Annin kanssa kahden kesken,
mutta sitä minä estin, siten etten silmänräpäyksenkään ajaksi
jättänyt häntä yksin vaimoni kanssa. Jos hän ehdoitteli, että hän
tulisi meille kun minä olin yksin ulkona, minä kohdakkoin sitä
estin. -- Siitä saakka en ole ollut terve. Minä olen huonolla
tuulella, väsynyt ja kaikki on minusta ikävää. Jos en pian parane,
niin lähden Etelä-Amerikaan, Anni sanokoon mitä tahansa. Tekippä
mieleni nähdä tohtori Hutchinsonin, kun hän tulee meidän asuntoomme
sairasta katsomaan ja huomaa, että lintu on lentänyt ulos.
Lontoo, elokuun 20 p. 1830.
Tämä onneton mielentilani ei parane. Toisena päivänä olen vallan
terve, raitis ja hengen voimat ovat entisellään; toisena päivänä
taas olen varsin heikko ja näen kauhistavia aaveita. Mihin vaan
käännyn, näen Honoren hahmon, ja hän ei enää ole liikkumattomana
niinkuin ennen, vaan hän viittaa minulle kädellänsä, kunnes koko
ruumiini vapisee hämmästyksestä. Minun sydämeni on vallan murtunut;
sillä kolmeen päivään minulla ei ole ollut mitään rauhaa. Minä en
voi nukkua öillä, sillä näen kauhistavaa, pahaa unta; ja Anni salaa
pitää tarkan vaarin minusta, sen huomaan, eikä milloinkaan jää yksin
minun kanssani, kun hän vaan voi sitä välttää. Minä näen että hän
pelkää minua, ja että hän epäilee jotakin, tietämättä oikeastaan
mitä. Tänään hän välttämättömästi tahtoi, että minä lähettäisin
lääkäriä hakemaan, ja kun vastasin, että lähden Etelä-Amerikaan,
niin hän sanoi, että olin liian heikko sellaiselle matkalle
lähtemään, ja lausui tämän niin halveksivalla äänellä, että minä
suutuin ja löin häntä. Silloin hänen mielensä masentui, ja hän
sanoi: "James, sinä käytät itsesi niinkuin hullu!" Siitä pitäin
hän pelkää olla minun kanssani, ja toivoo pääsevänsä minusta pakoon
tapaamaan jonkun, jolle hän voi valittaa kovaa onneansa. Mutta
kyllä minä hänet silmällä pidän, ettei hän saa sitä tehdä. Minä en
tahdo omaa talonväkeäni vihollisekseni, eikä yksikään vakoova
sukulainen saa tulla meidän väliin, eroittamaan ne, jotka Jumala
on yhdistänyt toinen toisiinsa.
Acapulco, maaliskuun 17 p. 1831.
On kuusi kuukautta siitä kuin edellisen kirjoitin. Sillä välin
olen ollut hyvin kipeänä, kärsinyt kovaa sekä hengellistä, että
ruumiillista tuskaa; mutta nyt kun olen onnellisesti heistä
kaikista päässyt, kun Atlantin meri on minun ja häijyn vaimoni
välillä, jonka käytöstä minua kohtaan en milloinkaan ole antava
hänelle anteeksi, nyt voin taas ko'ota ajatuksiani ja hengen
voimiani ja panna ne toimimaan. Burton tuli samalla laivalla tänne,
sillä hänellä ja minulla on yhteiset toimet täällä. Muutamia
päiviä levättyämme täällä, on aikomuksemme lähteä vuorikaivoksille,
jossa alamme työskennellä. Minun pääni on nyt aivan selvä ja
ajatukseni ja tunteeni ovat selkeät niinkuin ennen, ja minä voin
koko päivät tehdä ahkeraa työtä väsymättä siitä. Oli ainoastaan
maksani, joka oli kipeä, ja kun se tuli terveeksi, kaikki nuo
luuletellut aaveetkin katosivat näkyvistäni. Umpleby sanoi, että
tauti oli vähitellen varttunut, ja että minun tautini ei missään
suhteessa ollut eriskummainen; heikkouteni oli luonnollinen seuraus
taudista eikä mitään muuta. Ja Anni, pelkurimainen häijy kuin hän
oli, olisi lähettänyt minut elinajakseni hulluinhuoneesen! Se oli
Umpleby, joka minun pelasti ja minä olen testamentissani hänelle
määrännyt osan omaisuudestani. Anni on muuttanut vanhempainsa luo
takaisin; pitäkööt hänet vaan. Hän ei milloinkaan enää tule
minun kasvojani näkemään, minun eläissäni, ainakaan ei minun
suostumuksellani.
Tämä paikka ei ole juuri erittäin kaunis. Satamaa ympäröi korkeat
vuoret ja siihen on kaksi kulkuväylää, jotka muodostaa Roquetta
niminen saari; korkealla vuorella, vallan kaupungin lähellä, on
St. Diegon linna. Burton on kulkenut seutua katselemassa siitä
saakka kuin tänne tulimme; mutta kuumuus rasittaa minua niin,
että en ole missään käynyt; minun täytyy säästää voimiani, sillä
matkustaminen kyllä niitä kysyy.
Mexico, huhtikuun 24 p. 1831.
Täällä on paljon hauskempi kun voimme uskoakaan. Eräs Burtonin vanha
tuttava on vuorikoulun opettajana täällä, ja täällä on sivistäviä
huvituksia, jommoisia emme voineet aavistaakaan tässä kaupungissa
tarjona olevan. Kaupunki on täynnä vanhoja muistomerkkejä, ja Burton
tutkii niitä kaikki päivät. Minua enemmän huvittaa tämän omituisen
paikan nykyiset olot, ja eräänä aamuna varsin varhain kävin torilla
katselemassa kuinka Indianit koristivat kauppapuotiansa. Olkoon
heillä myytävänä mitä tahansa, aina he koristelevat puotiaan
viheriäisillä puun oksilla ja kukilla. Hedelmiä heillä on myytävänä
kopissa, ja hedelmät pannaan pohjaan ja päällä on hyvänhajuisia
kukkia. Maalarilla olisi täällä kyllin aihetta maalauksiin, on
erittäin kaunista katsella Indianein auringon nousun aikana tulevan
veneet täynnä kaikellaisia hedelmiä ja ryytimaan tavaraa. Tulevalla
viikolla Burton, hänen ystävänsä ja minä, aijomme lähteä Moranin
kaivoksille. Minä olisin mielelläni omasta puolestani viipynyt täällä
pitemmän ajan, mutta Burtonilla on kova kiire, ja hän sanoo, että
olemme olleet täällä liiankin kauan.
Moran, heinäkuun 4 p. 1831.
Minä olen jo kyllästynyt tähän paikkaan, mutta nyt toimemme
kohta päättyvätkin ja parin päivän kuluttua me matkustamme täältä
Guanamaton vuorikaivoksille. Tirehtööri, Burton ja minä olemme
kaikki yksimieliset siinä, että saataisiin äärettömät tulot, jos
vuorityö paremmalle kannalle asetettaisiin, sillä nyt se on kovin
huonolla kannalla. Kuolevaisuus on suuri Indianeissa, jotka ovat
veto-eläimiä kaivoksissa; he kantavat selässään kahden- jopa
kolmenkin sadan naulan painavia metalli-takkoja, astuen ylös ja
alas portaita, joissa on tuhansittain astimia; he kulkevat pitkissä
riveissä, vanhat ja nuoret, seitsemänkymmenen vuoden vanhat ukot ja
vallan nuoret pojat. Minä en ole voinut oikein hyvin täällä; vanhat
taudin oireet ovat taas minua vaivanneet, mutta olen kuitenkin
kaikeksi onneksi niistä taas päässyt. On oikein hyvä, että pääsen
matkustamaan jälleen.
Pascuoro, elokuun 11 p. 1831.
Voikohan kukaan ihminen välttää ajatuksiansa, kun tuntematon kirous
hänen sydäntänsä kalvaa? Minä en voi minun ajatuksiani välttää.
Koko eilispäivän minua ahdisti kauhea pelko ja tuska. Joka
silmänräpäyksessä pelkäsin näkeväni Honor Livingstonen, mutta en
häntä nähnyt. Päivä kului ja yö kului, ja minä olin päässyt tuosta
hirvittävästä kauhistuksesta -- en ollut huomannutkaan kuinka
suuri se oli, ennenkuin tuo kamala tunti oli kulunut mitään jälkiä
jättämättä. Tänä aamuna olen taas entiselläni; hengenvoimat
virkoovat jälleen; minä olen päässyt vihollisestani pakoon, ja
olen tullut huomaamaan, että se olikin vaan oman rauhattoman
mieleni synnyttämä luulokuva. Mutta miten voin päästä noista
ajatuksista, noista kiusattavista, luopumattomista ajatuksista?
Burton on koko ajan pitänyt minua tarkalla silmällä, mutta eilen
hän oikein otti vaarin joka askeleestani. Hän sanoi pelkäävänsä,
että minä sairastuisin näillä seuduin tavalliseen hirveään
kuumetautiin, mutta minä tiedän, että hän tarkoitti jotakin muuta.
Minä en enää epäilekään sitä, että Anni ja hänen omaisensa pyysivät
hänen minua silmällä pitämään, ennenkuin lähdimme matkalle, sillä
minä olin muka ollut hullu; se on se kirottu valhe, jonka he minusta
lausuivat. Hullu! Koko maailma on hullu, tahi on tulemaisillaan
hulluksi!
Mutta jos Honor eilen olisi tullut minun luokseni, niin olisimme
menneet yhdessä helvettiä katsomaan Jorullan uunin kautta.
Lähetyssaarnaajat kirosivat tämän kauhistavan paikan vuosisatoja
sitten; ja se on kirottu, jos mikään maa kirottu on. Ei löydy
mitään hirveämpää kuin tuo autio palava erämaa, jota ei mikään
voi sammuttaa. Kun muistan sitä, ja kaikkea mitä eilispäivänä
tapahtui, niin päätäni taas alkaa huimata ja tuo kamala pelko
saa minusta vallan. Minä en kirjoita enää mitään -- on kylläksi
kun panen muistiin, että tuo määrätty aika tuli ja meni, ja
Honor Livingstone ei pitänyt sanaansa.
New Orleans, helmikuussa 1832.
Minä jätin Burtonin Mexikoon ja tulin yksin tänne. En voinut
kauemmin kärsiä hänen holhoustansa ja vartioimistansa, ja pari
kolme kertaa turhaa vastarintaa tehtyäni, syntyi kova riita meidän
välillämme, ja minä päätin ennen luopua työstäni, kuin työskennellä
sellaisen miehen kanssa. En mitenkään voinut riitaa välttää.
Oliko se laitaa, että minua kaiket päivät vartioittiin, ja että
viiniputelli piiloitettiin minulta? Hän vielä päälle päätteeksi
rohkeni sanoa minulle, että kun olin selvänä, ei kukaan muista
insinööreistä voinut minulle vertoja vetää, mutta kun olin
juovuksissa, oli vallan mahdotonta minua hillitä! Se on valhe,
selvä valhe, mutta tunnottomia vainoojia ei saa käsittämään,
että he ovat väärässä. Annin ilkeys kiusaa minua täälläkin. Kun
tänään olin ulkona, huomasin, että minua pidettiin silmällä koko
ajan, ja luulenpa, että kotona olevat saavat tiedon kaikista
toimistani; mutta yhdentekevä, saakoot vaan.
Ashendell, elokuun 9 p. 1839.
Tämä vanha kirja joutui tänään sattumalta minun käteeni; se on
ollut muiden tavarain joukossa Lontoossa niinä vuosina kuin minä
matkustelin Espanjassa ja Venäjällä. Mitä hullutuksia olenkaan
tähän kirjoittanut! Mutta luultavasti se siihen aikaan oli totta.
Minä tiedän, että olin hyvin kipeä Mexikossa ja Pohjois-Amerikassa
ollessani, mutta olen ollut vallan terve siitä asti kun Baltimoressa
sairastin. Todistaakseni kuinka vähän nyt vanhasta kauhistuksestani
välitän, olen tullut Ashendelliin juuri sillä vuoden ajalla,
jolloin Honor Livingstone itsensä surmasi -- huomenna on hänen
kuolinpäivänsä. Niin minä otan viholliseni kurkusta kiinni ja
kuristan hänen! Tuollaiset luuletellut taudit eivät kestä
järkähtämättömän tahdon ponnistuksia. Moskovassa, Chersonissa,
Arkangelissa elokuun kymmenes päivä tuli ja meni huomaamattani.
Honor ei uhkaustansa pitänyt paitsi Lissabonissa. Siellä näin
hänen kahdesti, vähää ennen kuin sieltä purjehdimme. Minä näin
hänen merellä vähän matkaa rannikolta ollessamme, jolloin olimme
vähällä joutua haaksirikkoon. Minä näin hänen Lontoossa, samana
päivänä kun olin päättänyt tavata Annia. Mutta kyllä minä tiedän
mitä se tarkoittaa: se tarkoittaa, että minun tulee muutamaksi
viikoksi ruveta Umplebyn hoidettavaksi, ja sitten nuo hahmot
häviävät. Sillä hahmoja ne on, oman mielikuvitukseni luomia, ja
ne ottavat Honoren muodon senvuoksi, että olen niin paljon häntä
ajatellut. Mutta kummallista oli kuitenkin, että kun hän viimeksi
minulle ilmestyi, kuulin hänen puhuvan. Hän sanoi ensin hiljaa,
että nyt oli kohta aika; ja sitten kovemmin: "Minä käyn teidän
luonanne, James, siksi kunnes tulette Ashenfallin putoukseen,
johon nyt menen!" Ja sitten hän katosi. Mielikuvitus tekee usein
pilkkaa meistä ja tekee meidät pelkureiksi yhtä taitavasti kuin
omatunto.
Elokuun 10 p.
Minun on koko päivä ollut kovin paha olla. Toivon, että olisin
suuremmalla vakavuudella vastustanut Linchleyn kutsumusta. Minun
ei olisi pitänyt milloinkaan enää tänne tulla. Tuon onnettoman
tapauksen muisto vaikuttaa liian voimakkaasti minun mieleeni.
Ravintolan isäntä puhutteli minua tänä aamuna nimeltä ja sanoi
tuntevansa minua -- katsellen samalla kirkkoa kohti. Koko päivän
olen tehnyt vasten omaa tahtoani. Mikä pakoitti minun menemään
sinne tänä iltana? Minä kuljin hautojen välillä kunnes tulin
kirkon pohjoispuolella olevalle nurmea kasvavalle kummulle, johon
hän haudattiin sinä yönä ilman siunauksetta. Minä istuin matalalle
muurille ja katselin virran toisella puolella olevia vuoria, ja
kuuntelin putouksen yksitoikkoista kohinaa. Antaisin vaikka kaiken
omaisuuteni, jos voisin palata takaisin tahi saisin uudestaan elää
parikymmentä ajastaikaa elämästäni. Se tuntuu niin tyhjältä. Kuinka
vähäsen olen tehnyt siitä, mitä aijoin ja päätin tehdä! Istuessani
Honoren haudalla, ajattelin häntä. Mitä pahaa me kaksi olimme
tehneet, koska molemmat tulimme niin onnettomiksi? Onko se osa
elämän suuresta vääryydestä, että muutamain täytyy kärsiä niin
kovin ja toiset pääsevät vallan helpolla? Heinää ei ole milloinkaan
lyöty pohjoispuolella kirkkoa; vaapukkapensaita ja nokkosia kasvaa
haudalla. Honor oli hullu, tyttö raukka. Olisivat toki lukeneet
rukouksen häntä haudatessaan, vaikka heitä olikin kielletty
uskomasta, että hän tuli autuaaksi. Minä rukoilin hänen edestänsä
tänään -- ehkä olisi ollut enemmän syytä rukoilla omasta puolestani
-- ja sitten päätäni rupesi kovasti huimaamaan, ja minä lähdin
Linchleytä hakemaan. Kun tulin lähelle virtaa, niin koski varsin
kovasti humisi. Oli hirveän kuuma ja minun teki mieleni mennä alas
virralle, mutta sanoin itselleni: "Ei tänään, sillä on elokuun
kymmenes päivä! Jos minun täytyy tavata Honorea tänään, niin
en tahdo kohdata häntä Ashenfallin tykönä!" Niin tulin kotiin
asuntooni ja sain kuulla, että Linchley oli lähtenyt Warfeen ja
sanonut palaavansa vasta huomenna. Minun täytyy nyt viettää yö
vallan yksin. Tämä ilta ei ole ensinkään englantilaisen illan
kaltainen; se muistuttaa niitä iltoja Cadirissa, jolloin kauheat
myrskyt raivosivat. Ja minä pelkään, että ennen aamua täälläkin
on oleva hirveä myrsky.
"Nämät olivat viimeiset sanat, jotka James Lawrence kirjoitti, arvoisat
herrat. Sen selvemmästi ei kukaan ihminen voi puhua kuolemastansa;
minusta oli aivan selvä, että hän taas oli tullut hulluksi juuri
ennenkuin hän Lissabonista lähti, että tämä hulluus yhä kiihtyi, kunnes
hän tuli tänne ja että se täällä pääsi korkeimmilleen ja pakoitti häntä
kuolettamaan itsensä. Minä uskon niitä aaveita, joita James Lawrence
näki, yhtä hyvin kuin uskon, että suuret rikokset, jotka ovat
saattaneet toisen ihmisen suurta syntiä tekemään, voivat kummitella
kauan aikaa sen jälkeen kuin ne ovat tehdyt."
David Polreath oli lopettanut kertomuksensa. Mr Parvis oli suututtanut
Arthur Kuninkaan miehiä kuorsaamalla niin kovasti, että nyt päätettiin
herättää häntä ja kehoittaa häntä lähtemään kotia. Mutta siitä mr
Parvis suuttui kovasti, ja kun jotkut tarjousivat saattamaan häntä
kotia, hän joutui vallan raivoon, jotta heidän täytyi jättää hänet
rauhaan. Hetken kuluttua hän taas oli vaipunut uneen.
Kiekko pantiin jälleen pyörimään ja se hyöri ja pyöri ja näytti
kallistuvan nuoren kalastajan eteen; kapteeni Jorgan jo kehoitti häntä
rohkaisemaan mieltänsä ja varoa pahinta. Mutta kiekko seisahtikin erään
hyvännäköisen, parrakkaan miehen eteen (joka oli koneen tekijä, niin
kapteenille kertoi hänen naapurinsa), ja tämä otti sen kohdakkoin
käteensä.
"Oswald Penrewen!" sanoi puheenjohtaja.
"Tässä nyt vihdoinkin ristimätön on!" kapteeni kuiskasi Alfred
Raybrock'ille. "Ristimätön tulee puhumaan oikein mainiosti, saamme
nähdä sen."
Ja hän alkoi kertomuksensa ilman alkulausetta.
Minun kertomukseni on veljeni kummitusjuttu. Noin kolmekymmentä vuotta
sitten tämä seikka tapahtui, kun veljeni matkusti Schweitsinmaassa
piirustuskirja kädessä, piirtäen maisemankuvia Schweitsinmaasta
tehtävää, kuvilla varustettavaa kirjaa varten. Hän oli Brunig nimisen
solan kautta tullut ylämaahan, ja oli piirtänyt monta kuvaa Meyringenin
tienoilta, kun hän suuren Scheideck'in kautta lähti Grindlewaldiin,
johon hän saapui eräänä päivänä syyskuun iltana, kolme tuntia auringon
laskun jälkeen. Siellä oli samana päivänä ollut markkinat, jotta oli
paljon väkeä kylässä. Paremmassa ravintolassa ei ollut tilaa hänelle --
Grindlewaldissa ei kolmekymmentä vuotta takaperin ollut kuin kaksi
ravintolaa -- siis hänen täytyi mennä toiseen, kirkon lähellä olevaan
ravintolaan, ja siellä hän töin tuskin sai tilaa eräässä huoneessa,
jossa ennestään oli kolme henkeä, nekin matkustajia. Tämän ravintolan
nimi oli Kotka; se oli hyvin halpa majatalo, puoleksi talonpoikainen
talo, puoleksi ravintola; pitkin sen ulkoseinää kulki pitkä kalteri ja
rakennuksen keskustana oli suunnattoman suuri yhteinen huone, joka oli
ladon kaltainen. Tämän huoneen yläpäässä oli suuri uuni, jossa paloi
tuli. Alapäässä istui pöytien ääressä noin kolme- tahi neljäkymmentä
miestä tupakoiden, syöden ja puhellen; enimmät niistä olivat
vuorimiehiä, ajureja ja tienoppaita. Minun veljeni yhtyi näihin ja
tilasi illalliseksi häränlihaa, kupillisen soppaa, leipää ja viiniä.
Ruokaa odottaessaan hän rupesi puhelemaan kahden italialaisen
nuorukaisen kanssa, joiden vieressä hän sattui istumaan. He olivat
Florens'ista kotoisin. Heidän nimensä olivat Stefano ja Battisto. He
olivat matkustaneet muutamia kuukausia sitten kotoansa myymään
mosaikikuvia, pieniä rintaneuloja ja muita italialaisia korukaluja; nyt
he olivat matkalla Interlakeniin ja Genovaan. Kylmät pohjoiset maat
olivat heistä kovin ikävät, ja he toivoivat hartaasti sitä aikaa,
jolloin saisivat palata kotimaan vihantaan laaksoon, ihanaan Ponte
Vecchioon Arno-virran rannalla.
Minun veljeni oli oikein iloinen kun hän, lähtiessänsä
makuuhuoneesensa, sai kuulla, että nämä nuorukaiset tulivat hänen
makuutoverikseen. Kolmas oli jo siellä ja nukkui, kasvot seinään päin
käännetyt. He tuskin katsoivatkaan tuota kolmatta. Kaikki olivat hyvin
väsyneet, ja aikoivat päivän nousun aikana lähteä matkalle, he olivat
näet päättäneet yhdessä matkustaa Wengern alppien yli Lauterbrunnen
nimiseen kylään. Veljeni ja nuo kaksi nuorukaista sanoivat toinen
toisilleen hyvää yötä ja muutaman minuutin kuluttua he nukkuivat
kaikki.
Minun veljeni nukkui raskaasti -- niin raskaasti, että kun hän aamulla
heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen
eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.
"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla
on sama matka kuin meillä."
"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs
makuukumppani.
Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen;
hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.
"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me
tulimme tänne."
"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin
markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut
Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"
"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja
rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."
"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle
mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on
erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin
kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin
kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"
Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä
soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen
soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.
"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi.
"Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan,
kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan
näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne.
Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on
morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."
"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian.
Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta
kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta
ostaa."
Battisto punastui kuin tyttö.
"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä
suusi kiinni!"
Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.
"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle
mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai
valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako
hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"
"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua
ja minä rakastan häntä -- siinä kaikki."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Margerita."
"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen
nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"
"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää,
rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita
tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin -- nämä
kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat
tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista
kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."
"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä
paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"
"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me
florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään
niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat
mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."
"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni
maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine
rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"
"Te saatte sen kahdeksasta francista," vastasi Battisto; "me möimme
kaksi niistä eilen kymmenestä francista kappale. Se on Rooman lähellä
olevan, Caius Cestius'en haudan kuva."
"Haudanko kuva!" huudahti Christien, kovin hämillänsä ollen.
"Hirveätähän olisi antaa sellainen lahja morsiamelleen."
"Hän ei voi arvata, että se on hauta, jollette sano sitä hänelle,"
vakuutti Stefano.
Christien pudisti päätänsä.
"Mutta silloinhan minä pettäisin hänet," sanoi hän.
"Ette niinkään," veljeni siihen sanoi, "se joka haudattiin tähän
hautaan on ollut kuolleena kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta.
Melkeinhän jo unohtaa, että hän on siihen haudattu."
"Kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta? Siis hän oli pakana."
"Epäilemättä, jos sillä tarkoitatte, että hän eli ennen Kristusta."
Christienin kasvot kirkastuivat taas.
"Noh, se on toinen asia," sanoi hän, ottaen rahakukkaronsa esille ja
maksaen paikalla rahat. "Pakanan hauta ei juuri olekaan hauta. Minä
teetän tästä mosaikista Marialle rintaneulan Interlakenissa. Kertokaapa
minulle, Battisto, mitä te aijotte viedä Margeritalle täältä?"
Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu,"
sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle
schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet
seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia
puhdasta voittoa."
Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat
tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni
lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.
Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani
puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden
lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä
kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli
Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni
hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia
kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka
läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin
vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina
etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli
surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan
maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia
riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa.
Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?
Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä
lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja
rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin
avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa,
oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka
ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka
näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli
vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää
siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että
kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän
puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin
kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja
hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä
oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten
honkien juurelle.
Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa
kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä
korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan
kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta
männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota
yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla,
oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.
Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen
morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja
puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.
"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi
vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin.
Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa
viikossa, ja voin siis hyvästi naida."
"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!
Onhan se koko suuri omaisuus."
Christienin kasvot loistivat ilosta.
"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja -- kuka tietää?
-- ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa
lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että
huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"
"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"
"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin
ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin
ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja
huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin.
Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana
saavun kotia."
Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi
ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja
huudahti ilosta.
"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä
tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret
ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen!
Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"
Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että
heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta
minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen
kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon
poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat
puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla
kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin
saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero
tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa
jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas
laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun
he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta
Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä
välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki
sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen
maata.
Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta
sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän
vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi,
sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui
sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän
sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli
lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt
aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä -- "yhtä
iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."
Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien
oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä
häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti
seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he
yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään
aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti
sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset
ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää
näkynyt.
Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja
viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa.
Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari
tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan,
ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä
illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut
rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat
ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei
voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta
monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin
ajatuksiin.
Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan
ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo
kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti
lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi
ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata
hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa.
Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli
takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan
rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista
matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen
ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.
Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni
"Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma
siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut
heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.
Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin
tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän
ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni
aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.
"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän
kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä
kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.
"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta
hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"
Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön
pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään -- ei edes porttiakaan. Hän
alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt,
kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta
kammaristansa.
Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa
soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; -- se ei
ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää
vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala
tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät
työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä
liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.
Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia.
Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin,
jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt,
että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui
pitkät jääpuikot.
Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen
kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli
kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli
mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?
Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei
voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua -- että
hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna
kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä
ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.
Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle
tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän
huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten
ja milloin hän oli sinne mennyt.
Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa
päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä
taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön
tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi
ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista,
hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen,
hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän
kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton
ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä
Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin.
Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko
hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli
joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori
mies hyppäsi alas rattailta.
"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli
huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"
"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.
Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja
hämmästyttävää.
"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko
onnettomuus tapahtunut?"
Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki
oven.
"Stefano voi hyvin, signor; mutta -- mutta on tapahtunut seikka --
kummallinen seikka! -- signor, uskotteko aaveita?"
"Aaveitako, Battisto?"
"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka
elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani
viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."
"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.
"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla
oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita
ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni,
niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin
hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään
vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä.
Samassa kuulin ikkunan alla soinnin -- jonka tiesin lähtevän
Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän
syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt
hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen -- oikein hirvittävä!
Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi -- ja vihdoin se tuntui katoavan
tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni
jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani
mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä.
Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani
katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli
seisahtunut siihen, ja -- mikä oli vieläkin kummempaa -- Stefanon kello
oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on
jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli
vaan unennäköä?"
"Mitä te itse arvelette, Battisto?"
"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut
jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."
"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi
hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon,
että jokin vaurio on häntä kohdannut."
Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä
yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta
Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia,
alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle.
Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään
ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.
Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen
paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja
lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella
oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka
jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien
ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä
Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet
kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle.
Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.
Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi
heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki
vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle
jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen,
tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis
valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli
pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen
kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti
ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin
kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli
viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan
korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä,
päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet
tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin
kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi
oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin
alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti
jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi
Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun
veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän --
niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme -- näki Christien Baumannin
seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta
juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän
näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi,
niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi
kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi
kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että
tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat
puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.
"Näettekö jotain?" kysyi veljeni ja Battisto heiltä.
Mutta miehet eivät olleet mitään nähneet, ja se, joka oli jäänyt alas,
sanoi: "Mitäpä voisin nähdä muuta kuin jäätä ja aurinkoa?"
Siihen veljeni ei vastannut muuta kuin osoitti kädellään erästä
halkeamaa, josta hän ei ollut silmiänsä kääntänyt siitä kuin hän näki
hahmon jyrkänteellä, ja sanoi, että hän ei lähde askeltakaan edemmäksi
ennenkuin sitä halkeamaa on tutkittu. Silloin nuo kaksi miestä tulivat
alas kalliolta, toivat köyden mukanansa ja seurasivat veljeäni
epäilevin mielin. Halkeaman päässä hän pysähtyi ja työnsi alppisauvansa
voimakkaasti jäähän. Se oli tavattoman pitkä halkeama -- alussa hyvin
kapea, mutta sitten se levenemistään leveni kuta syvemmälle tultiin, ja
sen seinistä riippui pitkiä jääkynttilöitä, jotka olivat timanttien
kaltaisia. Kun noin kymmenen minuuttia olivat kulkeneet tässä
halkeamassa, niin nuorin oppaista päästi äkillisen huudahduksen.
"Minä näen jotakin!" hän huusi. "Jotakin mustaa, hyvin alhaalla rotkon
pohjukassa."
Kaikki näkivät sen, se oli eroittamaton kuilu, jota jäävallit osaksi
peittivät. Minun veljeni lupasi sata francia sille, joka lähtisi alas
sitä ylös tuomaan. Kaikki epäilivät.
"Emme tiedä mitä se on," sanoi yksi miehistä.
"Kenties se vaan on kuollut vuorivuohi," sanoi toinen.
Heidän välinpitämättömyytensä suututti veljeäni.
"Se ei ole tunturivuohi," sanoi hän vihaisesti. "Se on Christien
Baumannin ruumis. Ja, jos te olette niin suuria pelkuria, ettette tohdi
mennä sitä hakemaan, niin minä menen itse!"
Nuorin oppaista heitti hatun päästänsä, riisui takin päältänsä, sitoi
köyden vyötäistensä ympärille ja otti kuokan käteensä.
"Minä lähden," sanoi hän; ja virkkaamatta mitään muuta, hän antoi
toisten oppaiden laskea häntä alas. Minun veljeni kääntyi toisaalle.
Kauhea tuska valtasi hänen mieltänsä, ja pian hän kuuli oppaan
hakkaavan jäätä kuokallaan. Sitten opas huusi, että laskettaisiin
toinen köysi alas, ja vihdoin -- kaikki miehet siirtyivät äänettöminä
syrjälle, ja minun veljeni näki nuorimman oppaan taas seisovan syvyyden
partaalla, vapisten ja vallan hiestyneena, ja Christien Baumannin
ruumis oli hänen jalkojensa juuressa.
Christien parka! Oppaat tekivät alppisauvoista ja köysistä paarin ja
kantoivat hänen suurella vaivalla Steinbergiin. Sieltä saatiin pari
miestä avuksi Steckelbergiin saakka, jossa vaunut olivat. Nyt hän
laskettiin vaunuihin ja vietiin Lauterbrunneniin. Seuraavana päivänä
veljelläni oli surullinen tehtävä edessä; hänen tuli viedä ruumis
Kanderstegiin ja edeltäkäsin ilmoittaa kuolleen ystävälle tuloansa.
Vielä tänäpäivänäkään, vaikka kaikki tämä tapahtui kolmekymmentä vuotta
sitten, hän ei voi liikutuksetta puhua Marian tuskasta ja epätoivosta
ja siitä syvästä surusta, jonka hän vallan viattomasti tuotti tämän
rauhallisen laakson asukkaille. Maria raukka on monta vuotta sitten
kuollut; ja kun veljeni viimeksi matkusti Kander laakson kautta
matkalla Ghemmiin, niin hän näki Marian haudan Christien Baumannin
haudan vieressä kylän hautuumaalla.
Tämä oli veljeni kummitusjuttu.
Puhemies nyt ilmoitti, että kello jo oli niin paljo, että kokous oli
lopetettava. Mutta nuori kalastaja ei kuitenkaan voinut olla kysymättä
asiaansa vielä kerta. Tämä saattoi Arthur Kuninkaan miehet arvelemaan,
että hän ei ollut oikein viisas, ja muutamat näyttivät luulevan, että
kapteeni oli hänen vartijansa.
Koska ei yksikään miehistä uskaltanut herättää mahtavata Parvista, niin
päätettiin, että useampi yhtä aikaa ikäänkuin sattumalta työntäisi
häntä ja sitten kohdakkoin vetäytyisi niin kauas kuin suinkin hänestä.
Tämä koe onnistui niin hyvin, että mr Parvis hyppäsi seisoalleen ja oli
varsin hyvällä tuulella, niinkuin mies, joka nukkuu hyvin kepeästi ja
vähimmästäkin kolauksesta herää. Hän laski leikkiäkin, sanoen, että
vilppain klubin jäsenistä oli unikeko, mutta lausui sitä sillä tavoin,
että huomasi, ettei se suinkaan häntä itseään koskenut.
Miehet lähtivät sitten vähitellen pois ja kapteeni nuoren kumppaninsa
kanssa jäi yksin huoneesen. Kapteeni oli käynyt niin pirteäksi
kättelemällä kaikkia, että häntä ei ensinkään nukuttanut.
"Huomen-aamulla," sanoi kapteeni, "meidän täytyy lähteä tämän kylän
tuomarin ja papin luokse; ne ovat miehiä, joiden kanssa voi asioista
keskustella. Minä aijon varhain nousta ylös huomenna ja kysellä
asiaamme joka ikiseltä ihmiseltä, jonka näen."
Kapteeni löi taas polvelleen kädellään ja samassa tuli ravintolan
isäntä sisään tuoden kaksi kapeata kynttilää.
"Teidän huoneenne," sanoi hän, "ovat ylikerroksessa. Vuoteet ovat
hyvät, mutta tuulen huminaa te kuulette siellä."
"Sitä olen ennenkin kuullut," vastasi kapteeni. "Tulkaa minun kanssani
meriretkelle, niin te saatte kuulla sitä."
"Täällä käy usein kova tuuli," sanoi isäntä.
"Tuuli saapi nuoren voimansa täällä," vastasi kapteeni, "voidaksensa
Atlantin meren yli kulkea. Teidän tuulet ovat vienoja tuulahduksia
vaan; mutta tulkaa minun kanssani merimatkalle, niin näytän teille
myrskyn, joka on täyteen voimaan päässyt. Mutta ette vielä ole sanoneet
nuorelle ystävälleni missä hän saa yösijaa."
"Hän tulee nukkumaan portaita lähinnä olevassa huoneessa," vastasi
isäntä. "Ette voi erehtyä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta."
"Onko se se huone, jossa merenkulkija mies makaa?" kysyi kapteeni.
"Juuri se huone, jossa merenkulkija mies makaa," oli vastaus.
"Minä toivon, että hän ei lopeta kertomustansa unessa," sanoi kapteeni.
"Menenkö minä sitten huoneesen, jossa merenkulkija mies on, Alfred?"
"Et, kapteeni Jorgan, miksi niin? Älkää pelätkö, että hän minua
herättää, vaikka hän kertoisikin kertomuksensa loppuun."
"Hän makaa oven suussa olevalla vuoteella," huomautti ravintolan
isäntä. "Minä kävin häntä katsomassa ja hän nukkuu sikeätä unta. Hyvää
yötä, hyvät hertat."
Kapteeni puristi innokkaasti isännän kättä, ikäänkuin hän ei pitkään
aikaan tulisi tilaisuuteen sitä vasta tekemään, ja lähti sitten nuoren
ystävänsä kera ylös.
"Minä aavistan," sanoi kapteeni heidän astuessansa portaita ylös, "että
miss Kitty Tregarthenin häät eivät tule lykätyksi kauaksi, ja että me
saamme selkoa asiastamme."
"Minä toivon niin," sanoi nuorukainen. "Milloin arvelette?"
"En nyt juuri niin tarkoin voi sanoa, mutta pian. Tässä on huoneenne,",
sanoi kapteeni, hiljaa au'aisten ovea ja katsellen huoneesen; "ja tässä
on merenkulkija mies. Minkälainen mies hän lienee? Hän hengittää hyvin
raskaasti; eikö niin?"
"Hän nukkuu kuin lapsi, hengittämisestä päättäen," sanoi nuori
kalastaja.
"Kenties hän näkee unta kodistansa," vastasi kapteeni. "En voi häntä
nähdä. Hän nukkuu yhtä sikeästi kuin Arson Parvis, ja kuorsaa yhtä
kovasti kuin hän; vai mitä sanotte? Hyvää yötä, matkatoveri."
"Hyvää yötä, kapteeni Jorgan, ja tuhansia kiitoksia!"
"Minä odotan siksi kuin ne ansaitsen, ennenkuin ne vastaanotan,
poikani," vastasi kapteeni, lyöden nuorukaista ystävällisesti
olkapäähän. "Toivon teidän näkevän hauskaa unta -- kenestä, sen kyllä
tiedätte!"
Kun nuori kalastaja sulki oven, viipyi kapteeni vähän aikaa oven
ulkopuolella, kuunnellen heräisikö tuo vieras merenkulkija mies. Mutta
kun ei mitään kuulunut, lähti hän omaan kammariinsa.