VIIDES LUKU.

Kotiintulo.

Kapteeni Jorgan oli sillä välin pannut koko Lanreanin kylän liikkeelle,

kuulustellen kaikilta tuota tärkiätä asiaa, ja oli paluumatkalla Arthur

Kuninkaan Aseet nimiseen ravintolaan aamiaista syömään, kun hän näki

nuoren kalastajan tulevan hänelle vastaan erään oudon miehen kanssa. Jo

ensi silmäyksestä kapteeni arvasi, että hän oli tuo ennen mainittu

merenkulkija mies; ja kapteeni aikoi juuri tervehtiä häntä niinkuin

virkakumppania ainakin, kun molemmat jäivät seisomaan vallan ääneti

hänen eteensä, ja kapteeni puolestaan hänkin seisoi ääneti katsellen

heitä suurin silmin.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti kapteeni vihdoin. "Te olette

yhdennäköiset. Te olette vallan yhdennäköiset! Mitäs tämä on!"

Veljekset eivät sanaakaan sanoneet, vaan merimies tarttui kapteenin

oikeaan käteen ja kalastaja tarttui kapteenin vasempaan käteen;

ja jos kapteeni ei milloinkaan ennen ollut kylläksensä saanut

kädenpuristuksesta, niin hän nyt sai. Sitten kaikki kolme sisään ja

veljet kertomaan, -- väliin yksi kerrallaan, väliin molemmat yhtaikaa,

jotta kapteeni oli vähällä joutua huumeuksiin; vihdoin hän oli saanut

selvää Hugh Raybrockin elämänvaiheista ja saanut tietää, että merestä

löydetyssä kirjoituksessa mainittu mies oli Tregarthen itse.

"Ettekö muista, kapteeni Jorgan," sanoi Alfred, "että hän ennen oli

asunut Lanreanissa? Kitty ja hänen isänsä muuttivat Steepways'iin

Hughin lähdettyä merelle."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Siis teidän veljenne ei tunne tulevaa

natoansa nimeltäkään?"

"Hän ei ole milloinkaan häntä nähnyt, ei milloinkaan hänestä kuullut!"

"Vai niin!" sanoi kapteeni. "Noh, sitten me kaikki lähdemme takaisin ja

ilmoitamme Tregarthenille salaisuuden, jota emme ennen voineet hänelle

ilmaista."

"Niin," sanoi Alfred, "nyt ei enää auta. Meidän täytyy velvollisuutemme

tehdä."

"Epäilemättä," vastasi kapteeni. "Antakaa minulle käsi kumpanenkin ja

lähtekäämme matkalle."

He kulkivat aution rämeen poikki minkä jaksoivat, ja aamiainen

ravintolassa jähtyi.

Heidän aikomuksensa oli mitä kiireimmin rientää Barnstapleen ja siellä

tarkastella lakimiehen huostassa olevia isävainajan kirjoja ja paperia,

niinkuin Hugh oli päättänyt tehdä, jos hän saapuisi kotia. Sitten he

olivat päättäneet sieltä lähteä Steepwaysiin ja mennä suoraa tietä

Tregarthenin luokse ja kertoa hänelle koko asia ja, saatuansa häneltä

likempiä tietoja, toimia sen mukaan kuin asia vaatisi. Vihdoin oli

päätetty, että kun he tulisivat kylään, he olisivat hyvin varoillansa

ettei kukaan Hughia näkisi, ja että kapteeni ottaisi toimekseen ennalta

valmistaa Hughin vaimoa ja äitiä hänen takaisin palajamisestaan.

"Sillä, katsokaa, siihen vaaditaan varovaisuutta," sanoi kapteeni

Jorgan, tarttuen Hughin käteen; "suuret ilot ovat yhtä vaaralliset kuin

suuret surut -- kenties vielä vaarallisemmatkin, siitä syystä, että ne

ovat harvinaisemmat tässä maailmassa. Ja sitä paitsi minä tahtoisin

poistaa naisten epäluuloa minua kohtaan ja saattaa teitä takaisin

onnellisena; suokaa siis tämä toimi minulle."

Veljet olivat hyvin kiitolliset kapteenia kohtaan hänen

varovaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan.

"Ja nyt, seis!" sanoi kapteeni, pysähtyen ja katsellen veljiä

vuorotellen; "te olette mielestänne," sanoi hän vanhemmalle, "hitaampi

luonnolta kuin veljenne?"

"Minä vakuutan, että olen kovin hidas," sanoi rehellinen Hugh.

"Hyvä," sanoi kapteeni, "ja minä vakuutan puolestani, että oman

käsitykseni mukaan olen vilkasluontoinen. Hidas mies ei voi toimittaa

sellaista tointa, johon sukkeluutta vaaditaan, vai voiko hän?"

Molemmat veljet myönsivät, että hän ei sitä voi.

"Ja te," sanoi kapteeni kääntyen nuorempaan veljeen, "te olette vähän

rakastunut, eikö niin?"

"Eipä niin varsin vähän, kapteeni Jorgan."

"Paljon tai vähän, teillä on siis jo ennalta toimia, eikö niin?"

Sitä ei ollut kieltäminen.

"Ja mies, jolla ennalta on paljon toimia, ei ole sopiva sellaiseen

toimeen, johon sukkeluutta tarvitaan, vai kuinka?" sanoi kapteeni.

Siitä oltiin yksimieliset.

"Mutta minä," sanoi kapteeni, "en ole rakastunut, ja minä olen

eläissäni toimittanut monta tehtävää, johon vikkelyyttä ja joutuisuutta

on ollut tarpeen; ja minun tekisi mieleni toimittaa teidän asianne ja

saada siitä pikainen päätös. Koetanko sitä tehdä? Uskotteko sen

tehtävän minulle?"

Molemmat olivat siitä hyvin iloiset ja kiittivät häntä sydämellisesti.

"Hyvä," sanoi kapteeni, ottaen kellonsa esille. "Kello on nyt puoli

välissä yhdeksän perjantaiaamulla. Minä panen sen muistiin ja sitten me

laskemme kuinka monta tuntia viivymme matkalla Steepwaysiin. Nyt on

päätös tehty, ja nyt lähdemme matkalle."

He kulkivat niin joutuisasti, että saapuivat Barnstapleen seuraavana

aamuna niin varhain, että lakimiehen konttoori ei vielä ollut avattu,

vaan kapteeni istui vähän aikaa rappusilla odottaen, että palvelija

tulisi ovea avaamaan. Mutta palvelijan sijaan tulikin itse tuomari, ja

kapteeni tutustui kohta hänen kanssansa.

Tuomari tunsi sekä Hughin, että Alfredin ja heidän oli siis varsin

helppo nähdä ne heidän isävainajansa papereista, jotka olivat hänen

hallussaan. Paperit olivat etupäässä vanhoja kirjeitä ja velkakirjoja,

joiden joukosta kapteeni noin puolipäivän aikana vihdoin löysi erään,

joka koski heidän asiaansa.

Siinä oli sanottu, että eräs Lawrence Clisfold niminen mies oli

vainajalta lainannut viisisataa puntaa siihen aikaan, jolloin hän oli

ollut nuori kauppias Barnstaplessa. Vielä oli mainittu, eitä hän oli

lainannut tämän rahasumman erästä kauppa-yritystä varten, jonka kautta

hän toivoi pääsevänsä itsenäiseksi, sillä silloin hän oli vaan

kauppakirjurina suuren kauppahuoneen palveluksessa, jonka nimi oli

Dringworth ja kumppanit; heidän kauppansa oli Amerikakadun varrella

Lontoossa. Vielä oli siinä mainittu, että summa oli lainattu sillä

ehdolla, että se määrätyn ajan kuluessa oli maksettava; mutta kun

määrätty aika oli kulunut, niin Clisfold ei voinutkaan velkaansa

maksaa, sillä tuo kauppa-yritys oli mennyt tyhjiin. Silloin hän oli

kirjoittanut velkojallensa jotenki röyhkeästi ja pyytänyt, että velan

maksaminen lykättäisiin toistaiseksi. Velkoja oli silloin evännyt tätä

pyyntöä ja sanonut ei voivansa odottaa. Clisfold oli silloin maksanut

velan ja samalla kirjoittanut hävyttömän kirjeen, jossa hän ilmoitti,

että eräs sukulainen oli pelastanut häntä häviölle joutumasta.

Kuittikirjaa lähettäessään Raybrock kirjoitti Clisfoldille, ettei hänen

koskaan pitänyt koettaakaan saada lainata rahaa häneltä, sillä hän ei

enää uskaltanut lainata rahojansa.

Kapteeni ei tuomarille puhunut mitään tämän tärkeän paperin

löytämisestä. Mutta kun paperit oli pantu takaisin laatikkoon ja

kapteeni molempien nuorien kumppaniensa kera oli lähtenyt konttoorista,

niin hän tyytyväisenä lyödä läjähytti polvellensa ja sanoi:

"Tähän saakka on meillä ollut hyvä ja myötäinen tuuli, sillä ettekö

huomaa, että kaikki tämä käypi yhteen sen kanssa mitä Raybrockin

perheen hidas jäsen mainitsi?"

Jos veljet eivät ennen olleet sitä huomanneet, niin he nyt sen

huomasivat. Kapteeni ei kuitenkaan sallinut heille paljon miettimisen

aikaa, sillä hän heti paikalla vaati heidät nousemaan rattaille taas ja

niin ajettiin Steepwaysiin. Iltapuolella he saapuivat kylään; ja vaikka

vielä oli aivan valoisa, ei heidän kumminkaan ollut vaikea päästä

Tregarthenin majaan kyläläisten huomaamatta, sillä he vaatettivat

takaisin tulleen merimiehen niin, ettei kukaan voinut häntä tuntea.

Kitty ei ollut näkyvissä ja Tregarthen istui omassa pienessä

huoneessaan ikkunan ääressä kirjoittaen.

"Sir," sanoi kapteeni puristaen hänen kättänsä, "olen iloinen siitä,

että teidät taas saan tavata. Kuinka voitte, sir? Minä sanoin teille,

että kyllä vielä tulette ajattelemaan toisin minusta, ja nyt minä

onnittelen teitä siitä, että kohta tulette sitä tekemään."

Samassa kapteeni näki Tom Pettifer Ho'n, joka uunin tykönä hääri ja

puuhasi.

"Tuo mies," sanoi kapteeni lyöden kädellään polvellensa, "on vallan

sopiva kokiksi, eikä olisi pitänyt milloinkaan muuksi ruvetakaan.

Pysykää siinä vaan missä olette, Tom, ja tehkää tehtävänne. Nyt minä,

hyvä Tregarthen, otan tuolin."

Kapteeni nosti tuolin lähelle Tregarthenia, istui sille ja jatkoi

puhettansa näin:

"Te tunnette Raybrockin perheen rakastavan jäsenen, sir. Mutta saman

perheen hidasta jäsentä ette tunne. Noh niin; nämät kaksi ovat

veljeksiä. Hugh on jälleen palannut eloon, ja tässä hän seisoo. Noh,

katsokaas, ystäväni! Te ette tahdo kuulla kerrottavan, että hän joutui

haaksirikkoon, vaan te tahdotte kuulla (sillä siinä on joku tarkoitus),

että hän joutui haaksirikkoon erään toisen miehen kanssa. Tämä toinen

mies oli Lawrence Clisfold nimeltä."

Kun tämä nimi mainittiin, säpsähti Tregarthen ja punastui. "Mikäs on?"

kysyi kapteeni.

"Hän oli minun virkakumppanini kolmekymmentä vuotta takaperin."

"Oikein," sanoi kapteeni ja lisäsi samalla: "Dringworth ja kumppanit,

Amerikakatu Lontoossa."

Toinen joutui toistamiseen hämillensä ja sanoi: "Niin, se oli

kauppahuoneen nimi, jossa me palvelimme."

"Näiden molempain haaksirikkoon joutuneiden miesten välillä," sanoi

kapteeni, "syntyi salaisuus viidensadan punnan suuruisesta

rahasummasta."

Taasen Tregarthen hämmästyi ja kävi vaaleaksi. Taasen kapteeni kysyi:

"Mikäs on?"

Kun Tregarthen vastasi ainoastaan, "Tehkää hyvin ja kertokaa edelleen,"

niin kapteeni selvästi ja lyhyesti kertoi Clisfoldin käytöksestä

autiolla saarella, niinkuin merimies oli hänelle kertonut. Tregarthen

kävi hyvin kiihkoiseksi tätä kuullessaan ja huudahti vihdoin:

"Clisfold oli syynä minun onnettomuuteeni! Minä olen monta vuotta jo

sitä epäillyt, ja nyt olen vakuutettu siitä."

"Ja miten," sanoi kapteeni, vetäen tuolinsa lähemmäksi Tregarthenia ja

taputtaen häntä olalle, "miten nyt olette siihen vakuutukseen tullut?"

"Kun molemmat palvelimme," vastasi Tregarthen, "mainitussa

kauppahuoneessa Lontoon kaupungissa, oli minun toimiani joka päivä

kirjoittaa määrättyyn kirjaan ne rahasummat, jotka sinä päivänä olivat

tulleet sisään ja jotka summat sitten maksettiin pankkiin. Eräänä

päivänä -- se oli keskiviikkopäivä, elämäni onnettomin päivä -- oli

minulla muun muassa kirjoitettava kirjaan viisisataa puntaa suuruinen

rahasumma."

"Nyt alan asiaa käsittää," sanoi kapteeni. "Jatkakaa."

"Clisfoldin tehtävänä oli tästä kirjasta kopioida joka päivän

kirjoitukset, joka kopia sitten lähetettiin rahojen kanssa pankkiin.

Minun tuli maksaa rahat Clisfoldille; hän sitten palvelijalla lähetti

ne kirjoittamansa kopian kanssa pankkiin. Tänä keskiviikkona minä

muiden seassa kirjoitin kirjaan, että oli saatu viisisataa puntaa. Minä

annoin tämän summan Clisfoldille. Minä olin vallan varma siitä, että

sen tein silloin; ja olen siitä saakka aina ollut varma siitä. Mutta

sinä päivänä puuttui viisisataa puntaa kukkarosta, Clisfoldin kopiosta

ja minun kirjastani. Kun Clisfoldilta kysyttiin, niin hän rohkeasti

vastasi, että olisi katsottava Tregarthenin kirjasta. Minun kirjaani

tarkastettiin, ja tuo viidensadan punnan sisäänkirjoitus puuttui."

"Kuinka niin, vaikka itse olitte sen siihen kirjoittanut?" kysyi

kapteeni.

Tregarthen jatkoi:

"Sitten minulta kysyttiin: olinko kirjoittanut tämän summan kirjaan?

Kyllä, sen olin tehnyt. Kirjaani tarkastettiin, ja siinä ei ollut se

kirjoitus. Enhän minä voinut omaa kirjoitustani kieltää. Minä tiesin,

että jokin petos oli tehty, mutta en voinut ketään syyttää. Minua

vaadittiin maksamaan rahasumma. Minä tein sen ja erosin palveluksesta,

sillä en tahtonut jäädä sinne, vaikka olisin saanutkin jäädä; minä

olisin kumminkin aina ollut epäluulon alainen. Minä palasin

kotikylääni, Lanreaniin, ja asuin siellä, hoitaen pientä kirjurivirkaa,

kunnes sain tämän viran täällä."

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "sanoneeni teille, että jos ette

milloinkaan elämässänne ollut petetyksi tullut, niin olette onnellinen

ihminen. Se koski teihin, ja nyt minä tiedän mistä syystä. Minä säälin

teitä."

"Niin se on," sanoi Tregarthen. "Koko ajan olen ollut varma siitä, että

olen viaton; ja se on ollut minulle suuri lohdutus vastoinkäymisissäni.

Clisfoldia olen aina epäillyt, mutta tämä epäilys ei ole tullut

näytetyksi toteen ennenkuin nyt. Tyttäreni tähden ja oman itseni tähden

olen aina pitänyt tätä asiaa salaisuutena ja olen jo kauan luullut,

että se minua hautaan seuraisi."

"Hyvä sir," sanoi kapteeni sydämellisesti, "nyt on puhe elämästä eikä

kuolemasta. Tässä on kaksi rehellistä ystävää, rakastunut Raybrock ja

hidas Raybrock. Tässä he seisovat, ja ovat yksimieliset yhden tärkeän

asian suhteen. Se on, että he eivät milloinkaan aijo käyttää tuota

usein mainittua rahasummaa ja että se on teille takaisin maksettava.

Nämä kaksi, rakastunut ja hidas jäsen Raybrockin perheestä, tahtovat,

isänsä muiston takia ja oikeuden takia, jo huomenna suorittaa maksu

teille. Ottakaa rahasumma ja pitäkää se hyvänänne."

Tregarthen tarttui kapteenin käteen ja ojensi sitten kätensä molemmille

nuorille miehille, mutta vastasi vakavasti ettei hän ota rahoja

vastaan. Hän sanoi, että hän oli iloinen siitä, että he häntä uskoivat,

mutta ei löytynyt todistusta siihen, ja sentähden rahat olivat heidän.

Kaikki kävivät tästä hyvin totisiksi ja totisuus miehissä on niin

liikuttava, että mr Pettifer unohti keittopuuhansa ja katseli heitä

hyvin vakavin silmin.

"Siis," sanoi kapteeni, "me tarvitsemme todistusta, eikö niin? Meidän

täytyy se saada. Mutta miten? Clisfoidin puheesta saarella ja teidän

kertomuksestanne on helppo käsittää, että joku petos oli tapahtunut

teidän kirjoituksenne suhteen; tuo viekas lurjus, joka oli tuhka ja

tomu jo silloin kun tutustuin hänen kanssansa, oli varmaankin repinyt

oikean lehden teidän kirjastanne ja pannut siihen väärän sijaan.

Hävitettiinkö oikea lehti? Ei, sillä hän sanoi humalassa ollessansa,

että hän pisti sen pulpetinsa rakoon sentähden, että te tulitte sisään

ennenkuin hän ehti polttaa sen -- ja hän ei sitten enää päässyt sitä

sieltä hakemaan. Odottakaa hiukan. Missä se pulpetti nyt on?

Luuletteko, että se vielä on Amerikankadun varrella olevassa talossa

Lontoossa?"

Tregarthen pudisti päätänsä.

"Mainittu kauppahuone ei ole moneen vuoteen pitänyt kauppaa siinä

talossa. Minä olen kuullut ja lukenutkin, että kauppa on muutettu

toiseen paikkaan ja että on toisin nyt. Olot muuttuvat niin pian meidän

aikoina."

"Niin te arvelette," sanoi kapteeni sääliväisesti; "mutta toivoisin

tulevanne Amerikaan minua katsomaan, ennenkuin tuolla tavalla puhutte.

Mutta asiaan takaisin. Tuo pulpetti, tuo paperi," sanoi kapteeni,

kulkien edes takaisin laattialla ja katsellen sattumalta, muiden

esineiden joukossa, mr Pettiferin hattuun, joka oli pöydällä. "Tuo

pulpetti, tuo paperi," jatkoi kapteeni yhä kävellen pitkin laattiata,

"minä antaisin --"

Hän ei kumminkaan mitään antanut, vaan sen sijaan hän otti mr

Pettiferin hatun toistamiseen käteensä ja katseli siihen niin totisen

näköisenä kuin hän juuri olisi kirkkoon tullut. Sitten hän taas alkoi

kulkea edestakaisin ja sanoi: "Tuo pulpetti, jonka omisti Dringworth ja

kumppanit, jotka asuivat Amerikankadun varrella Lontoossa --"

Mr Pettifer, joka koko ajan huomiolla oli keskustelua kuunnellut,

nykäsi kapteenia käsivarteen, tämän kävellessä, ja puhutteli häntä

näin:

"Kapteeni Jorgan, minä olen jo hetken aikaa koettanut teidän

huomiotanne herättää, mutta se ei ole minulle onnistunut. Minusta on

ikävä teitä keskeyttää, mutta minun täytyy se tehdä. Minä tiedän jotain

tuosta kauppahuoneesta."

Kapteeni jäi seisomaan niin ettei hän jäsentäkään liikahtanut ja

katseli mr Pettiferia, hattu (mr Pettiferin) kainalossa.

"Te kai muistatte," jatkoi mr Pettifer, "että minä kerta olin

välikaupittelijana?"

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "ettette menestynyt siinä toimessa

paremmin kuin muissakaan toimissanne, Tom."

"Te ette ole aivan oikeassa, kapteeni Jorgan; mutta se on totta että

minun kävi huonosti mainitussa virassa. Minä olin veljeni asiakumppani.

Silloin kun Dringworth ja kumppanit muuttivat vanhasta paikastaan

Amerikankadun varrella, niin veljeni ja minä myimme niiden tavaroita ja

ja'oimme voiton. Ja minä olen oikein ylpeä siitä, että en veljeltäni

enkä sukulaisiltani -- sillä sukulaiseni ovat enemmiten ottaneet

tavaraa minulta, eikä antaneet -- ole saanut mitään muuta kuin vanhan

pulpetin, jonka ostimme mainitulta kauppahuoneelta ja jossa oli suuri

rako. Veljeni ei olisi minulle sitäkään antanut, kun erosimme

toisistaan, jos se olisi mistään arvosta ollut."

"Missä pulpetti nyt on?" kysyi kapteeni.

"Hyvä kapteeni Jorgan," sanoi mr Pettifer, "en voi varmaan sanoa missä

se nyt on; mutta kun viimeksi sen näin, oli se erään Wappingissa asuvan

rouvan oma."

Kapteeni ei näyttänyt kuuntelevan mr Pettiferin vastausta niin suurella

innolla kuin toiset, vaan katseli taasen ennen mainittuun hattuun hyvin

juhlallisen näköisenä.

"Kuulkaapas, Tom," sanoi kapteeni, "minä puhuin teidän kanssanne, tänne

tullessamme, siitä, että olette erinomaisen arka päivän panemalle, eikö

niin?"

"Niin teitte, sir."

"Onko hidas ystäväni hyvä ja suo minulle käsivartensa nojaksi," sanoi

kapteeni? -- "Noh, Tom," jatkoi kapteeni, kun anottu apu oli annettu,

"kertokaa nyt, ettekö ottaneet tuota pulpettia rikki, korjataksenne

sitä -- tahi jotain siihen tapaan?"

"Kyllä minä sen tein," vastasi mr Pettifer.

"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta

hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin

suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin

kirjoittaman lehden -- sillä tässä se on!"

Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin

oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä;

ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa

lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.

"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis

yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa

matka, totta tosiaan!"

Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin

Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat

tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja

kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty

tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei

liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori

kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni

piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli

tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois,

jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja

puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni

tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.

Hyvin iloisella mielellä kapteeni avasi mrs Raybrockin huoneen oven ja

astui huoneesen, jossa emäntä nuoren lesken kera oli, ja sanoi:

"Saanko luvan tulla sisään?"

"Saatte varsin kernaasti, kapteeni Jorgan!" vastasi vanha rouva. "Teitä

kohdeltiin hyvin pahasti täällä viimein, mutta emme silloin asiata

tunteneet. Minä pyydän anteeksi nyt."

"Älkää sitä tehkö," sanoi kapteeni, "sillä minä en sitä salli. Niin,

toden totta!" Näin puhuessaan kapteeni nosti itselleen tuolin tulen

ääreen ja istui molempain vaimoin välille. "Ei minulla ikipäivinäni ole

ollut niin paha olla, kuin silloin! Niin, tuota, -- tiedättekö mitä!

Minun olisi tehnyt mieleni kieltää tuttavuuttani itseni kanssa --

niinkuin entinen kauppias minun maassani, joka, tappiolle jouduttuansa,

sanoi itsellensä: 'Kuulepas veli kulta! Minä en milloinkaan enää sinua

puhuttele.' Eikä hän puhutellutkaan, vaan rupesi ostroni-kolonian

jäseneksi ja käänsi kertomataulun niiden kielelle. Se on vallan totta.

Jos sitä epäilette, niin mainitkaa siitä ensimmäiselle ostronalle,

jonka saatte käsiinne, niin saatte nähdä tokko se sitä valheeksi

väittää."

Kapteeni otti lapsen äidin sylistä ja pani sen polvelleen istumaan.

"Se ei ensinkään minua ujostele nyt, näettekö! Se tietää, että minä

lapsia rakastan. Minulla on lapsi, ja se on tyttö ja minä laulan sille

väliin ja kerron tarinoita."

"Mitä te kerrotte?" kysyi Margareta.

"Tarinoita merimiehistä, jotka luullaan hukkuneen ja jotka tulevat

takaisin kun ei enää uskalleta odottaakaan."

Kapteeni hypitteli lasta polvellaan, katseli miettiväisesti tuleen ja

laulaa hyräili hiljaa, sillä hän huomasi, että Margareta oli lakannut

neulomasta ja katseli häntä.

"Niin," sanoi kapteeni, yhä valkeaan katsellen. "Minä sepitän tarinoita

ja kerron niitä lapselleni. Tarinoita haaksirikkoon joutuneista

laivoista, autioista saarista ja pitkistä ajoista, jotka kuluvat

ennenkuin haaksirikkoon joutuneet saapuvat takaisin sivistyneihin

maihin."

Huoneessa ei ollut muuta valoa, kuin takassa palavan valkean valo; oli

jo pimeä ulkona ja tähdet alkoivat toinen toisensa jälkeen tuikkia

taivaalla. Kapteeni tunsi, että Margareta taukoomatta häntä katseli, ja

katsoi viisaimmaksi yhä edelleen katsella valkeaan.

"Niin, minä sepitän tarinoita," sanoi kapteeni. "Minä kerron kuinka

Jumalan armollisen johdon kautta veljet jälleen tapaavat toisensa;

kuinka pojat onnellisesti tulevat takaisin äitiensä luo -- miehet

vaimojensa luo -- isät jälleen nousevat meren syvyydestä ja palajavat

pienten lastensa tykö."

Margareta koski kapteenin käsivarteen ja tämän täytyi silloin katsoa

häneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Margareta oli polvillaan

kapteenin edessä ja tuki äitiänsä, joka myöskin oli polvillaan.

"Mikäs on?" kysyi kapteeni. "Mikä teidän on?"

Molemmat vaimot itkivät ja kapteeni tuli hyvin liikutetuksi.

"Margareta," sanoi hän, "te olette kestäneet onnettomuutenne hyvästi.

Voisitteko kestää onnea yhtä hyvin, jos se tulisi osaksenne?"

"Minä toivon sen. Minä vakaasti ja nöyrästi toivon sen!"

"Hyvä," sanoi kapteeni, "kenties se on tullut. Hän on -- älkää

peljästykö -- sanonko minä sanan?"

"Elossa?"

"Niin!"

Heidän kiitoksensa Jumalaa kohtaan oli taas niin liikuttava, että

kapteeni otti nenäliinansa lakkarista ja pyhki silmiänsä.

"Hän ei ole kauempana," jatkoi kapteeni, "kuin minun kotimaassani.

Toden perään hän on jo omassa maassaan. Puhuakseni totta, hän on jo

Falmouthissa. Toden totta, en tiedä varmaan onko hän niinkään kaukana.

Toden totta, jos olisin varma siitä, että te voisitte sitä kestää, niin

en tarvitsisi muuta kuin viheltää -- -- --"

Melu syntyi samassa, ja kaikki olivat jälleen yhdessä.

Nyt oli sopiva aika Tom Pettiferille tulla esiin tuoden kylmää vettä

lasissa, ja hän tulikin tuoden vettä ja tarjoen sitä naisväelle;

samalla hän koetti rauhoittaa heitä ja järjesti heidän pukuansa vallan

kuin he olisivat olleet matkustavaisia laivalla. Sitä nähdessään

kapteeni löi polvellensa niin voimakkaasti, että olisi kovasti

koskenut, jollei hän olisi ollut siihen niin tottunut.

Kapteeni ei voinut viipyä häitten yli; hänellä oli tärkeitä asioita

toimitettavina kotona, ja sinne oli noin neljän tuhannen peninkulman

matka. Seuraavana aamuna sentähden koko kylän väki saattoi häntä alas

rantaan, ja siellä hän sanoi jäähyväiset kaikille ja kutsui heidät

kaikki muutamiksi kuukausiksi kotiinsa, Salemiin, joka oli

Massachussets'in maakunnassa Amerikan Yhdysvalloissa. Ja hänen

seisoessaan samalla paikalla, josta hän oli nähnyt tuon ihanan kuvan

rakkaudesta ja erosta ja josta hän nyt hengessään voi katsella toista

herttaista näköä -- samojen henkilöiden vastaisen onnellisen elämän

kuvaa, -- tuli Kitty hänen luoksensa ja pani käsivartensa hänen

kaulansa ympärille ja suuteli häntä hänen molemmille päivettyneille

poskilleen ja laski kauniin päänsä hänen rinnoillensa kaikkein

läsnäollessa -- ja kiitti häntä kaikesta pyytäen samalla anteeksi, että

hän edellisellä kerralla oli häntä niin tylysti kohdellut. Ja sitten

kapteeni heilutti hattuansa päänsä yli kolmasti, ja sitten hän lähti

Tom Pettifer Ho'n kanssa pois, kädet taskussa. Ja sitten, ennenkuin

lehti varisi puista kolmantena kesänä, eräs pieni punaposkinen poika

astui ensimmäisiä askeleitansa kauniin äitinsä taluttamana, ja tämän

pienen kalastajan nimi oli Jorgan Raybrock.

Sanoma merellä · 第 11 / 11 题