Kotiintulo.
Kapteeni Jorgan oli sillä välin pannut koko Lanreanin kylän liikkeelle,
kuulustellen kaikilta tuota tärkiätä asiaa, ja oli paluumatkalla Arthur
Kuninkaan Aseet nimiseen ravintolaan aamiaista syömään, kun hän näki
nuoren kalastajan tulevan hänelle vastaan erään oudon miehen kanssa. Jo
ensi silmäyksestä kapteeni arvasi, että hän oli tuo ennen mainittu
merenkulkija mies; ja kapteeni aikoi juuri tervehtiä häntä niinkuin
virkakumppania ainakin, kun molemmat jäivät seisomaan vallan ääneti
hänen eteensä, ja kapteeni puolestaan hänkin seisoi ääneti katsellen
heitä suurin silmin.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti kapteeni vihdoin. "Te olette
yhdennäköiset. Te olette vallan yhdennäköiset! Mitäs tämä on!"
Veljekset eivät sanaakaan sanoneet, vaan merimies tarttui kapteenin
oikeaan käteen ja kalastaja tarttui kapteenin vasempaan käteen;
ja jos kapteeni ei milloinkaan ennen ollut kylläksensä saanut
kädenpuristuksesta, niin hän nyt sai. Sitten kaikki kolme sisään ja
veljet kertomaan, -- väliin yksi kerrallaan, väliin molemmat yhtaikaa,
jotta kapteeni oli vähällä joutua huumeuksiin; vihdoin hän oli saanut
selvää Hugh Raybrockin elämänvaiheista ja saanut tietää, että merestä
löydetyssä kirjoituksessa mainittu mies oli Tregarthen itse.
"Ettekö muista, kapteeni Jorgan," sanoi Alfred, "että hän ennen oli
asunut Lanreanissa? Kitty ja hänen isänsä muuttivat Steepways'iin
Hughin lähdettyä merelle."
"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Siis teidän veljenne ei tunne tulevaa
natoansa nimeltäkään?"
"Hän ei ole milloinkaan häntä nähnyt, ei milloinkaan hänestä kuullut!"
"Vai niin!" sanoi kapteeni. "Noh, sitten me kaikki lähdemme takaisin ja
ilmoitamme Tregarthenille salaisuuden, jota emme ennen voineet hänelle
ilmaista."
"Niin," sanoi Alfred, "nyt ei enää auta. Meidän täytyy velvollisuutemme
tehdä."
"Epäilemättä," vastasi kapteeni. "Antakaa minulle käsi kumpanenkin ja
lähtekäämme matkalle."
He kulkivat aution rämeen poikki minkä jaksoivat, ja aamiainen
ravintolassa jähtyi.
Heidän aikomuksensa oli mitä kiireimmin rientää Barnstapleen ja siellä
tarkastella lakimiehen huostassa olevia isävainajan kirjoja ja paperia,
niinkuin Hugh oli päättänyt tehdä, jos hän saapuisi kotia. Sitten he
olivat päättäneet sieltä lähteä Steepwaysiin ja mennä suoraa tietä
Tregarthenin luokse ja kertoa hänelle koko asia ja, saatuansa häneltä
likempiä tietoja, toimia sen mukaan kuin asia vaatisi. Vihdoin oli
päätetty, että kun he tulisivat kylään, he olisivat hyvin varoillansa
ettei kukaan Hughia näkisi, ja että kapteeni ottaisi toimekseen ennalta
valmistaa Hughin vaimoa ja äitiä hänen takaisin palajamisestaan.
"Sillä, katsokaa, siihen vaaditaan varovaisuutta," sanoi kapteeni
Jorgan, tarttuen Hughin käteen; "suuret ilot ovat yhtä vaaralliset kuin
suuret surut -- kenties vielä vaarallisemmatkin, siitä syystä, että ne
ovat harvinaisemmat tässä maailmassa. Ja sitä paitsi minä tahtoisin
poistaa naisten epäluuloa minua kohtaan ja saattaa teitä takaisin
onnellisena; suokaa siis tämä toimi minulle."
Veljet olivat hyvin kiitolliset kapteenia kohtaan hänen
varovaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan.
"Ja nyt, seis!" sanoi kapteeni, pysähtyen ja katsellen veljiä
vuorotellen; "te olette mielestänne," sanoi hän vanhemmalle, "hitaampi
luonnolta kuin veljenne?"
"Minä vakuutan, että olen kovin hidas," sanoi rehellinen Hugh.
"Hyvä," sanoi kapteeni, "ja minä vakuutan puolestani, että oman
käsitykseni mukaan olen vilkasluontoinen. Hidas mies ei voi toimittaa
sellaista tointa, johon sukkeluutta vaaditaan, vai voiko hän?"
Molemmat veljet myönsivät, että hän ei sitä voi.
"Ja te," sanoi kapteeni kääntyen nuorempaan veljeen, "te olette vähän
rakastunut, eikö niin?"
"Eipä niin varsin vähän, kapteeni Jorgan."
"Paljon tai vähän, teillä on siis jo ennalta toimia, eikö niin?"
Sitä ei ollut kieltäminen.
"Ja mies, jolla ennalta on paljon toimia, ei ole sopiva sellaiseen
toimeen, johon sukkeluutta tarvitaan, vai kuinka?" sanoi kapteeni.
Siitä oltiin yksimieliset.
"Mutta minä," sanoi kapteeni, "en ole rakastunut, ja minä olen
eläissäni toimittanut monta tehtävää, johon vikkelyyttä ja joutuisuutta
on ollut tarpeen; ja minun tekisi mieleni toimittaa teidän asianne ja
saada siitä pikainen päätös. Koetanko sitä tehdä? Uskotteko sen
tehtävän minulle?"
Molemmat olivat siitä hyvin iloiset ja kiittivät häntä sydämellisesti.
"Hyvä," sanoi kapteeni, ottaen kellonsa esille. "Kello on nyt puoli
välissä yhdeksän perjantaiaamulla. Minä panen sen muistiin ja sitten me
laskemme kuinka monta tuntia viivymme matkalla Steepwaysiin. Nyt on
päätös tehty, ja nyt lähdemme matkalle."
He kulkivat niin joutuisasti, että saapuivat Barnstapleen seuraavana
aamuna niin varhain, että lakimiehen konttoori ei vielä ollut avattu,
vaan kapteeni istui vähän aikaa rappusilla odottaen, että palvelija
tulisi ovea avaamaan. Mutta palvelijan sijaan tulikin itse tuomari, ja
kapteeni tutustui kohta hänen kanssansa.
Tuomari tunsi sekä Hughin, että Alfredin ja heidän oli siis varsin
helppo nähdä ne heidän isävainajansa papereista, jotka olivat hänen
hallussaan. Paperit olivat etupäässä vanhoja kirjeitä ja velkakirjoja,
joiden joukosta kapteeni noin puolipäivän aikana vihdoin löysi erään,
joka koski heidän asiaansa.
Siinä oli sanottu, että eräs Lawrence Clisfold niminen mies oli
vainajalta lainannut viisisataa puntaa siihen aikaan, jolloin hän oli
ollut nuori kauppias Barnstaplessa. Vielä oli mainittu, eitä hän oli
lainannut tämän rahasumman erästä kauppa-yritystä varten, jonka kautta
hän toivoi pääsevänsä itsenäiseksi, sillä silloin hän oli vaan
kauppakirjurina suuren kauppahuoneen palveluksessa, jonka nimi oli
Dringworth ja kumppanit; heidän kauppansa oli Amerikakadun varrella
Lontoossa. Vielä oli siinä mainittu, että summa oli lainattu sillä
ehdolla, että se määrätyn ajan kuluessa oli maksettava; mutta kun
määrätty aika oli kulunut, niin Clisfold ei voinutkaan velkaansa
maksaa, sillä tuo kauppa-yritys oli mennyt tyhjiin. Silloin hän oli
kirjoittanut velkojallensa jotenki röyhkeästi ja pyytänyt, että velan
maksaminen lykättäisiin toistaiseksi. Velkoja oli silloin evännyt tätä
pyyntöä ja sanonut ei voivansa odottaa. Clisfold oli silloin maksanut
velan ja samalla kirjoittanut hävyttömän kirjeen, jossa hän ilmoitti,
että eräs sukulainen oli pelastanut häntä häviölle joutumasta.
Kuittikirjaa lähettäessään Raybrock kirjoitti Clisfoldille, ettei hänen
koskaan pitänyt koettaakaan saada lainata rahaa häneltä, sillä hän ei
enää uskaltanut lainata rahojansa.
Kapteeni ei tuomarille puhunut mitään tämän tärkeän paperin
löytämisestä. Mutta kun paperit oli pantu takaisin laatikkoon ja
kapteeni molempien nuorien kumppaniensa kera oli lähtenyt konttoorista,
niin hän tyytyväisenä lyödä läjähytti polvellensa ja sanoi:
"Tähän saakka on meillä ollut hyvä ja myötäinen tuuli, sillä ettekö
huomaa, että kaikki tämä käypi yhteen sen kanssa mitä Raybrockin
perheen hidas jäsen mainitsi?"
Jos veljet eivät ennen olleet sitä huomanneet, niin he nyt sen
huomasivat. Kapteeni ei kuitenkaan sallinut heille paljon miettimisen
aikaa, sillä hän heti paikalla vaati heidät nousemaan rattaille taas ja
niin ajettiin Steepwaysiin. Iltapuolella he saapuivat kylään; ja vaikka
vielä oli aivan valoisa, ei heidän kumminkaan ollut vaikea päästä
Tregarthenin majaan kyläläisten huomaamatta, sillä he vaatettivat
takaisin tulleen merimiehen niin, ettei kukaan voinut häntä tuntea.
Kitty ei ollut näkyvissä ja Tregarthen istui omassa pienessä
huoneessaan ikkunan ääressä kirjoittaen.
"Sir," sanoi kapteeni puristaen hänen kättänsä, "olen iloinen siitä,
että teidät taas saan tavata. Kuinka voitte, sir? Minä sanoin teille,
että kyllä vielä tulette ajattelemaan toisin minusta, ja nyt minä
onnittelen teitä siitä, että kohta tulette sitä tekemään."
Samassa kapteeni näki Tom Pettifer Ho'n, joka uunin tykönä hääri ja
puuhasi.
"Tuo mies," sanoi kapteeni lyöden kädellään polvellensa, "on vallan
sopiva kokiksi, eikä olisi pitänyt milloinkaan muuksi ruvetakaan.
Pysykää siinä vaan missä olette, Tom, ja tehkää tehtävänne. Nyt minä,
hyvä Tregarthen, otan tuolin."
Kapteeni nosti tuolin lähelle Tregarthenia, istui sille ja jatkoi
puhettansa näin:
"Te tunnette Raybrockin perheen rakastavan jäsenen, sir. Mutta saman
perheen hidasta jäsentä ette tunne. Noh niin; nämät kaksi ovat
veljeksiä. Hugh on jälleen palannut eloon, ja tässä hän seisoo. Noh,
katsokaas, ystäväni! Te ette tahdo kuulla kerrottavan, että hän joutui
haaksirikkoon, vaan te tahdotte kuulla (sillä siinä on joku tarkoitus),
että hän joutui haaksirikkoon erään toisen miehen kanssa. Tämä toinen
mies oli Lawrence Clisfold nimeltä."
Kun tämä nimi mainittiin, säpsähti Tregarthen ja punastui. "Mikäs on?"
kysyi kapteeni.
"Hän oli minun virkakumppanini kolmekymmentä vuotta takaperin."
"Oikein," sanoi kapteeni ja lisäsi samalla: "Dringworth ja kumppanit,
Amerikakatu Lontoossa."
Toinen joutui toistamiseen hämillensä ja sanoi: "Niin, se oli
kauppahuoneen nimi, jossa me palvelimme."
"Näiden molempain haaksirikkoon joutuneiden miesten välillä," sanoi
kapteeni, "syntyi salaisuus viidensadan punnan suuruisesta
rahasummasta."
Taasen Tregarthen hämmästyi ja kävi vaaleaksi. Taasen kapteeni kysyi:
"Mikäs on?"
Kun Tregarthen vastasi ainoastaan, "Tehkää hyvin ja kertokaa edelleen,"
niin kapteeni selvästi ja lyhyesti kertoi Clisfoldin käytöksestä
autiolla saarella, niinkuin merimies oli hänelle kertonut. Tregarthen
kävi hyvin kiihkoiseksi tätä kuullessaan ja huudahti vihdoin:
"Clisfold oli syynä minun onnettomuuteeni! Minä olen monta vuotta jo
sitä epäillyt, ja nyt olen vakuutettu siitä."
"Ja miten," sanoi kapteeni, vetäen tuolinsa lähemmäksi Tregarthenia ja
taputtaen häntä olalle, "miten nyt olette siihen vakuutukseen tullut?"
"Kun molemmat palvelimme," vastasi Tregarthen, "mainitussa
kauppahuoneessa Lontoon kaupungissa, oli minun toimiani joka päivä
kirjoittaa määrättyyn kirjaan ne rahasummat, jotka sinä päivänä olivat
tulleet sisään ja jotka summat sitten maksettiin pankkiin. Eräänä
päivänä -- se oli keskiviikkopäivä, elämäni onnettomin päivä -- oli
minulla muun muassa kirjoitettava kirjaan viisisataa puntaa suuruinen
rahasumma."
"Nyt alan asiaa käsittää," sanoi kapteeni. "Jatkakaa."
"Clisfoldin tehtävänä oli tästä kirjasta kopioida joka päivän
kirjoitukset, joka kopia sitten lähetettiin rahojen kanssa pankkiin.
Minun tuli maksaa rahat Clisfoldille; hän sitten palvelijalla lähetti
ne kirjoittamansa kopian kanssa pankkiin. Tänä keskiviikkona minä
muiden seassa kirjoitin kirjaan, että oli saatu viisisataa puntaa. Minä
annoin tämän summan Clisfoldille. Minä olin vallan varma siitä, että
sen tein silloin; ja olen siitä saakka aina ollut varma siitä. Mutta
sinä päivänä puuttui viisisataa puntaa kukkarosta, Clisfoldin kopiosta
ja minun kirjastani. Kun Clisfoldilta kysyttiin, niin hän rohkeasti
vastasi, että olisi katsottava Tregarthenin kirjasta. Minun kirjaani
tarkastettiin, ja tuo viidensadan punnan sisäänkirjoitus puuttui."
"Kuinka niin, vaikka itse olitte sen siihen kirjoittanut?" kysyi
kapteeni.
Tregarthen jatkoi:
"Sitten minulta kysyttiin: olinko kirjoittanut tämän summan kirjaan?
Kyllä, sen olin tehnyt. Kirjaani tarkastettiin, ja siinä ei ollut se
kirjoitus. Enhän minä voinut omaa kirjoitustani kieltää. Minä tiesin,
että jokin petos oli tehty, mutta en voinut ketään syyttää. Minua
vaadittiin maksamaan rahasumma. Minä tein sen ja erosin palveluksesta,
sillä en tahtonut jäädä sinne, vaikka olisin saanutkin jäädä; minä
olisin kumminkin aina ollut epäluulon alainen. Minä palasin
kotikylääni, Lanreaniin, ja asuin siellä, hoitaen pientä kirjurivirkaa,
kunnes sain tämän viran täällä."
"Minä muistan," sanoi kapteeni, "sanoneeni teille, että jos ette
milloinkaan elämässänne ollut petetyksi tullut, niin olette onnellinen
ihminen. Se koski teihin, ja nyt minä tiedän mistä syystä. Minä säälin
teitä."
"Niin se on," sanoi Tregarthen. "Koko ajan olen ollut varma siitä, että
olen viaton; ja se on ollut minulle suuri lohdutus vastoinkäymisissäni.
Clisfoldia olen aina epäillyt, mutta tämä epäilys ei ole tullut
näytetyksi toteen ennenkuin nyt. Tyttäreni tähden ja oman itseni tähden
olen aina pitänyt tätä asiaa salaisuutena ja olen jo kauan luullut,
että se minua hautaan seuraisi."
"Hyvä sir," sanoi kapteeni sydämellisesti, "nyt on puhe elämästä eikä
kuolemasta. Tässä on kaksi rehellistä ystävää, rakastunut Raybrock ja
hidas Raybrock. Tässä he seisovat, ja ovat yksimieliset yhden tärkeän
asian suhteen. Se on, että he eivät milloinkaan aijo käyttää tuota
usein mainittua rahasummaa ja että se on teille takaisin maksettava.
Nämä kaksi, rakastunut ja hidas jäsen Raybrockin perheestä, tahtovat,
isänsä muiston takia ja oikeuden takia, jo huomenna suorittaa maksu
teille. Ottakaa rahasumma ja pitäkää se hyvänänne."
Tregarthen tarttui kapteenin käteen ja ojensi sitten kätensä molemmille
nuorille miehille, mutta vastasi vakavasti ettei hän ota rahoja
vastaan. Hän sanoi, että hän oli iloinen siitä, että he häntä uskoivat,
mutta ei löytynyt todistusta siihen, ja sentähden rahat olivat heidän.
Kaikki kävivät tästä hyvin totisiksi ja totisuus miehissä on niin
liikuttava, että mr Pettifer unohti keittopuuhansa ja katseli heitä
hyvin vakavin silmin.
"Siis," sanoi kapteeni, "me tarvitsemme todistusta, eikö niin? Meidän
täytyy se saada. Mutta miten? Clisfoidin puheesta saarella ja teidän
kertomuksestanne on helppo käsittää, että joku petos oli tapahtunut
teidän kirjoituksenne suhteen; tuo viekas lurjus, joka oli tuhka ja
tomu jo silloin kun tutustuin hänen kanssansa, oli varmaankin repinyt
oikean lehden teidän kirjastanne ja pannut siihen väärän sijaan.
Hävitettiinkö oikea lehti? Ei, sillä hän sanoi humalassa ollessansa,
että hän pisti sen pulpetinsa rakoon sentähden, että te tulitte sisään
ennenkuin hän ehti polttaa sen -- ja hän ei sitten enää päässyt sitä
sieltä hakemaan. Odottakaa hiukan. Missä se pulpetti nyt on?
Luuletteko, että se vielä on Amerikankadun varrella olevassa talossa
Lontoossa?"
Tregarthen pudisti päätänsä.
"Mainittu kauppahuone ei ole moneen vuoteen pitänyt kauppaa siinä
talossa. Minä olen kuullut ja lukenutkin, että kauppa on muutettu
toiseen paikkaan ja että on toisin nyt. Olot muuttuvat niin pian meidän
aikoina."
"Niin te arvelette," sanoi kapteeni sääliväisesti; "mutta toivoisin
tulevanne Amerikaan minua katsomaan, ennenkuin tuolla tavalla puhutte.
Mutta asiaan takaisin. Tuo pulpetti, tuo paperi," sanoi kapteeni,
kulkien edes takaisin laattialla ja katsellen sattumalta, muiden
esineiden joukossa, mr Pettiferin hattuun, joka oli pöydällä. "Tuo
pulpetti, tuo paperi," jatkoi kapteeni yhä kävellen pitkin laattiata,
"minä antaisin --"
Hän ei kumminkaan mitään antanut, vaan sen sijaan hän otti mr
Pettiferin hatun toistamiseen käteensä ja katseli siihen niin totisen
näköisenä kuin hän juuri olisi kirkkoon tullut. Sitten hän taas alkoi
kulkea edestakaisin ja sanoi: "Tuo pulpetti, jonka omisti Dringworth ja
kumppanit, jotka asuivat Amerikankadun varrella Lontoossa --"
Mr Pettifer, joka koko ajan huomiolla oli keskustelua kuunnellut,
nykäsi kapteenia käsivarteen, tämän kävellessä, ja puhutteli häntä
näin:
"Kapteeni Jorgan, minä olen jo hetken aikaa koettanut teidän
huomiotanne herättää, mutta se ei ole minulle onnistunut. Minusta on
ikävä teitä keskeyttää, mutta minun täytyy se tehdä. Minä tiedän jotain
tuosta kauppahuoneesta."
Kapteeni jäi seisomaan niin ettei hän jäsentäkään liikahtanut ja
katseli mr Pettiferia, hattu (mr Pettiferin) kainalossa.
"Te kai muistatte," jatkoi mr Pettifer, "että minä kerta olin
välikaupittelijana?"
"Minä muistan," sanoi kapteeni, "ettette menestynyt siinä toimessa
paremmin kuin muissakaan toimissanne, Tom."
"Te ette ole aivan oikeassa, kapteeni Jorgan; mutta se on totta että
minun kävi huonosti mainitussa virassa. Minä olin veljeni asiakumppani.
Silloin kun Dringworth ja kumppanit muuttivat vanhasta paikastaan
Amerikankadun varrella, niin veljeni ja minä myimme niiden tavaroita ja
ja'oimme voiton. Ja minä olen oikein ylpeä siitä, että en veljeltäni
enkä sukulaisiltani -- sillä sukulaiseni ovat enemmiten ottaneet
tavaraa minulta, eikä antaneet -- ole saanut mitään muuta kuin vanhan
pulpetin, jonka ostimme mainitulta kauppahuoneelta ja jossa oli suuri
rako. Veljeni ei olisi minulle sitäkään antanut, kun erosimme
toisistaan, jos se olisi mistään arvosta ollut."
"Missä pulpetti nyt on?" kysyi kapteeni.
"Hyvä kapteeni Jorgan," sanoi mr Pettifer, "en voi varmaan sanoa missä
se nyt on; mutta kun viimeksi sen näin, oli se erään Wappingissa asuvan
rouvan oma."
Kapteeni ei näyttänyt kuuntelevan mr Pettiferin vastausta niin suurella
innolla kuin toiset, vaan katseli taasen ennen mainittuun hattuun hyvin
juhlallisen näköisenä.
"Kuulkaapas, Tom," sanoi kapteeni, "minä puhuin teidän kanssanne, tänne
tullessamme, siitä, että olette erinomaisen arka päivän panemalle, eikö
niin?"
"Niin teitte, sir."
"Onko hidas ystäväni hyvä ja suo minulle käsivartensa nojaksi," sanoi
kapteeni? -- "Noh, Tom," jatkoi kapteeni, kun anottu apu oli annettu,
"kertokaa nyt, ettekö ottaneet tuota pulpettia rikki, korjataksenne
sitä -- tahi jotain siihen tapaan?"
"Kyllä minä sen tein," vastasi mr Pettifer.
"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta
hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin
suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin
kirjoittaman lehden -- sillä tässä se on!"
Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin
oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä;
ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa
lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.
"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis
yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa
matka, totta tosiaan!"
Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin
Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat
tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja
kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty
tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei
liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori
kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni
piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli
tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois,
jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja
puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni
tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.
Hyvin iloisella mielellä kapteeni avasi mrs Raybrockin huoneen oven ja
astui huoneesen, jossa emäntä nuoren lesken kera oli, ja sanoi:
"Saanko luvan tulla sisään?"
"Saatte varsin kernaasti, kapteeni Jorgan!" vastasi vanha rouva. "Teitä
kohdeltiin hyvin pahasti täällä viimein, mutta emme silloin asiata
tunteneet. Minä pyydän anteeksi nyt."
"Älkää sitä tehkö," sanoi kapteeni, "sillä minä en sitä salli. Niin,
toden totta!" Näin puhuessaan kapteeni nosti itselleen tuolin tulen
ääreen ja istui molempain vaimoin välille. "Ei minulla ikipäivinäni ole
ollut niin paha olla, kuin silloin! Niin, tuota, -- tiedättekö mitä!
Minun olisi tehnyt mieleni kieltää tuttavuuttani itseni kanssa --
niinkuin entinen kauppias minun maassani, joka, tappiolle jouduttuansa,
sanoi itsellensä: 'Kuulepas veli kulta! Minä en milloinkaan enää sinua
puhuttele.' Eikä hän puhutellutkaan, vaan rupesi ostroni-kolonian
jäseneksi ja käänsi kertomataulun niiden kielelle. Se on vallan totta.
Jos sitä epäilette, niin mainitkaa siitä ensimmäiselle ostronalle,
jonka saatte käsiinne, niin saatte nähdä tokko se sitä valheeksi
väittää."
Kapteeni otti lapsen äidin sylistä ja pani sen polvelleen istumaan.
"Se ei ensinkään minua ujostele nyt, näettekö! Se tietää, että minä
lapsia rakastan. Minulla on lapsi, ja se on tyttö ja minä laulan sille
väliin ja kerron tarinoita."
"Mitä te kerrotte?" kysyi Margareta.
"Tarinoita merimiehistä, jotka luullaan hukkuneen ja jotka tulevat
takaisin kun ei enää uskalleta odottaakaan."
Kapteeni hypitteli lasta polvellaan, katseli miettiväisesti tuleen ja
laulaa hyräili hiljaa, sillä hän huomasi, että Margareta oli lakannut
neulomasta ja katseli häntä.
"Niin," sanoi kapteeni, yhä valkeaan katsellen. "Minä sepitän tarinoita
ja kerron niitä lapselleni. Tarinoita haaksirikkoon joutuneista
laivoista, autioista saarista ja pitkistä ajoista, jotka kuluvat
ennenkuin haaksirikkoon joutuneet saapuvat takaisin sivistyneihin
maihin."
Huoneessa ei ollut muuta valoa, kuin takassa palavan valkean valo; oli
jo pimeä ulkona ja tähdet alkoivat toinen toisensa jälkeen tuikkia
taivaalla. Kapteeni tunsi, että Margareta taukoomatta häntä katseli, ja
katsoi viisaimmaksi yhä edelleen katsella valkeaan.
"Niin, minä sepitän tarinoita," sanoi kapteeni. "Minä kerron kuinka
Jumalan armollisen johdon kautta veljet jälleen tapaavat toisensa;
kuinka pojat onnellisesti tulevat takaisin äitiensä luo -- miehet
vaimojensa luo -- isät jälleen nousevat meren syvyydestä ja palajavat
pienten lastensa tykö."
Margareta koski kapteenin käsivarteen ja tämän täytyi silloin katsoa
häneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Margareta oli polvillaan
kapteenin edessä ja tuki äitiänsä, joka myöskin oli polvillaan.
"Mikäs on?" kysyi kapteeni. "Mikä teidän on?"
Molemmat vaimot itkivät ja kapteeni tuli hyvin liikutetuksi.
"Margareta," sanoi hän, "te olette kestäneet onnettomuutenne hyvästi.
Voisitteko kestää onnea yhtä hyvin, jos se tulisi osaksenne?"
"Minä toivon sen. Minä vakaasti ja nöyrästi toivon sen!"
"Hyvä," sanoi kapteeni, "kenties se on tullut. Hän on -- älkää
peljästykö -- sanonko minä sanan?"
"Elossa?"
"Niin!"
Heidän kiitoksensa Jumalaa kohtaan oli taas niin liikuttava, että
kapteeni otti nenäliinansa lakkarista ja pyhki silmiänsä.
"Hän ei ole kauempana," jatkoi kapteeni, "kuin minun kotimaassani.
Toden perään hän on jo omassa maassaan. Puhuakseni totta, hän on jo
Falmouthissa. Toden totta, en tiedä varmaan onko hän niinkään kaukana.
Toden totta, jos olisin varma siitä, että te voisitte sitä kestää, niin
en tarvitsisi muuta kuin viheltää -- -- --"
Melu syntyi samassa, ja kaikki olivat jälleen yhdessä.
Nyt oli sopiva aika Tom Pettiferille tulla esiin tuoden kylmää vettä
lasissa, ja hän tulikin tuoden vettä ja tarjoen sitä naisväelle;
samalla hän koetti rauhoittaa heitä ja järjesti heidän pukuansa vallan
kuin he olisivat olleet matkustavaisia laivalla. Sitä nähdessään
kapteeni löi polvellensa niin voimakkaasti, että olisi kovasti
koskenut, jollei hän olisi ollut siihen niin tottunut.
Kapteeni ei voinut viipyä häitten yli; hänellä oli tärkeitä asioita
toimitettavina kotona, ja sinne oli noin neljän tuhannen peninkulman
matka. Seuraavana aamuna sentähden koko kylän väki saattoi häntä alas
rantaan, ja siellä hän sanoi jäähyväiset kaikille ja kutsui heidät
kaikki muutamiksi kuukausiksi kotiinsa, Salemiin, joka oli
Massachussets'in maakunnassa Amerikan Yhdysvalloissa. Ja hänen
seisoessaan samalla paikalla, josta hän oli nähnyt tuon ihanan kuvan
rakkaudesta ja erosta ja josta hän nyt hengessään voi katsella toista
herttaista näköä -- samojen henkilöiden vastaisen onnellisen elämän
kuvaa, -- tuli Kitty hänen luoksensa ja pani käsivartensa hänen
kaulansa ympärille ja suuteli häntä hänen molemmille päivettyneille
poskilleen ja laski kauniin päänsä hänen rinnoillensa kaikkein
läsnäollessa -- ja kiitti häntä kaikesta pyytäen samalla anteeksi, että
hän edellisellä kerralla oli häntä niin tylysti kohdellut. Ja sitten
kapteeni heilutti hattuansa päänsä yli kolmasti, ja sitten hän lähti
Tom Pettifer Ho'n kanssa pois, kädet taskussa. Ja sitten, ennenkuin
lehti varisi puista kolmantena kesänä, eräs pieni punaposkinen poika
astui ensimmäisiä askeleitansa kauniin äitinsä taluttamana, ja tämän
pienen kalastajan nimi oli Jorgan Raybrock.