Yö klubissa.
Rämeikkö Cornwall'issa itätuulen sen yli käydessä on mitä kylmempiä ja
kolkompia paikkoja minkä matkustaja kokovuoden matkalla kohtaa.
Rämeikkö Cornwall'issa on pimeässä niin autio ja kamala, että
matkustaja toivoo mitä pikemmin sitä paremmin pääsevänsä siitä pois.
Rämeikkö Cornwall'issa on yösumussa erämaa, jossa matkustajan tarkoin
tulee tuntea tiensä, muuten on hyvin luultava, ettei hän hengissä
sieltä milloinkaan palaja.
Kun kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja lähtivät Steepways'in kylästä,
kävi itätuuli. Kolme kertaa aurinko oli noussut ja yhä vielä kävi
kaiket päivät samallainen kylmä tuuli, se oli ikäänkuin joku paha
henki, joka tahtoi heitä ajaa takaisin. Mutta kapteeni Jorgan oli kyllä
tuttu kaikkien tuulien kanssa ja kyllin tottunut niiden heikkoja puolia
hyväksensä käyttämään, salliaksensa jonkun niistä saada hänestä voiton.
Hän vakuutti, että hänestä oli yhdentekevä kävi mimmoinen tuuli tahansa
ja tuulkoon kuinka kovin tahansa. Hän oli siis tuulen suhteen niin
välinpitämätön kuin mies voi olla, joka aina sanoo, että tuuli
"virkistää häntä" ja joka katsoo myrskyä vanhaksi tuttavakseen. Olisi
voinut otaksua, että kapteeni Jorgan'in ja tuulen välillä oli
jonkinmoinen veljellinen liitto, niinkuin kahden taistelijan välillä,
jotka usein ovat otelleet toinen toistensa kanssa. Nuori kalastajakin
oli puolestaan, vaikka ahtaammassa piirissä eläen, tottunut pahaa säätä
kestämään miehuudella, ja vietti vaan ikävää tehtävää, joka oli edessä;
tuuli kävi hänenkin ohitsensa, vähän varovasti, ja lähti matkallaan
Kittyä suutelemaan.
Heidän tiensä kulki paikoittain meren rantaa pitkin, jossa mahtavat
aallot loiskivat ruskeita kallioita vasten, jotta vesi muuttui
valkoiseksi vaahdoksi, paikoittain entisien, nyt viljeltyjen rämeiden
poikki; paikka paikoin oli yksinäisiä kyliä, joissa oli kurjat savesta
tehdyt majat, ja pieniä kaupunkeja vanhoine kirkkoineen ja torineen.
Mutta yhä matkustaessaan harmaan asutun maan poikki, he vihdoin tulivat
varsinaiselle Cornwall'in rämeelle, joka on Lanrean'in lähellä. He
kohtasivat ainoastansa laihtuneita, aaveen kaltaisia vuorityömiehiä,
joiden kasvot olivat vasken karvaiset. Kaukaisilla vuorenhuipuilla
olevat yksinäiset varustukset ja pyörillä, ketjuilla ja hammasrattailla
varustetut konevärkit, jotka kiertelivät vuoren rinteitä ylös, olivat
ainoat esineet, jotka todistivat ihmisten läsnäoloa näillä seuduin. Yhä
vielä kävi kauhean kylmä ja kova tuuli, joka vinhuen ja ulvoen kiiti
heidän ohitsensa niinkuin hurja ja vimmapäinen haamu.
"Se on kummallista," sanoi kapteeni, katsellen autiota seutua, jossa
kasvoi ainoastaan kuihtunutta ruohoa ja sammalta, "kuinka tämä maa on
niiden ihmisten kaltainen, jotka sillä asuvat! Tässä on paikkakunta,
joka on rikas kätketystä metallista, ja se verhoo itsensä mitä
huonoimpiin ryysyihin ja repaleisin, ja nöyristelee ja vapisee ja
uskottelee meitä olevansa niin köyhä, ett'ei voi hankkia elatusta edes
kurjimmalle eläimelle. Vallan niinkuin inhimillinen saituri, eikö
niin?"
"Mutta saiturista on otettu selkoa," sanoi nuori kalastaja, osoittaen
niitä paikkoja, joissa oli kaivettu ylös maata penikulmittain metallia
etsiessä.
"Niin, onhan hänestä selkoa otettu," sanoi kapteeni, "mutta hän
ponnistelee vastaan ja vastustaa minkä voipi. Hän on kamala veitikka."
Oli iltapuoli ja alkoi jo hämärtää, ja heillä oli vielä kymmenen
penikulmaa matkaa määräpaikalle. Mutta kapteeni, pitkäliepeinen sininen
takki yllä, suuret saappaat jalassa ja omituinen hattu päässä, astui
reippaasti eteenpäin, kädet taskussa, ikäänkuin hän olisi ollut
maanalaisessa raskaassa työssä ja juuri nyt tullut ylös ystävällensä
tietä neuvomaan.
"Olisinpa hyvin mielelläni tahtonut tätä seutua nähdä silloinkin, kun
se oli veden alla ja vesi vieritteli noita suuria kivilohkareita edes
takaisin ja latoi ne päälletysten korkeoiksi roukkioiksi," sanoi
kapteeni. "Totta tosiaan, nuo vanhat papit, nuo konnamaiset lurjukset,
eivät suinkaan rakentaneet monta näistä kiviroukkioista. Vesi on niitä
muodostanut. Kun näette niiden olevan toisella puolen paksut ja tylpät
ja vastakkaisella sivulla terävät, niin voitte olla varmaan vakuutettu
siitä, että se vanha druidi, joka niitä teki, oli vesi."
Kapteeni tarkoitti muutamia suuria kivilohkareita, joilla oli
yllämainittu muoto ja jotka kummallisella tavalla olivat ladotut toinen
toistensa päälle autiolle vuoren huipulle. Ne näyttivät iltahämärässä
suunnattoman suurilta veden paisumuksen edellisiltä linnuilta, jotka
olivat istuutuneet kallioille ja vuorien huipuille ja kivettyneet
siihen.
"Tämä on hyvin miellyttävä maa," sanoi kapteeni, -- "se täytyy myöntää.
Se on vanha tuon vanhan ylidruidin, veden, historiaan katsoen, ja se on
vanha myöskin jo mainittujen vanhain pappi-veitikkain historian
suhteen. On varsin omituista astua jalallaan (niinkuin minä tänään
tein) ryhmyläiselle vanhalle kivelle, jolla ei näy niin mitään paitsi
ilmaa, mutta jota oppineet, jotka vasaroilla irroittavat kappaleita
maasta, selittävät kirjoitukseksi, hartaiksi rukouksiksi jonkun
muinaisajan maaherran sielun puolesta, joka muka oli sortanut erästä
kansaa, josta ei milloinkaan ole kuultu niin mitään." Tässä kapteeni
taukosi puhumasta lyödäksensä polvelleen. "On erinomaisen hauskaa nähdä
kymmenkunta tahi parikymmentä kivilohkaretta pystytettynä päälletysten
erämaassa, joista muutamat ovat isot, toiset leveät, yksi kallistuen
sinne, toinen tänne, ja tietää, että yleisesti otaksutaan -- kenties
täydellä syyllä -- näiden olevan joukon Cornwallin miehiä, jotka
muuttuivat kiveksi siitä syystä, että he huvittelivat pyhänä. Sellaista
ei minun kotimaassani tapahdu, vaikka sitä suotaisiinkin, -- mutta se
on erittäin huvittavaa."
Siinä kapteeni puhui aivan totta, yhtä totta kuin hän, ympärilleen
katseltua, lausui: "Tämä sumu, joka nousee auringon laskun aikana, on
leviävä ja käyvä niin sakeaksi, että meidän täytyy tuntea tiemme
Lanreaniin yhtä hyvin kuin nähdä sitä."
Pitkin matkaa nuori kalastaja oli vähän väliä puhunut kapteenille
toiveistaan, perheen hyvästä maineesta ja tämän maineen takaisin
saavuttamisesta, ja naimistuumastaan, joka oli vastaiseksi lykätty
edellä mainitun asian takia. Hän ei, yksinkertainen ja vilpitön kuin
oli, näyttänyt käsittävän, että olisi ollut mahdollista jättää siksensä
koko tämä matka, ja se asia, joka heidän nyt oli ajettavana. Tämä oli
hyvin kapteeni Jorganin mieleen ja hän oikein ihaeli nuorta kalastajaa
tästä. Sentähden hän taas alkoi puhua tästä asiasta; hän kyseli yhtä ja
toista Kitystä ja tuumaeli kuinka monta vuotta kestäisi ennenkuin hän
voisi naida, jos hän ei isänsä rahoja saisi käyttää.
Sillä välin oli sumu käynyt yhä sakeammaksi ja oli vallan pimeä, mutta
kuitenkin kävi kova tuuli niinkuin päivälläkin. Kapteeni oli tarkoin
merikartastaan katsellut millä paikoin Lanreanin kylä oli ja ottanut
taskukompassinsa mukaansa; nuori kalastajakin oli tottunut tietä
osaamaan, sillä se on sellaisissa miehissä hyvin tavallista. Mutta,
vaikka he ylipäänsä kulkivat oikeaa suuntaa, ja jouduttuansa tieltä
pois, jälleen pääsivät oikealle tielle kompassin ja tulen avulla, jota
viimeksi-mainittua he suurella vaivalla sytyttivät kapteenin suuressa
hatussa, niin he kuitenkin usein hairahtuivat tieltä. Sellaisissa
tilaisuuksissa he eksyivät suoperäiselle rämeelle, ja kuljettuaan
pitkät matkat, vihdoin viimein saapuivat tielle sellaisella paikalla,
josta olivat kulkeneet jo ennenkuin eksyivät, ja siten oli heillä sama
matka kuljettava kahdesti. Mutta nuori kalastaja ei hevillä hätäytynyt
ja kapteeni (ja hänen kampansa) olisi luultavasti vallan tyyneesti ja
maltillisesti noussut maan pinnalle millä paikalla tahansa maanpalloa.
Siis nämä hankaluudet ainoasti vähäsen viivyttivät heidän matkaansa
Lanreaniin, ja he saapuivat tähän pieneen kylään yhdeksän aikana
illalla. Kapteenin hattu oli painunut hänen korviensa yli niskaan
saakka; mutta hän yhä astui kädet taskuissa eikä muuten osoittanut
minkäännäköistä väsymyksen merkkiä.
He olivat miltei karata päin matalan kivirakennuksen seinään, ennenkuin
saivat tietää, että olivat tulleet pieneen, "Arthur kuninkaan aseet"
nimiseen ravintolaan. He töin tuskin sumun läpi voivat eroittaa kapean
tien toisella puolella olevia mataloita kivirakennuksia.
"Odottakaas hiukan," sanoi kapteeni. "Ehkä täällä ei ole meille tilaa,
tahi kenties antavat meille kylmän huoneen. Siis on parasta ensin
tiedustella asiata, ja kun olemme lämpöisemmän huoneen löytäneet,
lähdemme suoraa tietä siihen."
Lämpöisin huone oli silminnähtävästi se, jonka ikkunasta tulen ja
kynttilän valo kirkkaimmin loisti ja josta kuului useampain ihmisten
ääniä. Kapteeni Jorgan oli päättänyt lähteä tähän huoneesen, ja sanoi
nuorelle ystävällensä: "Seuratkaa minua!" -- He olivat huoneessa jo
ennenkuin "Arthur kuninkaan aseet" aavistikaan, että muukalainen oli
tullut sisään.
"Hiljaa, hiljaa!" huusi useammat äänet, kun kapteeni hattu kainalossa
seisoi oven suussa.
"Hyvät herrat," sanoi kapteeni astuen edemmäksi, "minä olen varsin
kiitollinen teille siitä, että suotte minulle tilaisuutta puhutella
teitä; mutta minä en aijo teitä pitkillä puheilla vaivata. Minulla on
kunnia olla teidän serkkunne Sam-sedän puolelta; tämä nuori ystäväni on
läheisempi sukulainen teille Devonshiren puolelta; me olemme molemmat
vallan väsyneet matkasta ja illallinen on meille erittäin tervetullut.
Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja olen iloinen saada teitä
kätellä, sir, ja toivon, että voitte hyvin."
Nämä viimeiset sanat olivat lausutut eräälle iloisen näköiselle
miehelle, joka näytti olevan puheenjohtajana, sillä hänellä oli puinen
vasara kädessä.
"Kuinka voitte, sir?" kysyi kapteeni ystävällisesti puhemiehen
kättä pudistaen; mutta hänen uusi ystävänsä vaan katseli tuota
virka-vasaraansa; "kun te tulette minun kotimaahani, niin minä ilolla
vuorostani sanon teidät tervetulleeksi meille."
Kapteeni nyt istui tulen ääreen ja kehoitti nuorta ystäväänsä samoin
tekemään.
Seura, jossa oli kymmenen tahi kaksitoista miestä, oli varsin
hämillänsä, eikä tietänyt miten kapteenia kohdella. Mutta pieni
vanhanpuoleinen mies, jolla oli leveä ja suuri paidankaulus ja joka oli
tiheihin tupakansavun pilviin peitetty, niin ettei muuta näkynyt kuin
kasvot ja mainittu kaulus, sanoi tuimalla äänellä:
"Tämä on klubi."
"Tämä on klubi," toisti kapteeni, nuoreen ystäväänsä kääntyen.
"Noh niin, se on omituista! Enkö minä sanonut, matkalla ollessamme,
että kenties sattuisimme saapumaan klubiin?"
Kapteeni ojentihe ja löi kädellään polvellensa, josta puheenjohtaja
vihdoin leppyi kapteenia kohtaan. Hän nousi nyt seisoalleen ja sanoi:
"Arthur kuninkaan miehet! vaikka ei ole tapa laskea muukalaisia
seuraamme, niin minä kuitenkin, koska jo kerta tänä iltana olemme sitä
sääntöä vastaan rikkoneet, valtani johdosta vielä kerta rikon sitä
vastaan. Ja sillä välin kun näiden matkustavaisten illallinen
keitetään;" tässä hän loi silmäyksen ravintolan isäntään, joka kohta
käsitti mitä tämä silmäys tarkoitti ja lähti ulos illallista
valmistamaan; "minä ehdottelen, että jatketaan keskustelu
merenkulkijasta."
"Kuuletteko?" sanoi kapteeni hiljaa nuorelle kalastajalle; "tuossa on
jotakin meille. Kukahan tuo merenkulkija on?"
"Täällä näkyy olevan montakin vanhaa miestä," vastasi nuori kalastaja
innokkaasti, sillä hän yhä vaan ajatteli asiaansa. "Kenties yksi tahi
usiampikin niistä vanhoista miehistä, joiden nimet te kirjoititte
kirjaanne, on täällä saapuvilla."
"Se on kyllä mahdollista," sanoi kapteeni; "minä pidän jo heitä
silmällä. Mutta älkäämme kiirettä tehkö. Koetetaan ihan tyynesti
odottaa ja antaa asian mennä luonnollista kulkuaan."
Näin nämät kaksi miestä puhuivat varsin hiljaa, lämmitellessään
käsiänsä tulen ääressä. Sillä välin klubi jälleen vähitellen rauhoittui
ja miehet alkoivat puhua merenkulkijasta; silloin kapteeni viittasi
seuralaiselleen, että tarkoin kuunneltaisiin keskustelua.
Kun tämä keskustelu oli jotenkin samaa laatua kuin pakinoiminen
yleiseen on sellaisissa seuroissa, joissa enimmät niistä, jotka
puhuvat, kaikki puhuvat yht'aikaa, ja joissa puolet puhujista eivät voi
mitään alkua saada puheesensa ja toinen puoli ei voi puhettaan
lopettaa, niin tämän keskustelemisen tarkoitus jäi varsin epäselväksi
ja käsittämättömäksi. Kaikki mitä kapteenin oli onnistunut siitä
käsittää, siksi kuin pieni pöytä, jolla oli keitetyitä lintuja ja
sianlihaa, tuotiin kapteenin ja hänen matkatoverinsa eteen, oli
seuraava. Eräs merenkulkija mies oli saapunut Arthur Kuninkaan Aseet
nimiseen ravintolaan samana iltana pari tuntia ennenkuin kapteeni
toverineen oli tullut sinne. Arthur Kuninkaan miehet olivat
vastaanottaneet häntä klubiinsa, vaikka hän oli vallan tuntematon
heille. He olivat kehoittaneet häntä kertomaan jonkin hauskan jutun.
Hän alkoi vihdoin, kun häntä hartaasti vaadittiin, kertoa juttua
seikkailusta ja haaksirikosta, mutta juuri kertomuksen hauskimmalla
paikalla hän äkkiä taukosi, eikä millään ehdolla ottanut kertomuksen
loppua kertoaksensa. Sitten hän oli ottanut kynttilän ja mennyt
levolle; hän makasi nyt vallan yksin suuressa makuuhuoneessa
ylikerroksessa. -- Tämän johdosta nyt näytti olevan kysymyksenä, oliko
merenkulkija osoittanut halveksimista ja kovakorvaisuutta heitä
kohtaan, ja oliko hän senvuoksi julistettava kovakorvaiseksi, vai ei.
Muutamat Arthur Kuninkaan miehistä (ne jotka mielellään leikkiä
laskivat) tekivät tämän mietinnön kahta vaikeammaksi lausumalla sen
mielipiteen, että merenkulkevalle miehelle luultavasti olisi
yhdentekevä, julistettaisiinko hän kovakorvaiseksi tahi ei.
Kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja söivät illallista ja joivat olutta,
ja vielä kun olivat herenneet syömästä ja juomasta keskustelua yhä
pitkitettiin, eikä siitä näyttänyt loppua tulevankaan. Mutta kun
kapteeni ja hänen kumppaninsa nousivat ruokapöydästä ja taas istuivat
tulen ääreen, niin puheenjohtaja löi vasarallaan pöytään merkiksi, että
hän tahtoi puhua, ja alkoi näin:
"Arthur Kuninkaan miehet! Kun yö ulkona on niin kamala, niin täällä
sisällä tulee olla sopusointu. Kun räme on niin tuulinen, kylmä ja
hallainen, niin tämän huoneen tulee olla iloinen, miellyttävä ja
hauska. Miehet, nyt tällä erällä se ei ole sitä eikä tätä. Arthur
Kuninkaan miehet, minä kehoitat teitä muistamaan kutka olette. Arthur
Kuninkaan miehet, keitä te olette? Te olette arvollisen Lanreanin kylän
asujamia -- vanhoja asujamia. Te olette kokoontuneet kokoukseen. Te
olette kuukautinen klubi, joka kokoontuu joka kuukausi talvisaikana, ja
niitä kuukausia on monta. Teillä on oikeus uutta jäsentä seuraan
vastaanotettaessa, taikka jonkun jäsenen syntymäpäivällä, vaaria tätä
jäsentä kertomaan teille jonkun tapauksen omasta elämästään, tahi
jonkun sukulaisensa elämästä, tahi jonkun ystävänsä elämästä, ja sitten
valtuuttaa minua edusmiehenänne pyörrittämään kiekkoa. Arthur Kuninkaan
miehet, teidän etuoikeutenne ei minun kauttani tule loukatuksi. E-ei!
Sentähden, koska se jäsen, jonka syntymäpäivä tänä päivänä sattuu
olemaan, on teitä tyydyttänyt; ja koska merenkulkija mies ylipäänsä ei
ole teitä tyydyttänyt, niin minä nyt puolestani virkani johdosta panen
kiekon pyörimään, ja kehoitan sitä miestä, jonka eteen kiekko
seisahtuu, puhumaan, kun hänen nimensä ensin mainitaan."
Kapteeni ja hänen nuori ystävänsä katselivat tarkasti kiekkoa, joka
pyöri pöydällä aika kyytiä vähän aikaa, kunnes se vihdoin alkoi horjua
ja kääntyä sinne tänne kummallisella tavalla. Viimein se joutui
ristiriitaan kynttiläjalan kanssa ja keikahti tuon vanhan, isolla
paidankauluksella varustetun miehen piippua vasten. Silloin
puheenjohtaja vasarallansa löi pöytään ja sanoi:
"Mr Parvis!"
"Kuuletteko?" kuiskasi kapteeni innokkaasti nuorelle kalastajalle.
"Minä olisin pannut veikkaa tuhatta dollars'ia jo puoli tuntia sitten
siitä, että tuo vanha savupilviin kätketty mies oli Arson Parvis!"
Kysymyksessä oleva kunnioitettava henkilö alkoi kertomusta, jonka
pää-esineenä oli liivit. Saatiin kuulla, että nämät liivit olivat
keltaiset liivit, joissa oli viheriäiset reunat, valkoiset hihat ja
sileät vaskinapit. Saatiin vielä kuulla, eitä nämät liivit oli tehnyt
eräs Nicholas Pendold Penzance'sta, joka oli pudonnut korkean vaunun
katolta maahan Plymouth'iin vievällä tiellä, mutta ei vahingoittunut,
sillä hän putosi suin päin maahan ja hänen päänsä ei ollut arka, tämän
tapauksen jälkeen hän vielä eli kolmekymmentä vuotta, ja oli entistä
viisaampi siitä pitäin. Vieläkin saatiin tietää, että näiden liivien
omistaja oli mr Parvis'in isä, ja ne olivat kerta eräiden sääryksien
kanssa olleet hänen mukanaan S:t Just'in vuorityöläisten juhlassa,
jossa tuo eriskummallinen seikka tapahtui, jonka kautta nämät liivit
tulivat kuuluisiksi. Mutta mr Parvis ei voinut selittää mikä tuo
kummallinen tapaus oli, eikä edes voinut Arthur Kuninkaan miehille
sanoa oliko tuo tapaus luonnollista vai yliluonnollista laatua.
Lopetettuansa kertomustaan mr Parvis katseli vakaasti savupilvistään,
ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä sitä miestä, joka väittäisi tätä
vääräksi; sitten hän taas vaipui omiin ajatuksiinsa.
Klubin jäsenet olivat vähäsen hämillänsä siitä, että mr Parvis'in
kertomus oli niin hyvin onnistunut, ja puheenjohtaja oli juuri aikeissa
panna kiekko toistamiseen pyörimään, kun nuori Raybrock -- jonka
kapteeni töin tuskin oli saanut hillityksi -- nousi, ja kysyi saisiko
hän mr Parvis'ille tehdä yhden ainoan kysymyksen.
Arthur Kuninkaan miehet huusivat kovalla äänellä, että hän ei voisi
mitään kysyä, mutta niin pian kun hälinä hiukan hiljeni, hän kohta
alkoi kysellä:
"Oliko tuo unohdettu tapaus mitenkään koskenut rahaa? Oliko ollut
kysymys viidensadan punnan suuruisesta rahasummassa? Oliko tämä
rahasumma omistajan mielestä rehellisesti hankittu, mutta todenperään
vääryydellä saatu ja varastettu?"
Klubissa oli hämmästys varsin suuri kun nämä kummalliset kysymykset
tehtiin, ja klubin jäsenet olisivat joutuneet vihan vimmaan, joll'ei
kapteeni olisi ruvennut sovittajaksi.
"Vaikka nämä kysymykset kuuluvat varsin oudoilta," sanoi kapteeni, "ja
ovat teissä epäilystä herättäneet, niin voin vakuuttaa teitä, hyvät
herrat, siitä, että nuorella ystävälläni on tärkeät ja pätevät syyt
näihin kysymyksiinsä. Minä vakuutan myöskin, ettei hänen tarkoituksensa
ollut ketään loukata. Hän ja minä ha'emme tietoja eräästä asiasta, jota
nämä hänen sanansa juuri ilmoittavat. Nämät tiedot voimme kenties saada
rehellisiltä ja kunnollisilta miehiltä täällä, tahi jossakin muualla.
Minä toivon, että kunnioitettava mr Arson -- minä pyydän anteeksi --
Parvis - suosiollisesti rauhoittaa nuorta ystävääni vastaamalla niin
tahi ei."
Hetken kuluttua tuo typerä mr Parvis suurella vaivalla ja vaikeudella
sai vastanneeksi: "Ei!" Tästä kapteeni niin ihastui, että hän nousi ja
kiitti häntä.
"Kuunnelkaa nyt seuraavaa puhujaa," kuiskasi kapteeni nuorelle
kalastajalle. "Ehkä hän tietää enemmän kuin tuo toinen tyhmeliini.
Älkää vaan häntä keskeyttäkö. Kuunnelkaa häntä loppuun saakka."
Puheenjohtaja sitten, kaikki tapamuodot noudattaen, pani kiekon
pyörimään ja se kieppoi ympäri pöydällä, kunnes pysähtyi erään
voimakkaan, tummanverisen, noin kuudenkymmenen ikäisen miehen eteen,
jonka nimi oli John Tredgrear ja joka oli läheisen vuorikaivoksen
omistaja. Hän alkoi kohdakkoin puhua yksitoikkoisella äänellä, mutta
kuta edemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän innostui. Hänen kertomuksensa
kuului näin:
Sattui minun nuorempana ollessani, että kohtaloni johdatti minun
Ranskanmaan valtateitä ja syrjäteitä kulkemaan, ja että olin
tilaisuudessa usein käydä ranskalaisissa, tienvarrella olevissa,
huonommissa ravintoloissa. Minä olin ruvennut kauppatuumaan, joka teki
tällaiset matkustukset välttämättömiksi. Eräs vanha ystäväni oli hiljan
alkanut kauppaliikettä Parisissa, jonka laatua en nyt tässä rupea
liiemmältä selittämään. Hän oli ehdoitellut minulle, että tulisin
hänelle kauppakumppaniksi, ja minun toimiani oli silloin tällöin
matkustaa Ranskanmaan pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, kauppaliittoja
tekemään. Minun ystäväni oli mieluummin uskonut tämän toimen minulle,
kuin ranskalaiselle, sillä hän tiesi voivansa paremmin luottaa minuun
kuin muukalaiseen. Hän myöskin tiesi, että osasin ranskan kieltä sen
verran, että vallan hyvin voin kaikki asiat ajaa, sillä minä olin
puolen ikääni käynyt koulua Ranskassa.
Minä suostuin ystäväni tuumaan ja ryhdyin suurella innolla uuteen
työhöni. Väliin minä matkustin rautatietä myöten tahi kyytihevosilla,
mutta sattui usein, että minun täytyi kulkea syrjäteitä ja harvaan
asuttujen seutujen läpi, jolloin oli mukavampi matkustaa omalla
kärryllä ja hevosella. Minun kärryni oli ilman kuskilaudatta, mutta oli
varustettu nahkaisella katoksella, jota voitiin laskea alas milloin
mieli teki. Kärryn takapuolella oli useampia laatikoita ja lokeroita,
sellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita välttämättömästi
matkalla tarvitsin. Minun hevoseni oli erinomaisen hyvä, ja olikin
ehdottomasti tarpeellista, etkä se oli hyvä, koska huono hevonen ei
millään muotoa olisi kestänyt tällaista lakkaamatonta matkustamista
viikkokausia peräksyttäin. Se oli maksanut kaksituhatta francia, eikä
suinkaan ollut kallis, sen hyviin avuihin katsoen.
Me teimme yhdessä monta matkaa ihanan Ranskanmaan läpi. Näillä
matkoilla olin ollut monessa hotellissa, syönyt monta huonoa
päivällistä, nukkunut monissa kylmissä suojissa ja kovilla vuoteilla.
Minä olin kulkenut monen vanhan, kolkonnäköisen, linnoitetun kaupungin
nostosillan ylitse; olin kulkenut vieläkin kolkompain vanhain
kaupunkein läpi, joissa ei ollut linnoitusta eikä nostosiltaa.
En tiedä miten sattui, että eräänä aamuna, kun minun oli
lähteminen Doulaise nimisestä kaupungista, ennättääkseni yöksi
Francy-le-Grand'iin, minä tulin aloittaneeksi matkaani tuntia myöhemmin
kuin tavallisesti. Minä sanoin etten tiedä miten tämä sattui, mutta se
ei ole aivan totta kuitenkaan. Minä kyllä tiedän mikä siihen oli syynä.
Syy tähän viivyttelemiseen oli se, että sinä aamuna, yleistä lausetapaa
käyttääkseni, kaikki kävi hullusti. Siis, oli tunti myöhemmin kuin
olisi tullut olla, hyvät herrat, kun minä vedin lammasnahkaisella
vuorilla varustetun jalkapolstan polvieni yli ja asetin pienen koirani
mukavasti istumaan viereeni ja lähdin matkalle.
Oli kolkko lokakuun päivä. Taivas oli vallan pilvinen, jotta näytti
siltä kuin tuo hiljainen tuhusade tulisi kestämään vähintään
vuorokauden. Ilma oli kylmä ja yksinäisellä tiellä kohtasin ani harvoin
ihmisiä, paitsi muutamia tienkorjaajia siellä täällä. Se oli toden
totta vallan kolkko tie; molemmin puolin sitä kasvoi poppeleja, jotka
olivat aivan keltaisia ja lehti oli jo suureksi osaksi lähtenyt niistä
niin että tie oli lehdillä peitetty, ja hevoseni astuminen tuskin
kuului, kun lehtiä oli niin tiheällä tiellä. Tien varsilla oli molemmin
puolin avarat tasangot, niin kauas kuin silmä kannatti, ja tie oli niin
suora, että voi nähdä penikulmia eteenpäin.
Minä olin aamulla, kiireissä kun olin, unohtanut kysyä, niinkuin tapani
oli tuntematonta tietä matkustaessani, missä kaupungissa olisi sopivin
puolipäivän aikana pysähtyä hevosta syöttämään, ja mitkä olivat
parhaimmat ravintolat tien varrella. Siitä syystä tapahtui, että, kun
minä kahdentoista ja yhden välillä tulin paikkaan, jossa neljä tietä
yhtyi ja yhdessä näiden teiden muodostamassa kulmassa näin suuren
tyhjän näköisen ravintolan, jonka oven yläpuolella lu'in sanat Tête
Noire, minä pysähdyin siihen hevostani syöttämään, tietämättä mimmoinen
tämä talo oli.
Ravintolan ulkonäkö ei minua ensinkään miellyttänyt. Se oli suuri
rakennus, joka näytti olevan aivan asumaton ja oli musta ja siivottoman
näköinen. Se oli liian suuri tavalliseksi ravintolaksi ja kaikki ovet ja
akkunat olivat suljetut; ei näkynyt mitään merkkiä elävistä olennoista
ja valta-oven yläpuolella olevassa koverossa oli julman kamalan
näköinen pyhimyksen kuva. Minä mietin hetken aikaa menisinkö avoinna
olevasta portista hevospihalle, tai lähtisinkö matkustamaan edelleen
mieluisempaa syöttöpaikkaa etsimään. Mutta hevoseni oli väsynyt, minä
olin jo kulkenut yli puolivälin matkastani ja tämä oli siis vallan
sopiva lepopaikka. Sitä paitsi, miksi en voisi tässä levätä? Jos olisin
poikennut lepäämään ainoastaan sellaisissa ravintoloissa, jotka olivat
oikein mieleeni, sekä ulkoa katsoen, että sisältä, olisi ollut parasta
kokonaan heittää kaikki matkustukset sikseen.
Tallipihakin oli yhtä autio ja tyhjä. Kaikki oli suljettu. Tallien ja
muiden ulkohuoneiden ovet olivat kiinni, eikä ainoakaan heinänkorsi
oven edustalla ilmoittanut, että nämät rakennukset joskus maailmassa
olivat olleet käytettyinä johonkin käytännölliseen tarkoitukseen. Minä
en nähnyt lantaa ensinkään pihalla, enkä ainoatakaan sikaa, hanhea tahi
kanaa. Oli vallan hiljaa, ja, koska sattui olemaan sellainen päivä,
jolloin hiljaiseen mutta taukoomatta satoi ja ilma oli tyyni, niin
hiljaisuus oli varsin ikävä ja yksitoikkoinen. Minä päästin kovan
huudon ja aloin riisua hevostani, kun huomasin, että huutoni oli
huomiota herättänyt.
Ensimmäinen henkilö, joka näytti kuulleen huutoani, oli pieni mutta
vanhakas poika, joka avasi huoneuksen takapuolella olevaa ovea, astui
sinne vieviä portaita alas ja tuli auttamaan minua. Minä olin juuri
päästänyt valjaat minun puolellani, kun, sattumalta kääntyessäni
taaksepäin, näin miehen seisovan vallan minun takanani, joka oli
lähestynyt minua niin hiljaa, että olisin joutunut hämilleni siitä,
vaikk'ei hänen ulkomuotonsa olisi ollutkaan pelkoa herättävä. Hän oli
niin pahan ja ilkeän näköinen, hyvät herrat, etten milloinkaan ole
hänen vertaistansa nähnyt. Minusta hän näytti olevan viidenkymmenen
vuotias, mutta hän oli niin laiha, kuiva ja vikkelä, kuin nuori poika.
Mutta lihan puute ei kuitenkaan ollut ainoa virhe, jota minä huomasin
Tête Noiren isännän persoonassa. Hänessä oli paljoa suurempi virhe,
kuin tämä. Hän oli kokonansa armahtavaisuutta ja omaatuntoa ja
ylipäänsä inhimillisiä hyviä puolia vailla. Kun ensin katsoin
hänen silmiinsä, hänen seisoessaan takanani pihalla ja tarkasti
silmäillessään hevostani ja kärryssä olevia tavaroitani, näyttivät ne
olevan ruskeankeltaiset; mutta kun minuuttia myöhemmin seisoimme
rinnatusten pimeässä tallissa, niin huomasin, että ne olivat sinervän
keltaiset, ja katse muistutti tiikeriä. Sillä hetkellä kun tämän
havaannon tein, olivat hänen silmänsä luodut paksuun kultasormukseen,
jonka aina pidin sormessani matkustaessanikin ja jonka näette
sormessani nytkin. Tässä miehessä oli kaksi kohtaa, jotka heti
herättivät huomiotani. Toinen oli punainen ja paljas liha-kasvannainen
takapuolella päätä, ja toinen oli syvä arpi poskessa, jota takkuinen
parta osaksi peitti.
"Tänään on ikävä ilma huvimatkalla olevalle," sanoi isäntä ja katsoi
ilkkuen minuun.
"Kenties se ei olekaan huvimatka," vastasin minä.
"Näinä aikoina kulkee harvoja sellaisia matkustajia maantietä myöten,"
sanoi ilkeännäköinen mies. "Rautatiet tekevät maan erämaaksi ja
maantiet ovat yhtä autiot kun ne olivat kolmesataa vuotta sitten."
"Ne ovat kylläksi hyvät niille, joiden täytyy niitä myöten matkustaa,"
vastasin minä huolettomasti. "Ja minä luulen, ettei kenenkään muun
tekisi mieli matkustaa niillä."
"Tuletteko sisään huoneesen?" kysyi ravintolan isäntä äkki-arvaamatta,
katsoen suoraan silmiini.
En ole milloinkaan tuntenut suurempaa vastahakoisuutta kun nyt
ajatellessani mennä tämän miehen ovesta sisään. Mutta minulla ei ollut
muu edessä. Minun hevoseni söi paraikaa kauraansa, niin etten enää
voinut talliinkaan jäädä, kun ei ollut mitään siellä tehtävää.
Kävelemään en voinut lähteä kun oli niin sateinen ilma ja kärryyni en
voinut jäädä istumaan, sillä se olisi herättänyt vieläkin suurempaa
epäilystä. Sitä paitsi en ollut koko päivänä mitään syönyt, niin että
minun oli sekä nälkä, että jano. En siis voinut muuta tehdä kuin
suostua pahannäköisen isännän ehdoitukseen. Hän kulki edellä ja astui
korkeita portaita ylös ja vihdoin ovesta erääsen huoneesen.
Se huone, johon olin tullut portaiden yläpuolella olevasta ovesta, oli
niitä huoneita, jotka olivat liiaksikin valoisat, mutta joita valo ei
kumminkaan elähytä, vaan näyttävät kolkoilta ja pimeiltä. Valolla on
_joskus_ tällainen ominaisuus ja minä olen nähnyt kolkon kouluhuoneen,
jonka synkeys tuli siitä, että huoneesen tuli liiallisesti kylmää,
harmaata päivänvaloa. Tämä huone, johon nyt tulin, oli sellainen huone,
jossa sateisena päivänä näytti olevan valoisampi kuin ulkona.
Oikeastaanhan se ei voinut olla valoisampi kuin se, joka sitä valaisi,
mutta se vaan näytti siltä. Se näytti suuremmaltakin kuin koko
ulkomaailma, ja sitä se, tietysti, ei voinut olla, se vaan siltä
näytti. Se oli tyhjä, mutta yhdessä seinässä oli kaksi lasi-ovea, jotka
veivät samallaisiin ja yhtä suuriin huoneisin. Se ei ollut
neliskolkkainen huone, eikä soikea huone, vaan sen toinen pää oli
kapeampi kuin toinen, ja niinkuin tiedätte, hyvät herrat, näyttää
tällainen huone hyvin ikävältä. Biljardipöytä, joka oli keskellä
laattiaa, näytti varsin mitättömältä ja pieneltä, vaikka se oli niin
suuri kuin tällaiset pöydät tavallisesti ovat; ja muut pöydät, joita
oli siellä täällä hajallaan huoneessa, niinkuin ravintolassa ainakin,
vieraita varten, olivat niin kaukana toisistaan, että miltei hävisivät
näkyvistä. Yhdellä seinällä oli suuri ruokakaappi, toisella rivi
biljardikeppiä ja kuva, johon oli kuvattu Parisin arkkipiispan murha ja
joka oli varustettu mustalla kehyksellä. Katossa näytti, sen verran
kuin sitä voi nähdä laattialta (huone oli näet hyvin korkea) olevan
ristiin kulkevia summattomia hirsiä, joihin oli kiinnitetty renkaita
itsemurhaa varten, ja sekä katto että renkaat ja seinät olivat hiljan
kalkitut. Minun pieni koiranikin, jonka minun oli ollut täytymys ottaa
syliini sentähden, että se väkisin tahtoi hyökätä inhoittavan isännän
kimppuun, katseli kauhistuksella ympärillensä, kun minä laskin sen
maahan, ja vapisi niinkuin se olisi suuressa vaarassa ollut.
"Siis et sinäkään hänestä pidä, Nelly, ja sinun pienet silmäsi, jotka
niin lempeästi katsovat minuun, ovat vallan hurjan näköiset, kun luot
ne hänen ilkeihin kasvoihinsa. Ja mitenkähän hän on tuon haavan saanut,
Nelly? Saiko hän sen silloin kuin hän murhasi viimeisen matkustajan?
Ja mitä sinä hänen silmistänsä arvelet, Nelly? Ja mitä sinä hänen
pään-taustansa ajattelet, koiraseni? Missä luulet hänen nyt olevan,
mitä? Mitä ilkityötähän tuo mies nyt miettinee? Etkö toivoisi istuvasi
vieressäni kärryissä ja meidän olevan aukealla maantiellä taas?"
Kaikkiin näihin kysymyksiin pieni kumppanini vastasi hyvin selvästi
hiljaa häntäänsä huiskuttaen ja omituisella tavalla korviansa
liikuttaen, ja minä tiesin pitkällisen tuttavuuden kautta tämän
tarkoittavan, että mitä mielipidettä minä olinkaan, se aina siihen
yhdistyi.
Minä olin huoneeseni tultuani tilannut ruokaa ja viiniä, ja, istuessani
tätä odottaen, huomasin, että isäntä vähän väliä jätti tehtävänsä
toisessa huoneessa -- jossa otaksuin hänen valmistavan minulle ruokaa
-- ja tuli salaa tirkistämään minua lasi-ovesta, joka vei siitä
huoneesta, jossa minä olin, siihen, jossa hän oli. Kerta minä kuulin
hänen menevän ulos, ja minä olin varma siitä, että hän oli mennyt
talliin likemmältä katselemaan kärryjäni ja hevostani.
Minä olin saanut päähäni, että isäntä oli ilkeä rosvo; eitä hän ei
voinut tulla aikaan ravintolan pitämisellä; että hän oli huomannut
minulla olevan hyvä hevonen ja kärryt sekä koko joukon tavaraa, joista
voisi saada paljon rahaa. Minulla itsellä oli rahaa, sen hän tiesi,
sillä ilman rahatta en voisi matkustaa paikasta toiseen, niinkuin tein.
Ajatellessani näitä asioita, tuli pieni, noin kahdentoista vuotias
tyttö lasi-ovesta sisään ja, tuijottaen ensin kauan aikaa minuun, meni
huoneen toisessa päässä olevan kaapin luo ja aukaisi kaapin oven
avaimella, joka hänellä oli kädessä; kaapista hän otti pienen valkoisen
paperikääryn ja lähti sitten ulos samaa tietä kun oli tullut, mutta
katseli kaiken aikaa minua niin tarkasti, että hän ei huomannutkaan
mihin meni, vaan töytäsi ovea vasten aika kyytiä. Hän oli häijyn
näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa
olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta
siihen mitä hänellä oli tehtävää.
Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen,
jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei
näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu. Sitten
hän leikkasi renkaan muotoisesta leivästä hirveän suuren palasen ja
pani sen likaisimmalle paikalle pöytää; annettuansa minulle vielä
veitsen ja kahvelin, lähti hän taas ulos huoneesta. Hän meni viiniä
hakemaan. Kun hän oli tuonut viiniä ja vähän vettä, meni hän jälleen
pois ja minä olin yksin.
Minun tulee vielä mainita, että tämä ilkeän näköinen tyttö näytti
pienessä koirassani herättävän yhtä suurta vastenmielisyyttä, kuin
isäntäkin oli tehnyt, ja, kun tyttö lähti huoneesta, minulla oli täysi
työ estää Nellyä hyökkäämästä hänen päällensä.
Hyvät herrat, kokenut matkustaja pian oppii, että hänen täytyy syödä
ylläpitääksensä ruumiillisia voimiansa, hänen täytyy sulkea silmänsä,
nenänsä ja korvansa kaikkia väitöksiä vastaan. Minä sentähden rohkeasti
rupesin syömään lihaa ja sitkeätä hapanta leipää, ja olin juonut puolen
lasillista viiniä ja vettä, kun ajatus yht'äkkiä juolahti mieleeni,
joka saattoi minun asettamaan lasin takaisin pöydälle. Mutta tuskin
olin sitä tehnyt, ennenkuin taas otin sen käteeni ja ryyppäsin siitä
vähäsen, mutta sylin sen kohta suustani laattialle. Mutta sitä
tehdessäni lausuin kovalla äänellä: "Hyi!"
"Hyi, Nelly," sanoin minä katsellen koiraani, joka pää vinossa
hartaasti minua katseli, -- "hyi! Nelly," toistin vieläkin, "mikä
inhoittava ja kummallinen juoma tuo on!"
Ja mikä oli syynä siihen, että minä noin tätä juomaa halveksin?
Minkätähden minä jätin juomiseni kesken? Mikä ajatus se oli, joka
saattoi minun jättämään osan viinistä juomatta? Se oli ajatus, joka
nuolen nopeudella tunki sieluni sisimmäiseen soppeen, että viini, jota
juuri join ja johon vastoin tapaani oli kaatanut vettäkin, oli
myrkytetty!
On ajatuksia, jotka niinkuin vahingolliset hyönteiset tulevat suristen
takaisin mieleemme niin usein kuin niitä karkoitammekin. Me näytämme
toteen, että ne ovat vallan väärät, me todistamme, eitä ne ovat
järjettömät, emme anna niille vähintäkään jalansijaa, ja kuitenkin ne
seuraavassa hetkessä ovat mielessämme yhtä vilkkaina kuin mehiläiset ja
entistä vaikeammat karkoittaa. Oli juuri sellainen ajatus, joka nyt
minua kiusasi. Se ajatus saattoi minua huutamaan "Hyi!" Se saattoi
minua muistamaan, että tämä oli yhdeksästoista vuosisata, että minä en
ollut näyttelijänä ranskalaisessa näytelmässä, että sellaiset
kohtaukset, jommoisia minä nyt ajattelin, tapahtuvat ainoastaan
romaaneissa; se saattoi minua siihen luuloon, että tämä kunnioitettava
mies oli murhaaja sentähden, että hänen silmänsä olivat omituiset
väriltänsä ja että hänen poskessansa oli haava; tämä oli totta tosiaan
varsin hullua. Tuntui niinkuin minussa olisi ollut kaksi puoluetta:
toinen oli hyvin järkevä ja arvosteli kaikki asiat kylmän ymmärryksen
kannalta: toinen oli järjetön eli vastustus-puolue, jonka suurin voima
oli joukko juroja väitelmiä, joita järjellisen puolueen kaikki
todisteet eivät voineet kumota.
Ei kauan kestänyt ennenkuin järjettömän puolueen voima kävi yhä
suuremmaksi, sen kautta, että kummalliset oireet alkoi aivoihini
ilmaantua, jotka näyttivät todistavan, että tuo asia, jota olin
koettanut näyttää valheeksi, kuitenkin oli totta. Vaikka kaikin voimin
koetin uskotella itseäni että olin väärässä, huomasin, että oudot,
varsin kummalliset tunteet vähitellen ja askel askeleelta saivat vallan
minussa. Ensiksi havaitsin, että en oikein voinut etäisyyksiä määrätä;
niinpä tapahtui, että kun otin jonkun esineen pöydästä ja yritin
panemaan sitä takaisin sinne, niin joko työnsin sitä pöytää vasten,
sillä olin luullut pöytää matalammaksi kuin se oli, tahi laskin sen
kädestäni ennenkuin olisi pitänyt sitä tehdä, sillä luulin pöydän
olevan paljon korkeamman kuin se oikeastaan oli. Sitten pääni painui
hartioitani vasten, kädessäni tuntui kummallinen pistos ja minusta
näytti sekä käteni että jalkani (jotka olivat vallan kylmät) paisuvan
hirveän suuriksi ja niitä ympäröi lukuisat, nopeaan liikkuvat, kepeät
pyörät. Myöskin minusta tuntui ääneni olevan varsin outo, kun
puhuttelin koiraani, enkä oikein voinut sanoja lausua.
Kun katselin lasi-ovea kohti, näin isäntäni harvain uutimien läpi
tirkistävän minua; tahi tuli tuo ilkeän näköinen tyttö sisään, ilman
varsinaista asiata ja, viipyen vähän aikaa huoneessa, lähti jälleen
pois. Vihdoin isäntä itse tuli sisään ja, astuen sen pöydän tykö, jonka
ääressä minä istuin, katseli minun edessäni olevaa viiniä, jota tuskin
olin maistanut.
"Näyttää siltä kuin maalaisen viini ei oikein teille maistuisi," sanoi
hän.
"Kyllä se hyvää on," vastasin minä niin huolettomasti kuin taisin;
sanat kaikuivat niin oudoilta kuin ne olisivat tulleet lausutuiksi
Pyhän Paavalin kirkossa ja minä olisin ne kuullut rautaisen torven
kautta.
Minä olin omituisessa tilassa -- olin kyllä tunnoillani, mutta en
voinut hallita ajatuksiani, sanojani, tekojani. Minä luulen, että
isäntä seisoi pöydän luona tuijottaen minuun niinkuin minäkin tuijotin
häneen ja katselin pyöriä, jotka pyörivät hänen silmiensä, nenänsä ja
poskiensa edessä.
Silloin tuli vieraita ravintolan toiseen huoneesen, joka lasi-ovesta
näkyi, kuten jo olen teille kertonut, ja isännän täytyi mennä niitä
palvelemaan ja jättää minut yksin. Luultavasti olin vaipunut uneen,
jota kuitenkin kaikin voimin koetin vastustaa, sillä minä heräsin siitä
että koirani haukkui kovasti. Isäntä oli huoneessa, hän juuri aukasi
kaapin, josta pieni tyttö oli paperi-paketin ottanut. Hän otti siitä
vallan samallaisen paperi-paketin ja lähti taas ovesta ulos. Hänen
mennessänsä minä ihmettelin mihin tuo pieni tyttö oli joutunut. Samassa
isäntä taas tuli oven suuhun.
"Minä menen nyt kahvia keittämään," sanoi isäntä, "ehkä on se teistä
parempaa kuin viini."
Kun mies lähti pois, minä äkkiä hypähdin istualta. Nyt en enää epäillyt
miehen tarkoitusta. Ajatukseni olivat kuin salamat. "Kun viini oli
vedellä sekoitettu ja olin juonut niin vähän sitä, se ei ole
vaikuttanut sitä, mitä sillä tarkoitettiin. Kahvi on tekevä paremman
vaikutuksen. Hän keittää sitä par'aikaa. Kaappi, pieni paketti -- ei
ollut mitään syytä asiaa enää epäillä. Minä lähden täältä nyt kun vielä
voin. Nyt tahi ei milloinkaan; jos nuo miehet, joiden ääniä kuulen
toisesta huoneesta, lähtevät täältä, silloin on liian myöhäistä. Kun on
näin monta miestä saapuvilla, ei suinkaan uskalleta minua estää
lähtemästä pois. Minä en _tahdo_ nukkua -- minä _tahdon_ toimia -- minä
_tahdon_ pakoittaa jäseniäni työhön ja lähteä tästä paikasta."
Hyvät herrat, minulla on hyvin vahvat hermot ja voin niitä hallita
erinomaisella voimalla. Minä hoipertelin ovelle, ja lähdin ulos,
paiskaten ovea kiinni kovemmin kuin tarkoitukseni oli ollut, sekä
astuin portaita alas pihalle; ulko-ilmaan tultuani rupesi minua
pyöryttämään.
Portaita alas astuessani näin tuon ennen mainitun ilkeän pienen tytön
tulevan pihalle ja häntä seurasi seppä, joka kantoi kädessänsä vasaraa
ja muita sepän työaseita. Kun tyttö näki minun, hän kohta puhui jotakin
sepälle, ja samassa molemmat lähtivät toiseen suuntaan kuin ensin
olivat aikoneet mennä, ja astuivat pihan vastakkaisella puolella
olevaan ulkohuoneesen, eikä talliin, johon nähtävästi oli ollut
tarkoitus mennä. Mieleeni juolahti ajatus, että tätä miestä oli haettu
lyömään naula hevoseni jalkaan, jotta minä en pääsisi lähtemään vaikka
myrkky ei olisikaan tehtäväänsä toimittanut. Tämä hirvittävä ajatus
saattoi minua vielä enemmän kiirehtimään. Minä tartuin kärryni aisoihin
ja vedin kärryt pihalta huoneuksen edustalle, sillä tiesin, että kun
kärryt kerta olivat maantiellä, ei voitaisi niin helposti minua estää
lähtemästä pois. Minä muistan, että kahdesti kaaduin maahan,
yrittäessäni kärryjä vetää pihalta maantielle. Toinen tehtäväni oli
mennä talliin. Hevoseni oli vielä muut valjaat päällä, paitsi suitset.
Minä panin kuolaimet sen suuhun ja talutin sen kärryjen luo. Monta
kertaa turhaan koetettuani valjastaa hyväluontoista hevostani kärryjen
eteen -- syystä, että minun oli yhtä mahdotonta etäisyyksiä käsittää,
kuin humalaisen ihmisen on sitä tehdä -- muistan, että tuo pieni poika,
jonka ensin näin taloon tullessani, oli minua auttamassa, vaikk'en
tiedä mistä ja milloin hän tuli. Minä juuri panin sila-puikon kiinni,
kun ääni takanani sanoi:
"Aijotteko lähteä pois kahvia juomatta?"
Minä käännyin ja näin ravintolan isännän seisovan takanani. Hän näki
kuinka vaikea minun oli saada nappula kiinnitetyksi, mutta ei
liikahtanut paikaltansa minua auttaakseen.
"Minä en kahvia tahdo," vastasin minä.
"Ettekö kahvia tahdo, ettekä viiniä! Näyttää siltä kuin herra ei olisi
suuri juomari. Te ette ole antaneet hevosenne kylläksi levätä," lisäsi
hän äkkiä.
"Minun on kiire. Mitä olen velkaa?"
"Ettekö tahdo mitään muuta?" kysyi ravintolan isäntä. "Ryypyn
paloviinaa ennenkuin lähdette sateesen?"
"Ei mitään enää. Mitä olen velkaa?"
"Noh tulettehan sisään vielä hetkeksi jalkojanne lämmittelemään!"
"En tule. Sanokaa nyt kohta mitä olen velkaa."
Kun isäntä turhaan oli koettanut houkutella minua huoneesen takaisin,
niin hänellä ei ollut muu edessä kuin vastata kysymykseeni.
"Neljä litreä kauroja, puoli leiviskää heiniä, aamiainen, viiniä,
kahvia," -- kaksi viimeistä sanaa hän lausui erityisellä painolla ja
ilkeästi nauraen, -- "seitsemän francia viisikymmentä centimiä."
Hevoseni oli nyt vihdoin viimein valjaissa ja minun tuli ottaa
kukkaroni esille maksaakseni isännälle ruo'asta ja juomasta. Käteni
olivat vallan kylmät, päätäni pyörrytti ja silmiäni himmenti; kuin
vihdoin sain kukkaron esille ja otin siitä rahaa, niin pudotin
epähuomiossa siitä muutamia kultarahoja.
"Kultaa!" huusi poika, joka oli auttanut minua hevosta valjastamaan.
Isäntäkin säpsähti sitä nähdessään, mutta hillitsi itsensä kohta.
"Tarvitaan paljon kultaa," sanoi hän, "kun ollaan huviretkellä."
Minä tunsin käyväni yhä heikommaksi. Minä en voinut kultarahoja maasta
ko'ota ylös. Minä en osannut siihen paikkaan, missä raha oli; minä näin
kyllä rahan, mutta sormeni eivät pystyneet sitä ottamaan. Kuitenkaan en
herennyt koettamasta niitä kokoilla. Minä sain muutamia, ja poika, joka
hyväntahtoisesti minua auttoi, antoi minulle pari rahaa, -- tänä
päivänä en vielä tiedä kuinka monta hän itse piti. Minä katselin vielä
ympärilleni, ja kun en enää nähnyt yhtään rahaa maassa, nousin
seisoalleni ja kiipesin suurella vaivalla kärryyn. Minä otin suitset
käteeni ja hevoseni alkoi juosta.
Se oli jo juossut vähän matkaa kun äkkiä ajatus tuli mieleeni, niinkuin
väliin tapahtuu juuri kun olemme nukkumaisillamme -- ajatus, joka
herätti minun niinkuin pistolin laukaus ja saattoi minun pysäyttämään
hevostani paikalla.
"Koirani, rakas pieni Nellyni!" Minä olin jättänyt sen ravintolaan.
Pientä lemmikkiäni en millään muotoa olisi jättänyt. "Minun täytyy
palata. Minun täytyy mennä takaisin tuohon kauhistavaan ravintolaan,
josta vastikään hädin tuskin pääsin. Hän on nähnyt kultarahojanikin,"
sanoin itsekseni kun koetin hyvin kömpelösti kääntää hevoseni takaisin;
"ne miehet, jotka joivat toisessa huoneessa, ovat jo lähteneet pois,
ja, mikä on pahin kaikesta, tuo myrkky, jota join, tuntuu saavan yhä
suuremman vallan minusta."
Kun toistamiseen lähenin ravintolaa, muistan, että sen seinät näyttivät
entistä mustemmilta, että satoi yhä kovemmin ja että isäntä ja
passaripoika seisoivat ovella, nähtävästi minua katsellen. Vielä
muistan huomanneeni yhden asian; -- tiellä näin pienen pilkun,
ikäänkuin joku matkustavainen lähenisi.
"Minä tulin takaisin koiraani hakemaan," sanoin minä.
"Minä en mitään koirastanne tiedä."
"Se on vale! Minä jätin sen tänne sisimmäiseen huoneesen."
"Menkää sinne sitä hakemaan sitte," vastasi mies vihaisesti.
"Minä menen," oli vastaukseni.
Tiesin kyllä, että oli vaarallista minulle mennä huoneesen; tiesin,
että olin hukassa, jos sinne menisin; mutta en siitä välittänyt. Minä
astuin alas rattailta, kapusin portaita ylös käsipuiden nojassa ja
kuulin pienen Nellyni haukuntaa kun astuin ulkomaisen huoneen poikki ja
lähenin lasi-ovea. Minä työnsin oven auki ja pieni lemmityiseni hyppäsi
syliini.
Ja nyt huomasin, että oli liian myöhäistä. Kun menin teillepäin
vievälle ovelle, näin että hevoseni ja rattaani vietiin huoneuksen
ympäritse pihalle, ja isäntä tuli samassa ovelle ja esti minua
menemästä ulos. Minä koetin väkisin päästä hänen ohitsensa, mutta se
oli turhaa. Pieni Nelly putosi sylistäni portaiden ulkopuolelle; isäntä
sulki oven, ja minä kaaduin tunnotonna hänen jalkainsa juureen.
Oli pimeä, hyvät herrat, pimeä ja kovin kylmä. Se pieni osa taivaasta,
jota näin, oli täynnä tuikkivia tähtiä; varsin hauskaa oli maata näin,
tähtitaivasta katsellen, vaikka olikin kylmä. Kun vähäsen liikutin
päätäni, saadakseni sitä toiseen asentoon (sillä tuntui siltä kuin se
kauan aikaa olisi samassa asennossa ollut), huomasin olevani hyvin
väsynyt ja kangistunut. Samassa tunsin, että jokin liikkui vallan minun
vieressäni, ja ensin kylmä kuono kosketti minun kättäni ja sitten kuuma
kieli sitä nuoleskeli. Sitten kuulin rämäjävän äänen, ja tunsin että
minua vietiin hiljakseen eteenpäin ja silloin tällöin tuntui hiljainen
kolaus, ja luultavasti juuri tällainen oli minua herättänyt.
Vähitellen rupesin muitakin asioita huomaamaan. Minä näin edelläni
kulkevan hevosen korvain säännönmukaisia liikkeitä; ja vihdoin näin
osan miehen muodosta, -- näin leveät hartiat ja pään, jossa oli suuri
hattu. Minä kuulin tämän henkilön väliin lausuvan kehoittavia sanoja,
luultavasti hevoselle. Minä kuulin hevosen kaulassa olevain kellojen
kilinän. Ja, toden totta, minä vielä kuulin rätinän takanammekin, ja
hevosen astuntaa, vallan kuin toiset ajoneuvot olisivat meidän
jälessämme. Huomasinko vielä muuta? Kyllä, kaukaa näin muutaman
kynttilän vilkuttavan, niinkuin kylä olisi lähellä.
Kun makasin liikkumattomana tätä kaikkia tarkaten, tunsin olevani sekä
hengen että ruumiin puolesta kovin heikko ja väsynyt, mutta minun oli
kuitenkin niin hyvä olla, että ei tehnyt mieli miettiäkään mitä tämä
oikeastaan tarkoitti, tahi kysyä missä minä olin, tahi miten olin tänne
tullut. Minä olin vallan varmaan vakuutettu siitä, että kaikki oli
hyvin, ja ainoastaan vähitellen heräsi minussa halu saada tietää
miten olin tähän tilaan joutunut. Luullakseni olimme matkustaneet
neljännes-tunnin siitä kuin minä tulin tunnoilleni, ennenkuin minä
yritin nousta istualleni; silloin näin hevosen rinnalla miehen käyvän,
jolla oli päähineellä varustettu lakki yllä.
"Dufay?"
Mies, joka hevosen vieressä kulki, huudahti äkkiä "Seis!" Sitten hän
tuli kärryjen luo huutaen toistamiseen "Seis!" Hevoset pysähtyivät.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli noussut rattaille ja tarttui
ystävällisesti käteeni, puristaen sitä.
"Joko vihdoin viimein heräsitte?" kysyi hän. "Jumalan olkoon kiitos!
Minä jo aloin pelätä ett'ette enään virkoisikaan."
"Ystäväni, mitä tämä kaikki merkitsee? Missä minä olen? Mistä te
tulette? Tämä ei ole minun kärryni, tuo ei ole minun hevoseni."
"Molemmat ovat tallella täällä takanamme," sanoi Dufay ystävällisesti;
"ja kun olen teille tämän sanonut, en puhu enää mitään ennenkuin te
olette oikein rauhassa Lion d'Or nimisessä ravintolassa. Katsokaa!
Tuolla näkyy jo valo kaupungista. Nyt ei puhuta sanaakaan enää." Sen
sanottua ystäväni kääri hevosloimen ympärilleni, astui alas rattailta,
huusi hevoselle "Eteenpäin!" ja löi sitä samassa piiskalla; me lähdimme
taas liikkeelle.
Castaing Dufay oli mies, jonka kanssa usein olin sattumalta tullut
matkustamaan ja jonka kanssa olin tehnyt läheistä tuttavuutta,
sillä hän miellytti minua suuresti. Hän oli niitä lukuisia
kauppa-asioitsijoita tahi ranskalaisia kauppamatkustajia, joiden suuria
ja kestäviä rattaita ja vielä kestävämpiä hevosia näkee melkein
jokaisen pienen ravintolan pihalla ja tallissa; ja hän oli mitä
parhaimpia näistä. Minä pidin paljon hänestä. Kerran oli minulla ollut
onni auttaa häntä tärkeässä asiassa. Minä luulen, hyvät herrat, että me
pidämme niistä, joille olemme hyvän työn tehneet, yhtä paljon kuin he
pitävät meistä.
Valo kaupungista näkyi todella jo vallan hyvästi, ja kauan ei kestänyt,
ennenkuin ajoimme Lion d'Or nimisen ravintolan pihalle ja pian olimme
lämpimässä ja valoisassa huoneessa, jossa ystävälliset ihmiset meitä
vastaanottivat, jotka minusta näyttivät olevan enkeleitä, kun muistin
mitä vaaroja olin kestänyt.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka heikko ja vallan voimaton
olin, ennenkuin koetin liikkua. En jaksanut illallista syödä ensinkään.
Ainoa mitä toivoin, oli vuode ja tulta, sillä minua vilusti kovin; pian
minulle toimitettiin kumpaakin.
Kun nyt oikein mukavasti makasin vuoteella, katsellen takassa palavaa
tulta, ja pieni Nelly oli pitkällään takan edessä, niin tuli ystäväni
vuoteeni viereen, istui tuolille ja aikoi ruveta kertomaan miten minä
olin Tête Noiren ravintolasta pelastunut. Nyt oli minun vuoroni kieltää
häntä puhumasta, niinkuin hän vähää ennen oli evännyt puhua.
"Ette saa sanaakaan puhua," sanoin minä, "ennenkuin olette syöneet;
sitten kai tulette tänne minun luokseni ja kerrotte minulle kaikki mitä
tahdon kuulla. Mutta odottakaas -- varmaankin te'ette minun puolestani
vielä yhden asian; kun tulette takaisin, niin tuokaa Nellylle
lautasellisen luita; se ei lähde minun luotani tänä iltana, vaikka sen
olisi kuinkakin kova nälkä."
"Se kyllä illallista ansaitsee," sanoi Dufay, lähtiessään huoneesta,
"sillä minun luullakseni on se Nellyn ansio, että tällä hetkellä vielä
hengissä olette."
Sitä onnea, jota minä tunsin Dufay'n mentyä, käsittänevät ainoastaan
ne, jotka itse ovat suuressa vaarassa olleet, tahi jotka hiljan ovat
pitkällisestä ja kovasta taudista parantuneet. Minä olin vallan
rauhallinen ja oli kaikin puolin hyvä olla.
Kun ystäväni palasi takaisin toi hän Nellylle talrikillisen linnunluita
sekä minulle kupillisen soppaa. Syötyäni sopan ja Nellyn vielä luita
kalvaessa, Dufay alkoi puhua näin:
"Minä äsken sanoin, että teidän on kiittäminen pientä koiraanne
henkenne pelastuksesta, ja nyt minä kerron, miten se kävi. Te
muistatte, että lähditte Doulaise'sta tänä aa-muna --"
"Minusta tuntuu kun siitä olisi viikkokausi," keskeytin minä.
"-- Tänä aamuna," jatkoi Dufay. "Noh niin! Te olitte tuskin ehtineet
ulos ravintolan portista ennenkuin minä ajoin sisään. Minä kuulin mihin
aijoitte matkustaa ja, koska minä olin matkalla samaan paikkaan, päätin
pari tuntia syöttää hevostani, jolla ajalla itse söin aamiaista ja
toimitin muutamia asioita kaupungissa, ja sitten lähdin ajamaan
saadakseni teidät kiinni. 'Tiedättekö,' kysyin lähtiessäni Doulaise'n
ravintolasta, 'missä monsieur aikoi hevostaan syöttää?' Tallipoika ei
sitä tiennyt. 'Annas kuin vähän mietin,' sanoin minä, Tête Noire on
sopiva paikka, eikö ole?' -- 'Ei ole,' vastasi poika, 'sillä se talo on
pahassa maineessa, eikä kukaan meidän kaupungistamme milloinkaan sinne
poikkee lepäämään.' -- 'Hyvä,' sanoin minä ajattelematta sen enempätä
pojan puhetta, 'totta kai minä hänen jossakin saavutan. Minä kyselen
häntä pitkin tietä.'
"Oli jo iltapuoli päivää kun tulin Tête Noire ravintolan näköisälle.
Niinkuin tiedätte, olen vähän likinäköinen, mutta minä näin kuitenkin,
tultuani lähemmäksi, että jonkimoisia rattaita kuljetettiin tieltä
huoneuksen takana olevalle pihalle. Tämä seikka ei kumminkaan olisi
huomiotani herättänyt jollen olisi kuullut koiran haukuntaa ja nähnyt
saman koiran pyrkivän suletusta ovesta sisälle ravintolaan. Minä tunsin
sen teidän koiraksenne. Kohta seisahutin hevostani, hyppäsin alas
rattailta ja juoksin portaita ylös. Nelly kohdakkoin tunsi minun
ystäväksi, ja sen ilo oli vallan hurja.
"Kun astuin ovesta sisään, en ensimmältä teitä nähnyt, mutta kun
katselin siihen suuntaan, johon teidän koiranne oli samonnut kohta ovea
avattuani, näin puiset portaat, jotka veivät ylös sen huoneen nurkasta,
jossa minä olin. Minä näin myöskin, että eräs hyvin ilkeän näköinen
mies kantoi teitä, ystäväni, portaita ylös ja häntä oli auttamassa
vielä ilkeämmän näköinen tyttö, joka piti teidän jaloistanne kiinni.
Kun mies minun näki, jätti hän teidät portaille ja tuli minulle
vastaan.
"Mitä te tuon herran kanssa teette?" kysyin minä.
"Hän voi pahoin," vastasi ilkeän näköinen mies, "ja minä vien hänet
yläkerrokseen lepäämään!"
"Tuo herra on minun ystäväni. Kuinka hän tuommoiseen tilaan on
joutunut?"
"Mistä minä sen tiedän?" oli vastaus. "Minä en ole tämän herran
terveyden holhoja."
"Hyvä, mutta minä olen," sanoin minä, lähestyen sitä paikkaa missä te
makasitte, "ja minä määrään, aluksi, että hänen kohdakkoin tulee lähteä
täältä."
"Minun täytyy myöntää," jatkoi Dufay, "että te näytitte kovin heikolta,
ja, kun minä kumarruin teidän luoksenne ja tuskin tunsin suonenne
tykkivän, minä ensin olin kahdella päällä viedäkö teitä kohta pois, vai
ei.
"Oletteko hyvä ja autatte minua kantamaan tämä herra rattaillensa?"
sanoin minä.
"En," vastasi rosvo, "sillä hän ei kykene matkalle lähtemään. Sitä
paitsi, mikä oikeus teillä on häneen?"
"Ystävän oikeus."
"Mistä minä sen tiedän?"
"Siitä että minä sen sanon. Katsokaa, hänen koiraansa tuntee minun."
"Entäs jos en ottaisikaan sitä uskoakseni, ja epäilisin laskea tätä
herraa talostani hänen tällaisessa tilassa ollen?"
"Te ette uskalla sitä tehdä."
"Miksi en?"
"Siksi," vastasin minä verkalleen, "että minä menisin kylään ja
ilmoittaisin poliisille mimmoisessa tilassa minä tapasin ystäväni
täällä, ja siksi että teidän talonne on pahassa huudossa."
Mies oli kotvasen vaiti ja näytti olevan hämillänsä. Kuitenkin hän
näkyi päättäneen vielä kerta koettaa vastusta tehdä.
"Entäs jos sulkisin oveni, enkä kumpaakaan teistä laskisi lähtemään;
mitä sitten?"
"Ensiksi," vastasin minä, "kaikin voimin estäisin teitä minua
vangitsemasta. Jos teillä on apua lähellä, niin tietäkää että minua
tänä iltana odotetaan Francy'yn, ja jos en sinne tule, minua kohta
tullaan hakemaan. On tunnettu, että tänä aamuna lähdin Doulaise'sta, ja
tiedetään, että tien varrella on ravintola, joka on pahassa maineessa,
ja sen nimi on Tête Noire. Noh, autatteko minua?"
"En," vastasi ilkiö. "Minulla ei ole niin mitään sen asian kanssa
tekemistä."
"Ei ollut helppoa laahata teitä vallan yksin, siitä paikasta missä
makasitte, ulos ja portaita alas sekä ylös kärryihini, jotka olivat
portaiden edustalla; mutta se onnistui minulle kuitenkin. Toinen
tehtäväni oli vallan yksin ajaa kahdet ajoneuvot ja kaksi hevosta. Minä
talutin hevoseni tallipihan portille, jotta voisin sitä nähdä teidän
hevostanne ja rattaitanne etsiessäni; vihdoin löysinkin ne. Nyt sidoin
teidän hevosenne päitsistä kiinni minun rattaisiin ja taluttaen omaa
hevostani ohjaksista lähdin matkalle. Näin pääsimme Tête Noire'n
ravintolasta. Ja nyt tiedätte kaikki."
"Minusta tuntuu niin kuin en milloinkaan kykenisi ajattelemaan tätä
kummallista seikkailua, enkä puhumaan siitä," sanoin minä. "Se on niin
kamala, että minua hirvittää jo sen muistaminenkin."
"Älkää niin puhuko," sanoi Dufay iloisesti; "kyllä te vielä paranette
ja tulette kertomaan tätä tapausta jonakin talvi-iltana tuttavillenne,
sen minä takaan."
"Hyvät herrat, nyt on Dufay'n ennustus käynyt toteen. Toivon, että
kiekko vasta valitsee paremman kertojan kuin minä olen!"
"Noh niin!" sanoi kapteeni Jorgan, nousten istualta ja tarttuen
matkakumppaninsa käsivarteen, estääksensä häntä nousemasta; "minä
onnittelen teitä, sir, tähän seikkailuun! Se oli kyllä ikävä aikanaan,
mutta hauska jälestäpäin muistaa, niinkuin monet kohtaukset elämässämme
ovat. Mr Tredgrear, te muistitte rahojanne silloin, ja ne olivat
vähällä joutua varastetuiksi rahoiksi. Oliko rahasumma viisisataa
puntaa?"
"Toivoisin, että se olisi ollut puolet edes siitä," oli vastaus.
"Kiitoksia, sir. Saanko luvan kysyä teiltä mitä jo kerta olen kysynyt?
Oletteko joskus täällä Lanreanissa kuullut puhuttavan kohtauksesta,
joka on jossakin suhteessa viiden sadan punnan suuruiseen rahasummaan?"
"En milloinkaan."
"Vielä kerta kiitän teitä tästä vastauksesta," sanoi kapteeni.
"Näettekö, meitä on neuvottu tänne Lanreaniin sitä asiaa
kuulustelemaan, ja koska nyt sattumalta tapaamme Lanreanin asukkaita,
niin me otamme tilaisuudesta vaarin. Minun maassani me aina otamme
vaarin tilaisuudesta."
"Ja te käytätte tilaisuuksia hyväksenne, ja menestytte, eikö niin?"
"Se on totta, sir," sanoi kapteeni, "että meidän yrityksemme usein
onnistuvat. Niin, me onnistumme, sir. Mutta minä estän teidät arpaa
heittämästä."
Kiekko oli taas pyörimässä ja pysähtyi David Polreathin eteen; hän oli
harmaapäinen mies; "yhtä vanha kuin kalliot," kuiskasi kapteeni
nuorelle Raybrock'ille, "ja kova kuin naula. -- Tekisipä mieleni saada
tietää," lisäsi kapteeni ympärilleen katsellen, "onko ristimätön
Penrewenkin täällä, ja kuka hän on!"
David Polreath silitteli pitkää, harmaata tukkaansa, joka kävi alas
hänen hartioilleen saakka, ja puhui näin:
Kysymys oli, tokko hän itse tahallansa oli syössyt kalliolta alas, tahi
oliko hän pimeässä tieltä eksynyt ja epähuomiossa pudonnut alas, vai
oliko toinen tunnettu tai tuntematon ihminen häntä alas työntänyt.
Hänen ruumiinsa löydettiin lähes viisikymmentä kyynärää alapuolella
putouksia; se oli tarttunut erään veden partaalla kasvavan puun
alimmaisiin oksiin. Se oli kovin runneltu ja muserrettu, niin että
sitä töin tuskin tunsi hänen ruumiiksensa, luulenpa ettei kukaan muu
kuin minä olisi häntä tuntenut muusta kuin vaatteista ja hänen
liinavaatteissansa olevasta nimestä. Mutta ei ollut mitään syytä varoa,
että väkivaltaa oli harjoitettu; kaikki nuo haavat olivat luultavasti
tulleet siitä, että ruumis oli veden ajamana kulkenut virran pohjalla
olevien kivien välitse.
Kun puhun putouksesta, tarkoitan Ashenfalkin veden putousta, joka on
Ashendell nimisen kylän lähellä, noin tunnin matkan päässä tästä
kylästä. Tämä selitys, hyvät herrat, on muukalaisia varten.