Rahat.
"Portaat ovat hyvin ahtaat," sanoi Alfred Raybrock kapteeni
Jorgan'ille.
"Niinkuin minun kajuuttani portaat ovat olleet monella matkalla,"
vastasi kapteeni.
"Ja ne ovat kovin hankalat päälle."
"Jos minun pääni ei voi pitää huolta itsestään nyt jo, kestettyään niin
monta puuskaa ja kolausta maailmassa," sanoi kapteeni niin jäykästi
kuin asia ei ensinkään olisi häntä koskenut, "niin siitä ei kannata
huolta pitää."
He tulivat nyt nuoren kalastajan makuuhuoneesen, joka oli yhtä siisti
ja puhdas kuin puoti ja asuinhuone alakerroksessa. Se oli hyvin pieni
huone; ikkuna oli korkealla ja varsin pieni ja katto oli vino, sillä ei
ollut mitään välikattoa. Kapteeni istui sängylle ja katseli seinällä
olevaa, kovin huonosti onnistunutta kuvaa, joka oli olevinaan Kittyn
kuva. Sen oli maalannut eräs matkustava maalari, ja kapteeni ihaili
tätä kuvaa, sillä hän oli oppinut kuvia arvostelemaan laivain kokassa
olevista kuvista. Hän viittasi nuorelle miehelle istumaan pienen pöydän
toisella puolella olevalle tuolille. Sitten kapteeni pisti kätensä
pitkäliepeisen sinisen takkinsa isoon povitaskuun ja otti siitä vahvan
neliskolkkaisen, koterolla varustetun pullon; se ei ollut iso, vaan
sellainen, jota käytetään laivan lääkekaapissa. Pantuansa tämän pullon
pöydälle, mutta yhä sitä kädessänsä pitäen, kapteeni Jorgan puhui
seuraavaan tapaan:
"Viimeisellä matkallani kotimaahan," sanoi kapteeni, "ja vastikään
tulin siltä matkalta, oli niin kova ilma Horn'in niemen kohdalla, etten
usein ole silläkään paikalla sellaista myrskyä nähnyt. Minä olen monta
kertaa purjehtinut 'tuulisen niemen' ohitse, ja kun ensi kerta menin
sen ohi, kävi samallainen tuuli kuin nyt viime kerralla kun palasin
Liverpool'iin Etelä-Amerikasta. Oli, niinkuin jo sanoin teille, nuori
ystäväni, hirmuinen myrsky. Täydellinen myrsky! Ei vaan tavallinen
tuuli, ei ainoastaan huono ilma, vaan kävi lauhkea tuuli! Mutta tuuli
ei kuitenkaan vienyt minua laivasta mereen, vaikka pelkäsin, että niin
tapahtuisi, mutta se vei minun suunnaltani pois. Ja kun vihdoin viimein
ilma tyyntyi, niin oli vallan tyyni ja voimakas virta, joka vei meidät
pois oikealta tieltämme eteenpäin yhä, yöt päivät, yöt päivät, ja minä
ajelehdin, ajelehdin, ajelehdin ulkopuolelle laivain tavallista tietä,
ja yhä ajelehdin ja ajelehdin yhä. Miehen velvollisuus on pitää vaaria
kanssaihmistensä hengestä ja aina väsymättömällä innolla hoitaa
virkaansa. Minä en velvollisuuksiani laiminlyönyt ja sentähden vallan
hyvin tiesin (varsinkin nähdessäni tuota väkevää virtaa) mikä vaara
meitä uhkasi ja mitä varovaisuuden keinoja olisi käytettävä sitä
vastaan. Sanalla sanoen: me kuljimme aika vauhtia erästä saarta kohti.
Kartalla ei ollut mitään saarta sillä paikalla, ja senvuoksi voitte
sanoa, että oli hyvin paha saarelta tehty, olla siellä; minä en sitä
vastaan väitä, mutta siellä se nyt kumminkin oli. Kiitos Jumalan, minä
olin yhtä valmis saarta vastaanottamaan kuin saari oli minua
vastaanottamaan. Minä pidin sitä silmällä mastonhuipusta ja minun
onnistui ajoissa torjua vaara. Vene laskettiin alas ja minä astuin
muutamain miesten kanssa siihen ja lähdin saarta tarkastelemaan. Saaren
ulkopuolella oli hietasärkkä ja särkän ja saaren välillä olevassa
kulmassa oli joukko vesiajopuita ja näiden puiden välissä oli tämä
pullo."
Nyt kapteeni hetkeksi laski pullon kädestänsä jotta nuori kalastaja oli
tilaisuudessa likemmin sitä katsella, sitten kapteeni taas otti pullon
käteensä ja jatkoi:
"Jos te joskus tulette, -- taikka joskaan ette tule -- autioon
paikkaan, niin käyttäkää silmänne ja kiikarinne hyvin; sillä
vähäpätöisinkin esine, jonka näette, voi teille olla hyödyksi ja voi
olla teille neuvoksi tai varoitukseksi. Niin minä tein ja sillä tapaa
minä tämän pullon löysin. Minä otin sen kohta vedestä ja sitten
soudimme rantaan, nousimme maalle ja lähdimme, aseilla varustettuina,
saarta tarkastamaan. Me näimme, että tuli oli hävittänyt kaiken
kasvullisuuden saarella. Kun varovasti astuimme saaren sisä-osaa kohti,
yksi miehistä vaipui pehmeään poroon rintaa myöten. Hän kävi vallan
vaaleaksi ja huusi: 'Vetäkää minut ylös mitä pikemmin, sillä jalkani
ovat luiden seassa.' Me saimme hänen ylös ja sitten rupesimme kaivamaan
sillä paikalla ja näimme, että mies oli oikeassa, sillä maassa oli
todellakin luita. Ja nämä luut olivat ihmisen luita; mutta emme saaneet
selkoa siitä, olivatko ne yhden, kahden tahi kolmen miehen luita, sillä
osa niistä oli palanut. Me tarkastimme koko saarta, mutta emme
löytäneet mitään muuta mainittavaa, paitsi että minä sen toisesta
rannasta näin maata, ja kun pian sain selvää siitä mikä maa se oli,
niin palasimme kohdakkoin laivalle. Minä kohta, laivaan tultuamme,
avasin pullon, joka, niinkuin näette, on varustettu nahkaisella
kotelolla ja lasitulpalla. Pullon sisässä oli pieni kurtistunut ja
kokoon kääritty paperi, niinkuin näette." Kapteeni avasi tätä
sanoessaan pullon ja otti siitä esille paperin. "Sen ulkopuolelle oli
kirjoitettu, niinkuin näette, nämät sanat: 'Joka tämän löytää, häntä
nöyrimmästi pyydetään toimittamaan tämä lukematta Alfred Raybrock'ille,
joka asuu Steepways'in kaupungissa, Pohjois-Devonshire'ssa,
Englannissa.' Se on pyhä kapine," sanoi kapteeni lopettaen
kertomuksensa, "ja, Alfred Raybrock, tuossa se nyt on!"
"Se on veljeni käsialaa!"
"Minä arvasin sen," sanoi kapteeni Jorgan. "Minä katselen näköalaa
tästä pienestä ikkunasta sillä välin kuin te luette kirjoituksen."
"Ei suinkaan! Se loukkaisi minua. Se loukkaisi meitä kaikkia. Minun
veljeni ei voinut tietää, että se joutuisi sellaisen miehen käsiin,
kuin teidän."
Kapteeni istui jälleen vuoteelle ja nuori mies levitti vapisevin käsin
paperin auki ja pani sen pöydälle. Rikkinainen paperi, joka nähtävästi
oli käännetty ja revitty jo ennen kuin siihen oli kirjoitettu, oli
hyvin tahraantunut ja muste oli paikka paikoin kulunut ja monta sanaa
puuttui. Kapteeni ja nuori kalastaja lukivat moneen kertaan tämän
kirjoituksen ja vihdoin viimein saivat selkoa siitä sen verran, että
taisivat lukea seuraavaa:
Ennenkuin kuolema minua kohtaa panen minä alempana kirjoitetun
-- kirjoitettu itseäni varten monta vuotta sitten -- pulloon,
jonka lasken mereen -- rakas veljeni Alfred tekee niinkuin
minä olisin tehnyt, jos se tulee perille -- viimeiset hellät
terveiset vaimolleni ja äidilleni ... ... sinä Alfred.
Hugh Raybrock.
Muistoksi H. Raybrock'ille itselle.
Hänen kätensä kautta
hyvin onneton -- kautta
hänen (L. C.) kertoi minulle että
isä raukan
Kuitenkin
500 puntaa ... ... varastettua rahaa
on
sentähden tähän kirjoitettu
ei mikään kateus ... ... ei oikein
todistus
kirjat ... ... Hän sanoi että minä
Todistus jos me joskus pääsemme täältä
Hän sanoo menevän ... ... Lanreaniin ja ... ... vanhain
miesten joukossa siellä. ... ... Minä en usko mitään
pahaa isästä ... ... Jos joskus pääsen -- tulee ilmi
Jumala suokoon
maksaa ... ... ... H. R.
Nuori kalastaja kävi yhä rauhattomammaksi, kuta enemmän hän
kirjoituksesta sai selvää. Hän jätti sen pöydälle kapteenin eteen, ja
istui tuolille, nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Mitä tämä on," sanoi kapteeni, "älkää noin antako mielenne masentua!
Ylös toimeen ja olkaa mies!"
"Se on itsekkäisyyttä, sen kyllä tiedän, mutta mitä minun on
tekeminen?" huusi nuori kalastaja vallan epätoivoissaan ja polkien
suurella saappaallaan laattiaan.
"Mitä tekeminen?" vastasi kapteeni. "Jotakin! Minä menisin rantaan ja
kiskoisin paalut ylös maasta tahi vetäisin hampaat suustani ennen, kuin
olisin mitään tekemättä. Ei mitään tehdä!" huudahti kapteeni. "Jokainen
tyhjäntoimittaja tahi pelkuri voi _sitä_ tehdä, ja tyhjästä ei mitään
tule. Tätä sanotaan, luullakseni, erään latinalaisen kirjailijan
keksineen," sanoi kapteeni suurimmalla ylönkatseella; "niinkuin Adam ei
olisi sitä huomannut jo ennenkuin hän pani eläimille nimet."
Kapteeni kumminkin näki, että nuoren miehen syvään suruun oli joku
suurempi suru, jota hän ei tietänyt. Ja hän katseli häntä sääliväisesti
ja uteliaasti.
"Puhukaa suunne puhtaaksi," jatkoi kapteeni. "Mikä teitä huolettaa?"
"Te olette nähneet kuinka kaunis hän on," sanoi nuori mies,
katsoen ylös kapteeniin tukka pörröllään jo kasvot punaisina
mielenliikutuksesta.
"Onko joku väittänyt ettei hän ole kaunis?" kysyi kapteeni. "Jos niin
on, antakaa hänelle aika selkäsauna."
Nuori mies nauroi, näytti vähän närkästyneeltä ja sanoi: "Ei se sitä
ole."
"Noh, hyvä, mitä se sitten on?" sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä.
Nuori mies rauhoittui vähän ja päätti kertoa kapteenille syyn
suruunsa; hän alkoi: "Me olisimme viettäneet häitä tulevana
maanantaina --"
"Olisitte viettäneet!" keskeytti kapteeni Jorgan. "Ja tulette
viettämään? Eikö niin?"
Nuori Raybrock pudisti päätänsä ja osoitti sormellansa paperilla
seuraavat sanat: "Isän viisisataa puntaa."
"Kertokaa," sanoi kapteeni. "Viisisataa puntaa? Entäs sitten?"
"Tämän rahasumman," jatkoi nuori kalastaja, käyden erinomaisen
totiseksi, ja kapteenin silmäillessä häntä yhtä vakaasti, "tämä
rahasumma oli isäni koko omaisuus. Kun hän kuoli, hän ei ollut
kellekään mitään velkaa, mutta hän oli säästöön saanut ainoastaan
viisisataa puntaa."
"Viisisataa puntaa," sanoi kapteeni miettiväisesti. "Noh niin."
"Eläissänsä hän vuosittain pani vähäsen rahaa säästöön, jotta äiti,
leskeksi jäätyänsä, ei perin köyhäksi joutuisi; ymmärrättehän?"
"Kyllä."
"Isäni oli kerta koettanut onneansa -- hän oli ruvennut kauppatuumiin
rahojaan kartuttaaksensa -- mutta oli nyt päättänyt ettei milloinkaan
enää sellaisiin tuumiin ryhtyisi."
"Hän ei siis ollut keinottelija," sanoi kapteeni. "Minun kotimaassani
hän ei olisi suurta arvoa nauttinut. Mutta kertokaa."
"Äitini ei ole näitä rahoja koskenut milloinkaan. Ja nyt oli päätetty,
että ne tulevalla viikolla käytettäisiin minun hyväkseni; minä,
näetten, aijoin ostaa itselleni oikeuden kalastaa naapuriston kanssa,
voidakseni naida Kityn."
Kapteeni näytti hyvin miettiväiseltä; hän silitteli oikealla kädellään
monta monituista kertaa ohukaista tukkaansa ja oli huolellisen
näköinen.
"Kityn isällä ei ole mitään varoja; hän töin tuskin tulee aikaan,
vaikka hän elää hyvin kohtuullisesti. Hän on voutina läheisellä
herrastalolla, ja hänellä on varsin pieni palkka. Hän on kuitenkin
parempia päiviä nähnyt ja minä en millään muotoa tahtoisi, että Kitty
tulisi kärsimään puutetta ja kokea kovaa minun vaimonani."
Kapteeni yhä vielä päätänsä silitteli ja katseli nuorta kalastajaa.
"Minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että isäni ei tietänyt,
että joku oli kärsinyt vääryyttä hänen rahojensa suhteen, tahi, että ne
olivat takaisin maksettavat; minä olen yhtä varma siitä, kuin siitä,
että aurinko nyt paistaa. Mutta, saatuani veljeni haudasta merestä
tämän tiedon, että rahat ovat varastettua rahaa," sanoi nuori Raybrock,
lausuen vastenmielisesti näitä kahta viimeistä sanaa, "voinko sitä
epäillä? voinko sitä epäillä?"
"Epäilemisestä en voi mitään sanoa," huomautti kapteeni, "mutta minun
mielestäni ette voi näitä rahoja koskea."
"Nyt tiedätte miksi olen niin suruissani," sanoi nuori Raybrock.
"Ajatelkaa Kittyä. Ajatelkaa mitä minun on hänelle kertominen."
Hän oli vallan epätoivoissaan ja polki hiljaa jalkaansa laattiaan.
Mutta hetkisen kuluttua hän jälleen rauhoittui ja puhui tyyneellä
äänellä:
"Mutta siitä on jo kylläksi puhuttu! Te lausuitte minulle muutamia
rohkeita sanoja nyt juuri, kapteeni Jorgan, ja niitä ette turhaan
lausuneet. Minä olen saanut jotakin tehtäväkseni. Ennenkuin mihinkään
muuhun toimeen ryhdyn, tulee minun ottaa selko tästä kirjoituksesta,
tuon hyvän maineen takia, jota ei kukaan muu voi puhdistaa ja pitää
hyvänä. Ja kuitenkaan ei, tämän hyvän maineen tähden, ja isäni muiston
takia, äitini, eikä Kittyn, eikä yhdenkään inhimillisen olennon tule
saada tietää ainoatakaan sanaa tästä kirjoituksesta. Olettehan samaa
mieltä tämän suhteen?"
"En tiedä mitä mahtanevat ajatella meistä tuolla alhaalla," sanoi
kapteeni, "mutta en voi ehdotustanne vastustaa. Nyt kirjoitukseen. Mitä
ai'otte tehdä?"
Molemmat yhtaikaa, ikäänkuin sopimuksesta, kumartuivat paperin yli, ja
lukivat toistamiseen tarkasti kirjoituksen.
"Minä luulen, että jos kaikki sanat olisivat tässä, kuuluisi lause
näin: 'Kuulustele siellä asuvain vanhain miesten joukossa' -- jotakuta.
Ai'otte kai lähteä tässä mainittuun kylään?" sanoi kapteeni, sormellaan
osoittaen nimeä.
"Niin ai'on. Ja mr Tregarthen on Cornwallis'ista ja -- tosiaankin -- on
Lanrean'ista kotoisin."
"Onko hän?" sanoi kapteeni tyyneesti. "Minä en häntä tunne, kuka _hän_
on?"
"Mr Tregarthen on Kityn isä."
"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Noh, Tregarthen siis hyvin hyvästi
tuntee Lanrean'in kylän?"
"Epäilemättä hän sen tekee. Olen usein kuullut hänen mainitsevan sitä
kotipaikkanansa. Hän tuntee sen hyvin."
"Odottakaa vähäsen," sanoi kapteeni. "Meiltä puuttuu nimi tässä. Te
voitte kysyä Tregarthen'ilta (tahi jos ette voi, niin voin minä) sen
kylän vanhojen miesten nimiä. Eikö niin?"
"Kyllä. Minä menen nyt kohdakkoin hänen luoksensa kysymään sitä."
"Ottakaa minut kanssanne," sanoi kapteeni, nousten istualta ja näyttäen
hyvin vakavalta, "mutta ensin yksi sana vielä. Minä olen kokenut
maailmassa enemmän kuin te, ja olen pitemmälle ennättänyt. Minun on,
koko elinaikanani merimatkoilla ollessani, täytynyt pitää järkeni
selvänä ja kirkkaana kuni laivan kalujen vaskiset kotelot. Minä tahdon
tulla kanssanne tälle matkalle. Mutta te ette elä vain puhumalla
enempää kuin minäkään. Tartu lujasti käteeni, siinä on puhe kummallekin
osapuolelle."
Kapteeni Jorgan otti matkan komennon tällä sydämellisellä
kädenpuristuksella. Hän laskosti heti paperin täsmälleen entiselleen,
pani sen takaisin pulloon, työnsi tulpan paikoilleen, pani öljykankaan
tulpan päälle, luovutti kaiken nuoren Raybrock'in haltuun ja asteli
edellä alakertaan.
Mutta alakerrassa olikin vaikeampi selvitä kuin ylhäällä. Siitä
hetkestä kun he astuivat saliin, nopea naisellinen silmä keksi, että
jotakin oli vialla. Kitty huudahti pelästyneenä, kun hän juoksi
sulhasensa luoksi, "Alfred! Mikä hätänä?" Rouva Raybrock huudahti
kapteenille, "Hyvänen aika! Mitä olette tehneet pojalleni, kun hän on
hetkessä muuttunut tuollaiseksi?" Ja nuori leski -- jolla oli työnsä
käsivarrellaan -- oli aluksi niin kiihottunut, että hän pelästytti
pikku tytön, jota hän piti kädestä ja joka piilotti kasvonsa äitinsä
helmoihin ja alkoi kirkua. Kapteeni, ollen tietoinen siitä että häntä
pidettiin syynä tähän kotoiseen muutokseen, tarkkaili sitä melko
syyllinen ilme kasvoillaan odottaen, että nuori kalastaja tulisi hänen
avukseen.
"Kitty hyvä," sanoi nuori Raybrock, "Kitty, armahaiseni, minun täytyy
lähteä Lanrean'iin, ja minä en tiedä, minne muualle tai kuinka kauvas
vielä tänä päivänä."
Kitty tuijotti häneen, epäilevänä ja ihmeissään sekä vihaisena,
työntäen hänet kädellään luotansa.
"Siirretty?" huudahti rouva Raybrock. "Häät siirretty? Ja sinä lähdet
Lanrean'iin! Miksi, Herran nimeen?"
"Äiti kulta, en voi sanoa miksi; minä en saa sanoa miksi. Olisi
kunniatonta ja kelvotonta sanoa miksi."
"Kunniatonta ja kelvotonta?" vastasi rouva. "Eikö siinä ole mitään
kunniatonta ja kelvotonta, että poika särkee oman kihlattunsa sydämen,
ja lisäksi äitinsäkin sydämen, ilkeän muukalaisen hämärien
salaisuuksien ja neuvojen tähden. Miksi tulitte koskaan tänne? Miksi
ette voineet pysyä omassa pahassa kodissanne, missä se lieneekin, sen
sijaan että häiritsette meidän hiljaisten ja harmittomien ihmisten
rauhaa?"
"Ja mitä minä," nyyhkytti pieni Kitty parka, "olen koskaan tehnyt
teille, te kova ja julma kapteeni, että te tulette tänne ja kohtelette
minua tällä tavalla?"
Sitten he kumpikin alkoivat itkeä säälittävästi, kun taas kapteeni voi
vain katsoa toisesta toiseen ja hillitä itseään pitäen kiinni takkinsa
kauluksesta.
"Margareta," sanoi nuori kalastaja-parka, vaipuen polvilleen Kityn
jalkojen juureen, Kityn pitäessä molemmat kätensä kyyneliä valuvien
kasvojensa edessä, sulkeakseen petturin näkyvistään -- mutta hän piti
sormensa harallaan ja tarkkaili häntä koko ajan -- "Margareta, sinä
olet kärsinyt niin paljon, aina valittamatta, sinä olet aina niin
huolellinen ja ymmärtäväinen! Katso asiaa minun kannaltani, Hugh-raukan
vuoksi."
Hiljaiseen Margaretaan ei vedottu turhaan. "Niin tahdon tehdä, Alfred,"
hän vastasi. "Toivon, ettei tämä herra olisi koskaan tullut meitä
lähelle," jonka kuultuaan kapteeni puristi kaulustaan lujemmin; "mutta
katson asiaa kannaltasi siitä huolimatta. Olen varma, että sinulla on
joku painava syy ja joku riittävä syy tekemisillesi, vaikka se
tuntuukin oudolta, ja jopa sille, että jätät kertomatta miksi teet
niin, vaikka sekin tuntuu oudolta. Ja Kitty kulta, sinun tulee ajatella
niin enemmän kuin kenenkään muun, sillä tosi rakkaus uskoo kaiken,
kestää kaiken ja luottaa kaikkeen. Ja, äiti kuita, sinunkin täytyy
ajatella niin, sillä sinä tiedät, että olet siunattu hyvillä pojilla,
jotka ovat aina pitäneet sanansa, sillä heidät on kasvatettu niin
oikeaan kunnian tuntoon kuin kuka tahansa herra tässä maassa. Olen ihan
varma, äiti, ettei sinulla ole enempää syytä epäillä elävää poikaasi
kuin epäillä kuollutta poikaasi; ja rakkaan kuolleen vuoksi minä
puolustan rakasta elävää."
"Kas vain!" huudahti kapteeni innostuneesti, "sen minä sanon. Te olette
tunnokas ja ajullinen nuori vaimo; ja minä tahtoisin ennemmin teitä
mukaani vaaran hetkenä, kuin puolet niistä miehistä, joiden kanssa
minulla on ollut tekemistä eläissäni."
Margareta ei vastannut mitään kapteenin kiitokseen, eikä näyttänyt
oikein käsittävän hänen ylevää mielipidettään hänen suhteensa, vaan
koetti kaikin puolin lohduttaa Kittyä ja Kityn tulevaa anoppia; ja pian
hänen onnistuikin rauhoittaa molemmat, jotta taas oli hiljaa huoneessa.
"Kitty, armahaiseni," sanoi nuori kalastaja, "minun täytyy mennä isäsi
tykö pyytämään, että hän luottaa minuun tästä suuresta muutoksesta ja
salaisuudesta huolimatta, ja kysymään häneltä muutamia Lanrean'ia
koskevia asioita. Tuletko kanssani? Tuletko kotiasi minun kanssani,
Kitty?"
Kitty ei sanaakaan vastannut, vaan nousi istualta yhä nyyhkyttäen ja
pitäen esiliinaa silmillään. Kapteeni seurasi heitä, mutta viipyi
hetken puodissa puhutellaksensa mr Pettifer'iä.
"Kuulkaa, Tom!" sanoi kapteeni matalalla äänellä. "Täällä on jotakin
tehtävää teille. Täällä on vanha vaimo, joka on kovin suruissaan.
Koettakaa iloittaa häntä, Tom. Ilahuttakaa heitä kaikkia."
Mr Pettifer nyykäytti päätään kapteenille merkiksi, että hän oli
käsittänyt mitä tämä tarkoitti, ja lähti kohdakkoin asuinhuoneesen.
Kapteeni näki ikkunasta iloksensa kuinka mr Pettifer otti lapsen
syliinsä (ja se ei yhtään vierastanutkaan häntä) ja kumartui sitten mrs
Raybrock'ia lohduttamaan.
"Minä totta tosiaankaan en käsitä mitä hän hänelle sanoo, jollei hän
kerro, että se piakkoin menee ohi, tahi että enimmät ihmiset ovat
sellaisia ensin, taikka että se vastedes tulee hänelle hyväksi!" näin
kapteeni itsekseen ajatteli seuratessaan nuorta parikuntaa.
Hänellä ei ollutkaan pitkä matka käydä, sillä oli vaan muutamia
portaita kivistä tietä alas Kityn isän majaan. Mutta vaikka matka oli
lyhyt, oli se kuitenkin kyllin pitkä antaakseen kapteenille tilaisuutta
huomaamaan, että hän oli tullut kylän kammoksi; sillä joka ikinen oven
suussa toimiva nainen, tahi vastaantuleva mies, joka näki nuoren
Raybrock'in onnettoman näköisenä ja Kityn kyyneleet silmissä, loi
kohdakkoin epäilevän ja vihaisen katseen kapteeniin, ikäänkuin
katsoisivat häntä tämän nähtävän onnettomuuden syyksi. Kun he tulivat
Tregarthen'in pieneen puutarhaan, kapteeni jäi seisomaan portille,
Kitty riensi omaan huoneesensa itkemään ja Alfred puhui hänen isänsä
kanssa, joka työskenteli puutarhassa. Kityn isä oli kivulloisen
näköinen, mutta häntä ei vielä voinut vanhaksi sanoa; hän näytti hyvin
hyvältä ja puhutteli ensin Alfredia iloisesti, mutta pian hänkin kävi
suruiseksi ja vihdoin hän näytti vihaiselta. Silloin kapteeni astui
puutarhaan ja keskeytti heidän keskusteluansa.
"Hyvää huomenta, sir!" sanoi kapteeni Jorgan. "Kuinka voitte?"
"Tämä on se herra, jonka kanssa minä menen," sanoi nuori kalastaja
Tregarthen'ille.
"Ah!" vastasi Kityn isä, katsellen onnetonta kapteenia hyvin
epäsuosiollisesti, "minun täytyy sanoa, ett'en ensinkään iloitse siitä,
että saan teitä nähdä."
"Ettekö?" sanoi kapteeni, "noh, suoraan sanoen, se näyttää olevan
yleinen mielipide tässä kylässä. Mutta älkää liian pikaan päätöksiä
tehkö; kenties tulette pian parempaa minusta ajattelemaan."
"Minä toivon sitä," sanoi Tregarthen.
"Hyvä, minäkin toivon sitä," sanoi kapteeni aivan tyynesti; "vielä
enemmän, minä uskon sen -- vaikka te ette sitä usko. Mutta, mr
Tregarthen, te ette tahdo riidellä minun kanssani; ja jos tahtoisitte,
ette voisi, sillä minä en tahdo. Te ja minä olemme molemmat jo siinä
ijässä, että emme pintapuolisesti ja ulkonä'östä päätöksiä tee vastoin
kokemusta; ja jos ette elämässänne ole tällaisten päätelmäin vääryyttä
ja pahuutta oppinut tuntemaan, niin olette todella onnellinen."
Toinen näytti joutuvan hämillensä tästä kapteenin puheesta ja vastasi:
"Minä olen kyllin kylläksi oppinut sitä tuntemaan."
"Hyvä," sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä, "minä olen arvannut oikein
tietämättäni. Kuulkaas nyt, Tregarthen, tuossa on teidän ainoan
lapsenne sulhanen, ja tässä olen minä, joka tunnen hänen salaisuutensa.
Minä vakuutan, että se on oikea salaisuus, eikä hänen tekemänsä, vaikka
hän ei saa sitä kenellekään ilmoittaa. Minä tahdon auttaa häntä saamaan
siitä selkoa ja senvuoksi me pyydämme, että mainitsisitte muutamien
Lanrean'in kylän vanhain miesten nimiä. Kun otan esille taskukirjani ja
kynän kirjoittaakseni nimet kirjaan, voin samalla ilmoittaa teille,
että tämä, joka on kirjoitettu ensimmäisen sivun yläpuolelle, on minun
nimeni ja adressini: 'Silas Jonas Jorgan, Salem, Massachusets,
Yhdysvallat.' Jos teidän joskus pistää päähän tulla Amerikaan, niin
olette tervetullut minun luokseni. Mutta mainitkaa meille nimet."
"Siellä oli vanhanpuoleinen mies, nimeltä David Polreath. Hän on
kenties jo kuollut," sanoi Tregarthen.
"Hyvä," sanoi kapteeni iloisesti, "jos Polreath on kuollut ja haudattu,
eikä meille voi miksikään hyödyksi olla, me emme suinkaan aijo häntä
kaivaa maasta. Polreath'in nimi on pantu kirjaan kumminkin."
"Siellä oli toinen, nimeltä Penrewen. Minä en hänen ristimänimeään
tiedä."
"Vähät hänen ristimänimestään," sanoi kapteeni. "Kirjoitamme vaan
Penrewen."
"Siellä oli vielä eräs John Tredgear niminen mies."
"Sehän on kaunis nimi," sanoi kapteeni; "John Tredgear on kirjoitettu."
"Minä en muista muita paitsi vanhan Parvis nimisen ukon."
"Yksi vanhan Parvis'in sukulaisia luullakseni oli muonakauppiaana
New-Yorkin kaupungissa ja saavutti suuret rikkaudet polttamalla talonsa
poroksi. Sama nimi kumminkin. David Polreath, ristimätön Penrewen, John
Tredgear ja vanha Arson Parvis."
"En tällä erällä muista muita nimiä."
"Kiitoksia," sanoi kapteeni. "Ja nyt, Tregarthen, minä ojennan teille
käteni siinä toivossa, ett'ette minusta pahaa ajattele eikä myöskään
tuo kaunis Devonshiren kukkanen, teidän tyttärenne; jääkää hyvästi."
Nuori Raybrock seurasi kapteenia hyvin toivottoman näköisenä; sillä
Kittyä ei näkynyt ikkunassa kun hän katsoi ylös siihen, Kittyä ei
näkynyt puutarhassa kun hän sulki portin, eikä Kitty liioin katsellut
heidän jälkeensä, kun he astuivat kivitietä ylös.
"Kuulkaas nyt," sanoi kapteeni; "koska en nyt mitenkään voi perhettänne
rauhoittaa, niin en tule teille enää. Menkää te syömään päivällistä
kotianne, minä menen pieneen ravintolaan puolistelemaan. Päätetään
yhtyä kello kahden aikana; tulkaa ravintolaan, minä istun oven
ulkopuolella päivänpaisteessa tupakoiden. Sanokaa Tom Pettifer'ille,
että hän pitää huolta teidän perheestänne siksi kuin me palajamme;
saatte nähdä, että hän nyt jo on ollut teidän omaisillenne hyödyksi, ja
on oleva hyvin sopiva tähän toimeen."
Kaikki kävi niin kuin kapteeni Jorgan oli ehdoitellut. Kello kahden
aikana tuli nuori kalastaja matkalaukku selässä ravintolaan; juuri
kello kahden aikana kapteeni viskasi viimeisen sikari-pätkän pois.
"Antakaa minun kantaa teidän tavaranne, kapteeni Jorgan," sanoi nuori
kalastaja; "minä voin helposti ne kantaa omieni ohessa."
"Kiitoksia paljon," sanoi kapteeni, "kyllä minä itse tavarani kannan.
Minulla ei muuta olekaan kuin kampa."
He lähtivät kylästä ja pysähtyivät vasta vuoren korkeimmalla huipulla
lepäämään ja ihanaa näkö-alaa ihailemaan. Äkkiä kapteeni löi polvelleen
kädellänsä ja huudahti: "En ikipäivinäni ole tuollaista olentoa
nähnyt!" -- ja riensi pois.
Syynä kapteenin äkilliseen poikistumiseen oli Kitty, joka tuli puitten
takaa esille. Kapteeni meni pois näkyvistä ja odotti, hän pysyi yhä
poissa näkyvistä ja odotti; aika alkoi käydä hänelle pitkäksi ja hän
sytytti toisen sikarrin. Hän poltti sen ja oli yhä poissa näkyvistä ja
odotti. Vihdoin viimein hän hiljaa hiipi nähtäville ja näki molempain
nuorien käsi kädessä ja päät varsin likitysten hiljaa kulkevan edes
takaisin puiden välillä. Oli herttainen iltapäivä ja kapteeni sanoi
itsekseen: "herttainen aurinko, herttainen meri, herttaiset purjeet,
herttaiset lehdet, herttainen rakkaus, herttainen nuoruus, -- kaikki
tyyni on herttaista!"
Kuitenkin kapteeni katsoi velvollisuudekseen tervehtiä nuorta
kumppaniaan ennenkuin hän taas lähti näkyvistä. Hetken kuluttua hän
taas tuli takaisin ja he lähtivät matkalle.
"Tuo nuori vaimo orpolapsi sylissä ei turhaan puhunut; ja hyviä,
rehellisiä sanoja ei milloinkaan turhaan lausuta," sanoi kapteeni
Jorgan heidän astuessaan pitkin tietä. "Ja kun nyt vien teidät pois
tuon armaan kultanne luota, joka rakastaa, toivoo ja luottaa teihin,
niin tuntuu vallan kuin olisin tuo usein kuvissa nähtävä paksusäärinen
ja pitkänenäinen ilkeä olento, jolla on suuri sulka hatussa ja jonka
viiksen päät kohoavat yhä lähemmäksi silmiä kuta pahanelkisempi hän
on."
Nuori kalastaja ei tietänyt Mefistofeleesta niin mitään; mutta hän
hymyili kun kapteeni pysähtyi ja löi kädellään polvillensa, ja he
kulkivat eteenpäin kuin hyvät tuttavat ainakin.