Kylä.
"Tämä on kummallisin ja kauniin paikka, minkä eläissäni olen nähnyt!"
sanoi kapteeni Jorgan, katsellen sitä.
Kapteeni Jorgan'in täytyi katsella korkealle nähdäksensä sitä, sillä
kylä oli rakennettu korkealle ja jyrkälle kalliolle. Kylässä ei ollut
yhtään tietä, siellä ei ollut ainoatakaan kärryä tahi muuta ajoneuvoa,
siellä ei ollut yhtäkään tasaista paikkaa. Meren rannasta kallion
huipuille asti oli kaksi epäsäännöllistä riviä huoneita, jotka olivat
rakennetut vastapäätä toisiansa ja moneen mutkaan, jotta katu niiden
välillä näytti mutkikkailta tikapuilta, joiden erikokoisista kivistä
tehtyjä porraspuita myöten kiivettiin kylään taikka sieltä alas. Joukko
kuormahevosia ja ajajia kulki hitaasti tikapuiden porraspuita ylös,
kuljettaen kaloja, hiiliä ja muuta tavaraa, jota veneillä ja moniailla
pienillä laivoilla oli tuotu rannalle. Kun hevoset astuivat kivisiä
porraspuita ylös, tahi tulivat niitä alas, ne väliin vallan katosivat
näkyvistä kylästä nouseviin savupilviin, jotta näyttivät uppoontuvan
muutamiin kylän uuninpiippuihin ja nousevan ylös jälleen etäämpänä
yläpuolella toisia piippuja. Kylässä ei ollut kahtakaan samannäköistä
huonetta, vaan kaikki olivat erimuotoiset ja erikokoiset ja kaikissa
oli erilaiset ikkunat, ovet ja katot. Kylään vievältä jyrkältä tieltä
kuului hevosten askeleita ja niitä ajavain miesten ääniä, jotka äänet
yhdistyivät kalastajain vaimoin ja lasten ääniin. Aallot kohisivat
rantaa vasten, tuuli humisi veneiden purjeissa ja mastojen vimpelit
liehuivat sinne tänne. Suurista paasista tehty rantasilta ja koko ranta
oli vallan ruskea kalamerkeistä, jotka olivat levitetyt kuivamaan.
Kalliot, joilla kasvoi metsää ylimmäisiin huippuihin saakka,
kuvastuivat heleän sinervään veteen; taivas oli aivan selkeä, ei
pilvenhattaraakaan näkynyt siellä. Kylässäkin oli niin paljon pensaita
ja muita kasveja, että se näytti aivan viheriältä rannasta korkeimpaan
huippuun saakka; olisi voinut luulla sitä linnunpesäksi. Ja koska
mainittiin lintuja, sopii sanoa että kuului lintujenkin ääniä. Harakka
leijueli ylä-ilmoissa, kalalokki kalasti par'aikaa lahdessa ja iloinen
pieni poutahaukka hyppäsi rannalla kivien välillä.
Kapteeni Jorgan istui rantasillalla ja löi kämmenellään polvellensa,
niinkuin muutamat tekevät kun ovat hyvällä tuulella, -- ja kapteeni
Jorgan teki aina niin kun häntä huvitti jokin -- ja sanoi:
"Tämä on kummallisin ja kauniin paikka minkä eläissäni olen nähnyt!"
Kapteeni Jorgan ei ollut kylässä käynyt, vaan oli tullut rannalle
syrjäpolkua myöten, saadaksensa ensin katsella sitä meren puolelta. Hän
oli nähnyt monta paikkaa ja kokenut monta seikkaa elinaikanansa ja
kaikki hänellä oli muistissa. Hän oli syntyisin amerikkalainen, mutta
hän oli maailman kansalainen ja hän oli omistanut enimmät hyvät puolet
maailman parhaimmista maista.
Kapteeni Jorgan'in on vallan mahdotonta istua jossakin puhumatta
jokaisen kanssa, joka on hänen läheisyydessään. Hän istui, kuten jo
sanottiin, rantasillalla siniset housut ja pitkäliepeinen sininen takki
päällä, puhellen kalastajien kanssa; hän kyseli yksiä ja toisia
kalastuksesta, luoteesta ja vuoksesta, virrasta ja muista meriliikettä
koskevista asioista. Niiden miesten joukossa, jotka puhelivat kapteenin
kanssa, oli nuori mies, joka kohdakkoin herätti kapteenin huomiota; hän
oli noin kahdenkolmatta vuotias kalastaja, puettuna kalastajain
tavalliseen korkeaan nuttuun; hänen kasvonsa olivat päivettyneet, hänen
tukkansa oli musta, mutta kiharainen; päässä hänellä oli tavallinen
merimiehen hattu, hänen silmänsä osoittivat rehellisyyttä ja koko hänen
käytöksensä oli niin suora ja miellyttävä, että kapteeni kohta häneen
mieltyi. "Minä panisin vetoa vaikka tuhannen dollars'ia siitä, että
tuon miehen isä oli rehellinen mies," sanoi kapteeni itsekseen.
"Oletteko naimisissa jo?" kysyi kapteeni puhuttuansa vähän aikaa uuden
tuttavansa kanssa.
"En vielä," vastasi tämä.
"Vaan aiotte mennä?" sanoi kapteeni.
"Niin on aikomukseni."
Kapteenin vilkkaat silmät seurasivat kaikkia nuoren miehen liikkeitä.
Sitten hän kämmenillään löi molemmalle säärellensä ja sanoi itsekseen:
"En milloinkaan ole koko elinaikanani noin hyvää nuorukaista nähnyt! Ja
tuossahan hänen armaansa kurkistaa muurien takaa!"
Kaunis nuori tyttö seisoi pienen majan portailla, jonka ympärillä
kasvoi viiniköynnöksiä ja muita kasveja, ja katseli rantaan päin.
Kaunis maisema ei tytön huomiota herättänyt; hän katseli ainoastaan
nuorta kalastajaa.
Kapteeni Jorgan nauroi iloisesti, niinkuin sellaiset hyvänluontoiset
ihmiset tekevät, jotka iloitsevat toisten onnesta; sitten hän nousi
istualta ja aikoi lähteä muita kalastajia puhuttelemaan, kun kylään
vievää tikapuita alas tuli mies, jota kapteeni puhutteli ja kutsui
nimeltä "Tom Pettifer Ho." Tämä mies saapui pian rantasillalle
kapteenin luo.
"Pelkäättekö auringon panemaa Englannissa marraskuussa, Tom, koska
teillä on etelämainen hattu päässä?" kysyi kapteeni, katsellen Tom'in
hattua.
"Hyvä on aina olla varallansa, sir," vastasi Tom.
"Varallansa!" toisti kapteeni, nauraen. "Tällä vanhalla hatulla
voisitte suojella itseänne päivän panemasta jäävuorien keskellä, mutta
ei muualla. Oletteko löytänyt postikonttoorin?"
"Se on postikonttoori, sir."
"Mikä on postikonttoori?" kysyi kapteeni.
"Nimi, sir. Nimi pitää postikonttooria."
"Noh sepä on omituista!" sanoi kapteeni. "Sehän oli hyvä onni!
Tulkaapas näyttämään missä se on. Hyvästi, kumppanit, tällä kertaa!
Minä tulen vielä teitä katsomaan tänä iltana, ennenkuin lähden pois."
Tämä oli lausuttu kaikille rannalla oleville, mutta erityisesti
nuorelle kalastajalle. "Hän on merimies!" sanoivat kalastajat toinen
toisillensa, katsellen kapteenia, joka lähti pois. Ja merimies hän
olikin, hänen käytöksestään kohta huomasi, että hän oli merimies,
vaikka hänen puvussansa ei ollut mitään, joka muistutti merimiestä,
paitsi väri, sillä hihat olivat liian pitkät, housut liian lyhyet ja
koko puku muuten hankala merimiehelle. Jaloissa hänellä oli suuret
saappaat ja päässä suuri hattu, jota ei yksikään ihminen olisi voinut
käyttää merellä olipa mimmoinen ilma tahansa. Kuitenkin jokainen hänen
päivettyneistä kasvoistaan, leveistä ruskeista käsistään ja
käytöksestään arvasi hänen merimieheksi. Mr Pettifer ei suinkaan ollut
enemmän merimiehen kaltainen, vaikka hän oli puettu täydelliseen
merimiehen pukuun.
Nämät kaksi miestä kiipesivät nyt kylään tuota monimutkaista kivistä
tietä ylös; jos olisi kuljettu suoraan eteenpäin, niin olisi täytynyt
mennä suutarin tuvan läpi ja hänen itsensäkin läpi, sillä hän istui
pienen ikkunan vieressä neulomassa. Nämät kaksi astuivat, niinkuin jo
sanottiin, kylään ja pysähtyivät omituisen pienen huoneen edustalle,
jonka seinään oli kirjoitettu "Mrs Raybrock, vaatekauppias;" ja myöskin
"Postikonttoori." Pienen huoneen ohitse juoksi vähäinen puro ja sen
poikki oli puinen silta, jota myöten pääsi taloon.
"Tässä on nimi," sanoi kapteeni Jorgan, "se on totta. Voitte tulla
sisään jos tahdotte, Tom."
Kapteeni avasi oven ja astui kummalliseen, pieneen, kuusi jalkaa
korkeaan kauppapuotiin, jonka katossa oli suuret orret ja jossa, paitsi
kivisiä portaita päin olevaa ikkunaa, oli toinen varsin pieni
yksiruutuinen ikkuna merelle päin.
"Kuinka voitte, rouva hyvä?" sanoi kapteeni. "Minä olen hyvin iloinen,
että saan teitä tavata. Minä olen matkustanut pitkän matkan saadakseni
tavata teitä."
"Oletteko, sir? Sitten minäkin olen iloinen kun saan _teitä_ nähdä,
vaikka en tunne teitä Adam'ista."
Näin puhui vanhanpuoleinen, hyvännäköinen ja lyhytläntäinen mutta
lihava vaimo, joka oli hyvin siistissä ja sievissä vaatteissa ja seisoi
siistin ja sievän puotinsa keskellä ja katseli uteliaasti ja hymysuin
kapteeni Jorgan'ia.
"Kah! te olettekin merimies," lisäsi hän minuutin kuluttua ja teki
vilkkaan liikkeen käsillään, "siinä tapauksessa olette varsin
tervetullut."
"Kiitoksia, rouva," sanoi kapteeni. "Minä en voi käsittää mikä se on
joka ilmaisee suolan minussa, mutta joka ikinen ihminen näyttää
huomaavan sen hattuni pohjasta ja takkini kauluksesta. Noh niin, rouva,
minä olen merimies."
"Ja tuo toinen mies myöskin," sanoi mrs Raybrock.
"Niin on," sanoi kapteeni katsellen veitikkamaisesti toiseen mieheen,
"te olette oikeassa siinä, että hän kulkee merellä, jos se tekee hänen
merimieheksi. Hän on laivan keittäjä ja nimeltään Tom Pettifer. Hän on
eläissänsä harjoittanut jos jonkilaista tointa, -- hän olisi voinut
ostaa kaikki teidän tuolinne ja pöytänne, jos olisitte tahtoneet myydä
ne, -- mutta nyt hän on keittäjänä. Minun nimeni on Jorgan ja minä olen
laivanomistaja, ja minä olen nyt kaksikymmentä ja viisi vuotta
purjehtinut merellä kuljettaen omaa ja kauppakumppanieni laivoja. Tavan
mukaan minua kutsutaan kapteeni Jorgan'iksi, mutta minä en totta
tosiaan ole enemmän kapteeni, kuin tekään."
"Olkaa hyvä ja astukaa kamariini, sir," sanoi mrs Raybrock.
"Noh, sitä samaa juuri minä itse ai'oin ehdoitella," sanoi kapteeni.
"Menkää te edellä, olkaa hyvä."
Kapteeni käski Tom'in jäädä puotia katsomaan ja seurasi itse mrs
Raybrock'ia pieneen huoneesen, jonka ikkunassa oli muutamia
kukkaruukkuja, joissa kasvoi kukkasta, ja hyllyllä oli vanhoja
kahvikuppia ja lasia; tämä huone oli samalla Raybrock'in perheen
asuinhuone ja Steepways'in kylän postikonttoori.
"Hyvä rouva," sanoi kapteeni, "se on teille juuri yhdentekevä missä
minä olen syntynyt, paitsi --" Mutta samassa astui joku huoneesen ja
kapteeni löi käsillään molemmille polvilleen ja huudahti: "En ole
eläissäni tällaista nuorukaista nähnyt! Täällä hän taas on! Kuinka
voitte?"
Nämät sanat lausuttiin samalle nuorukaiselle, joka rannalla oli
kapteeni Jorgan'in huomiota vetänyt puoleensa. Hänen mukanaan seurasi
tuo nuori tyttö, jonka kapteeni oli nähnyt muurin yli kurkistaman.
Kauniimpaa armahasta ei voi nähdä kuin tämä oli. Kun hän seisoi
kapteenin edessä hämmästyneen näköisenä, ruusunpunainen suu puoleksi
auki, tummat silmät tavallista suuremmat ja portaita ylös astumisesta
vähän hengästyksissään ollen (ja ehkäpä jostakin salaisesta kiireestä
kotituvan ovella, jossa kapteeni oli huomannut hänen kasvonsa hetkeksi
katoovan näkyvistä merimiehen hatun taakse), hän oli niin viehättävän
ihana, että kapteeni katsoi itsensä velvoitetuksi taas lyömään
polvellensa. Tyttö oli hyvin yksinkertaisesti puettu, ainoana
koristuksena oli syyskukkanen rinnassa. Päässä hänellä ei ollut hattua,
vaan huntu eli huivi, joka oli pantu laskoksiin pään yli auringon
suojaksi -- jommoista joskus näkee paikka paikoin Englannissa ja
Italiassa ja joka luultavasti oli ensimmäinen päähine maailmassa
ruohojen ja lehtien jälkeen.
"Minun kotimaassani," sanoi kapteeni, nousten istualta ja antaen
tuolinsa tytölle sekä sysäten sitä lähelle toista tuolia, jolle nuori
kalastaja istui -- "minun kotimaassani sanottaisiin Devonshirea
kauniiksi, jopa kaunihimmaksi maaksi."
Suora käytös on loukkaava, ainoastaan silloin kuin se on teeskennelty;
sillä suora ja luonnollinen käytös voi olla yhtä loukkaava, kuin
teeskentelevä varovaisuus. Kaikki mitä kapteeni sanoi ja teki, oli
vallan hänen luonteensa mukaista ja hän oli luonteeltaan suora ja
hyvä; sentähden, kun hän oli lausunut nuo kohteliaat sanat ja
veitikkamaisesti iskenyt silmää uusille tuttavilleen, jolla
silmäniskulla hän tahtoi sanoa: "Kyllä minä tiedän miten asiat ovat,
eivätkä ne voisi olla paremmat," niin hän oli saanut tiedon tästä
perheen salaisuudesta.
"Minä juuri tässä sanoin teidän äidillenne," sanoi kapteeni nuorelle
miehelle, mainiten tälle toistamiseen nimensä ja virkansa, "minä juuri
sanoin äidillenne (te olette hyvin äitinne näköinen) että on vallan
yhdentekevä missä minä olen syntynyt, paitsi, että olen kasvatettu
sellaisella paikalla, jossa lapset, kohta kun he tähän maailmaan
syntyvät, kysyvät äideiltänsä: 'Noh, kuinka vanha _te_ olette ja mikä
minulle nimeksi?' -- joka on vallan tosi asia." Kapteeni taas löi
kämmenellä polvellensa. "Kun asiat niin ovat, toivon, että suotte
anteeksi vaikka kysyn onko nimenne Alfred?"
"Kyllä, sir, nimeni on Alfred," vastasi nuori mies.
"Minä en ole mikään noita," jatkoi kapteeni, "älkää sitä luulko; kyllä
kohdakkoin teille asian selitän. Mutta vaikka tulenkin siitä maasta,
jossa lapset kaikkea kysyvät, niin älkää sentään luulko että kysyn
ainoastaan kysymyksen takia, sillä sitä en tee. Onko joku teidän
omaisistanne ollut merimies?"
"Vanhempi veljeni Hugh oli merimies," vastasi nuori mies. Hän lausui
tämän matalalla äänellä ja katsoi äitiänsä, joka äkisti kohoitti
käsiänsä, mutta laski ne kohta jälleen alas, pani ne ristiin ja katseli
innokkaasti kapteenia.
"Ei! Älkää Jumalan tähden sitä uskoko!" sanoi kapteeni totisesti; "en
minä tuo hyvää sanomaa hänestä."
Syvä hiljaisuus seurasi kapteenin puhetta ja äiti käänsi kasvonsa
tuleen päin ja pani kätensä tulen ja silmiensä väliin. Nuori mies nousi
ja astui hitaasti ikkunan luo, ja kapteeni, katsellessaan sinne päin,
näki nuoren lesken istuvan pienen puutarhan toisella puolella olevan
huoneen ikkunassa; hänellä oli nukkuva lapsi sylissä.
"Kuinka kauan aikaa siitä on kuin se tapahtui?"
"Siitä on yli kolme vuotta kun hän lähti viimeiselle matkallensa."
"Laiva sattui arvattavasti karille tahi kalliolle," sanoi kapteeni, "ja
kaikki hukkuivat?"
"Niin."
"Noh niin!" sanoi kapteeni hetken aikaa vaiti oltuansa. "Tässä minä
istun, joka kenties samallaisen lopun saan. Hän pitää meren kädessänsä.
Kaikki me jossakin paikassa joudumme haaksirikkoon ja hukumme. Me
voimme lohduttaa itseämme ja toinen toisiamme sillä, että olemme
tehneet velvollisuutemme. Minä olen vakuutettu siitä, että hän täytti
velvollisuutensa!"
"Sen hän teki!" vastasi nuori kalastaja. "Jos milloinkaan mies on
rehellisesti koettanut joka tilaisuudessa tehdä velvollisuutensa, niin
veljeni sitä teki. Veljeni ei ollut hyväpäinen mies, mutta hän oli
rehellinen, uskollinen ja oikeutta rakastavainen. Isämme oli vaan pieni
kauppias tässä maassa; mutta kuitenkin hän oli yhtä arka hyvästä
nimestänsä kuin koskaan kuningas. Veljeni arveli, että isämme jätti
hyvän maineensa meille perinnöksi, jotta me pitäisimme sitä pyhänä ja
hyvänä."
"Teidän veljenne oli oikeassa," sanoi kapteeni; "te ette olisi voineet
parempaa perintöä saada. Mutta minä keskeytin teitä."
"Ette suinkaan, sillä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa. Me
tiedämme, ettei Hugh eläissänsä tätä hyvää nimeä häväissyt, ja me
olemme varmaan vakuutetut siitä, ettei hän kuollessaankaan sitä tehnyt.
Ja nyt tämä maine on minulle uskottu. Siinä kaikki."
"Hyvin lausuttu!" huudahti kapteeni. "Hyvin lausuttu, nuori mies! Mitä
veljenne kuolemaan tulee;" nyt kapteeni päästi käden, jota hän oli
pudistanut, ja istui molemmat omat leveät kädet levitettynä polvillaan,
ja puhui hiljaisella äänellä: "mitä veljenne kuolemaan tulee, voin minä
kukatiesi jonkimoisia tietoja teille siitä antaa; kukatiesi ei, minä en
suinkaan ole varma siitä. Voimmeko puhua vähän kahdenkesken?"
Nuori mies nousi istualta; kapteeni teki samaten, mutta hän huomasi
samassa, että kun nuori tyttö kääntyi ikkunaan tervehtiäksensä nuorta
leskeä, viimeksi mainittu nosti ylös neuleensa, jota hän par'aikaa
neuloi, ja hymyili samalla iloisesti. Kapteeni sanoi:
"Mitä hän tuosta tekee?"
"Mitä Margareta neuloo, Kitty?" kysyi nuori kalastaja -- toinen hänen
käsivarsistaan oli nähtävästi erehdyksestä joutunut johonkin.
Kun Kitty ei mitään vastannut, vaan punastui, niin kapteeni ojentihe
niin pitkäksi kuin suinkin, löi kädellään polvellensa ja sanoi:
"Minun kotimaassani sanoisimme sitä morsiuspuvuksi. Totta tosiaan! Sen
tekisimme, minä olen varma siitä."
Mutta tämä näytti myöskin johtavan jotain toista kapteenin mieleen,
sillä hän herkesi kohta nauramasta ja lisäsi hiljaisella ja lempeällä
äänellä:
"Ja on hyvin hauskaa nähdä, että hän -- nuori leski raukka, isätön
lapsi sylissä -- ajattelee teidän kotianne ja teidän onneanne. Se on
hyvin hauskaa, ystäväni, ja se on hyvin jaloa. Tulkoon teidän
avioliittonne onnellisemmaksi kuin hänen, ja olkoon se hänelle
lohdutukseksi. Suokoon Jumala, että kaikki saisitte elää onnellisina
yhdessä hyvän maineen turvassa, kauan aikaa sen jälkeenkin kun minä
olen lakannut noita suuria suola-tasankoja kyntämästä!"
Kitty vastasi hyvin totisesti: "Kiitoksia, sir; kaikesta sydämmestäni
kiitän teitä!" Ja samalla hän ystävällisesti ojensi kätensä kapteenille
ja sitte nuorelle kalastajalle, kun tämä avasi oven kapteenille, joka
lähti huoneesta; nuori kalastaja seurasi häntä.