VIII.

Monta kertaa seuraavana vuotena ja vihdoin Sandsien perheessä

tapahtuneen murhenäytelmän vuosipäivänä johti Bob pörssin ihan kauhun

rajalle lopuksi kuitenkin kääntäen markkinain suunnan ja pelastaen

"Kadun." Hän voitti suunnattomia summia. Hänen omaisuutensa arvioittiin

jo nousevan yli kahdensadan miljoonan ja oli maailman suurimpia. Hänen

nimensä synnytti pelkoa kaikkialla, missä osakekeinottelua

harjoitettiin. Wall Street oli tottunut pitämään hänen jokaista

yritystään, siitä saakka kun hän vehkeilynsä alotti, ehdottomasti

onnistuneena. Silloin tällöin ilmestyi hän markkinoille, kun joku

rohkeimmista nurkkakunnista vehkeili hintojen alentamiseksi, ja särki

koko heidän suunnitelmansa ostamalla kaikki tarjolla olevat osakkeet ja

korottamalla tarjouksiaan, jotta näytti tavallisesti toimeenpanemiensa

hinnan alennusten sijaan aikovan nyt saada aikaan yhtä tavattoman

ylennyksen. Näissä tilaisuuksissa oli hän pörssin epäjumala, sillä

pörssi jumaloi miestä, joka korottaa hintoja yhtä paljon kuin se vihaa

miestä, joka alentaa ne. Kerran sotauutisten liitäessä Washingtonista

tulevia lennätinlankoja pitkin ja huhun kertoessa ministeristön

jäsenien, senaattorien ja kongressin miesten aikaisten tiedonantojen

johdosta laajentaneen liiketoimiaan, ja kun 'Standard Oilin' pankit

pyysivät 15 % lainaamistaan rahoista ja välttämätön keikaus näytti

olevan tulossa, pilasi Bob yhtäkkiä lainausmarkkinat tarjoomalla sadan

miljoonan lainan 4 %:lla ja ostamalla sekä samalla korottamalla hintoja

löi pakosalle koko Washingtonin koplan ja sen rikostoverit New-Yorkissa

ja tuotti heille miljoonain tappion. Hän jatkoi tätä menettelytapaansa

yhä väkivaltaisemmin ja yhä kasvavilla voitoilla aina murhenäytelmän

neljänteen vuosipäivään asti. Edellisenä vuosipäivänä olin osaksi omain

etujeni tähden, osaksi pelosta, että hän todellakin kukistaisi koko

pörssin ja Wall Streetin syöksynyt joukkoon ja sananmukaisesti vetänyt

hänet ulos sieltä. Mutta minun vaikutukseni häneen väheni samassa

määrässä kuin hänen hurjuutensa kasvoi. Jokaisen uuden hävitysretken

perästä kävi minulle yhä vaikeammaksi saada häntä taivutetuksi tahtoni

mukaan.

Ja niin tuli neljäs vuosipäivä pörssikauhuineen, joka näytti uhkaavan

entistä turmiollisemmalla hävityksellä. Hän kieltäytyi kerrassaan

kuulemasta minun pyyntöäni ja sanoi minulle aikovansa viedä tahtonsa

perille, vaikka itse Randolph & Randolphiakin perikato uhkaisi.

Pörssissä tiedettiin minun olevan ainoan, jota Bob vähänkin totteli

hulluuden puuskauksissaan, pörssin jäsenet huomasivat valppailla

silmillään minun yritykseni koettaa taivuttaa häntä luopumaan

tuumistaan. Kun hänen kiivaat liikkeensä ja kova äänensä -- sillä hän

oli viinin ja peli-innon kiihottamana eikä välittänyt salata

aikomuksiaan -- kun siis liikkeensä ja äänensä ilmaisivat, etten voinut

saada häntä taipumaan, hyökkäsivät kaikki välittäjät myyntipaikoille

päästäkseen osakkeistaan, ennenkuin Bob saapuisi. Mutta äkkiä, ja

käännettyäni lohduttomana hänelle selkäni, pälkähti päähäni valoisa

ajatus. Asema oli epätoivoinen. Olin hullun kanssa tekemisissä ja

katsoin olevani oikeutettu yrittämään viimeistä keinoa. Juoksin

takaisin hänen luokseen. "Bob, jää hyvästi!" kuiskasin hänen korvaansa.

"Jää hyvästi! Kymmenen minuutin perästä saat kuulla Jim Randolphin

katkaisseen kurkkunsa." Hän horjahti ikäänkuin olisi saanut

puukonpiston, löi otsaansa jotta kajahti ja -- hänen hurjissa

silmissään näkyi värähtävän pelko.

"Odota, Jim, Jumalan tähden, älä sano niin, Minun kalkkini on jo

muutenkin täpö täynnä. Älä sano, että saan vielä _senkin_ rikoksen

tunnolleni." Hän mietti hetkisen. "Minä en tiedä, Jim, tarkoitatko

sitä, mitä sanot, mutta minä en voi sitä mahdollisuutta ajatella, en

vaikka koko maailman rahat olisivat kysymyksessä -- en edes

kostaakseni. Odota täällä, Jim." Hän huusi välittäjiään, ja useita

niitä juoksi hänen luokseen joka taholta huonetta. Hän lähetti ne

takaisin väkijoukkoon kiiruhtaen itse amalgaamiosakkeitten

myyntipaikalle. Pelastus oli siksi päiväksi taattu.

Hetkisen kuluttua palasi hän luokseni. "Jim, minun täytyy puhua

kanssasi", sanoi hän. "Tule mukaani konttoriini." Sinne päästyämme

väänsi hän oven lukkoon ja asettui eteeni. Hänen suuret silmänsä

katselivat kiinteästi omiini. Opintoaikoinamme olin aina katsellessani

niitten ruskeaan syvyyteen näkevinäni, kuten taikavoiman loihtimina,

onnellisesti päättyvien haltijatarsatujen sankarit ja sankarittaret,

aivankuin lapsi luulee näkevänsä loihdittuja olentoja joululieden

loimussa. Mutta tänään ei suinkaan ollut ilahduttavaa katsella Bobin

suurien silmien syvyyteen.

"Jim, sinä pelotit minua hirveästi", sammalsi hän. "Älä tee sitä toista

kertaa -- minulla ei ole paljoa jäljellä, jota varten eläisin. Tietysti

tunnen vähän hellyyttä äitiäni, Frediä ja sisariani kohtaan. Mutta

sinua kohtaan tunnen rakkautta, jonka ainoastaan rakkaus Beulahiin

voittaisi, jos olisin saanut hänet sellaisena kuin hän ennen oli.

Ajatus, että olen tuhonnut elämäsi ja kaikki, mitä sinulla sitä varten

on, katkaisisi viimeisenkin säikeen, jolla elämässä riipun. Eloni on

kiirastuli. Beulah on vaan alituisesti läsnäoleva kiroukseni -- haamu,

joka repelee sydäntäni ja sieluani, toisena hetkenä kiihdyttää

kostonhimoani kärsimiensä vääryyksien tähden, toisena hetkenä jähmettää

minut omantunnontuskilla, koska en vielä ole kostanut hänen puolestaan.

Jos ei Beulahia olisi minulla, voisin kenties ajan pitkään unohtaa

tämän kaiken; ehkä voisin keksiä jonkun suunnitelman auttaakseni

ihmisraukkoja, joiden elämän köyhyys tekee sietämättömäksi ja niillä

miljoonilla, jotka olen vetänyt tuon helvetin alimmasta pohjukasta,

saisin toimeen jotain hyvää, joka edes antaisi rauhan sielulleni; mutta

se on mahdotonta nyt, kun Beulah Sands elävältä kuolleena on

alituisesti silmäini edessä, ja tuo helvetillinen koneisto surisee

aivoissani ja laulaa lakkaamatta: 'Kosta hänen puolestaan ja hänen

isänsä puolesta, itsesikin puolesta kosta!' Mahdotonta on luopua siitä.

Minun täytyy kostaa. Minun täytyy seisauttaa tämä koneisto, joka

vuosittain musertaa useampia amerikalaisia sydämiä ja sieluja kuin koko

maailman muut rahankiristäjät yhteensä. Ja samassa suhteessa kuin

tekoni tuonnemmaksi siirrän, kasvaa minun kostonhimoni. Jim, älä luule

minun tietämättäni muuttuneen syvyydenhengeksi. Kun myöhempinä aikoina

olen joskus katsahtanut peiliin, olen kauhistunut. Ajatellessani, mikä

olin silloin, kun isäsi otti meidät kuulustelulle konttoriin ja asetti

meidät tähän sydäntäkutistavaan ja sieluakovettavaan ammattiin, ja mikä

nyt olen, täytyy minun turvautua konjakin apuun, jotta en tulisi

hulluksi. Ymmärrät, mitä minulle merkitsee sanoa tätä kaikkea, minulle,

joka olen alkanut urani ylpeänä kuten Brownleyt ainakin; mutta niin se

on, Jim. Äskettäin eräänä iltana menin kotiin, sieluani jähmetti

muistellessani menneitä aikoja, konjakki poltti aivojani ja minä päätin

tehdä lopun kaikesta. Otin revolverini ja herätin Beulahin. Mutta kun

sanoin hänelle, 'nyt tappaa Bob Beulahin ja itsensä', nauroi hän niin

iloisesti ja lapsellisesti, taputti käsiään ja sanoi: 'Bob on niin

kiltti, Bob leikkii Beulahin kanssa', ja minä tulin ajatelleeksi, että

Reinhart roisto ja muut 'Järjestelmän' paholaiset saisivat jäädä

esteettömästi jatkamaan työtänsä enkä voinutkaan tehdä sitä. Minun

täytyy kostaa; minun täytyy rikki ruhjoa tuo sydämiä musertava

koneisto. Sitten voin lähteä ja ottaa Beulahin muassani. Olkaamme siis

siitä asiasta selvillä, Jim, kerta kaikkiaan."

Omantunnonvaivat ja muut miettimiset olivat nyt tiessään ja Bob oli

taas raivoisa intiaani. "Minä hävitän tuon lisähelvetin jonakuna

päivänä ja se tapahtuu sinä päivänä, jolloin ensi kerralla käyn asiaan

käsiksi. Älä puhu minulle, älä ymmärrä minua väärin. Tänään sinä estit

minua. Minä en tiedä, oliko uhkauksesi täyttä totta, enkä minä siitä

nyt väiltäkään. Ei tee mitään, vaikka keskeytinkin työni, sillä

'Järjestelmän' koneisto on aina löydettävissä. Se ei menetä mitään

perkeleellisyydestään, ei mitään tuhoavasta taidostaan jauhaa murskaksi

sydämiä, päinvastoin sinä tiedät vauhdin lisääntyvän päivä päivältä sen

käynnissä ollessa. Nyt sanon sinulle, Jim Randolph, että sinun on

järjestettävä omasi ja toiminimen asiat siten, ettei sinulle tapahdu

mitään vahinkoa, kun ensi kerralla menen tuohon rotankoloon, sillä

sieltä ulos tultuani ovat New-Yorkin arvopaperipörssi ja 'Järjestelmä'

saaneet selkärankansa katkaistuksi. Niin, ja minä revin sydämenkin

heidän rinnastaan. Ei kukaan heistä enään koskaan kykene ryöstämään

Amerikan kansalta sen voimakkaita miehiä ja jaloja naisia ja antamaan

heille korvaukseksi loppumatonta tuskaa. Minä olen täysin rehellinen

sinua kohtaan, Jim; viimeisen kerran minä tästä asiasta puhun.

Tästälähin on sinulla yhtä suuri vaara kuin toisillakin, jotka ovat

tekemisissä tuon kirotun laitoksen kanssa. Kun ensi kerralla isken, ei

säästetä ketään. Minä aijon tuhota 'Kadun' ja viattomat saavat kärsiä

syyllisten kera, jos heillä sattuu olemaan osakkeita siinä pelissä.

"Minun valtani, Jim, on rajaton; ei mikään voi masentaa sitä. Minä en

aijo sen tarkemmin selitellä sinulle. Olet nähnyt minut työssä. Sinun

täytyy tietää voimani olevan suuremman 'Järjestelmän' voimaa, ja sinä,

minä ja 'Katu' olemme aina tienneet 'Järjestelmän' olevan hallitusta

mahtavamman. Se on mahtavampi kuin tuomioistuimet, lakiasäätävät

kokoukset, kongressi ja Yhdysvaltain presidentti yhteensä, se hallitsee

rajattomasti sitä perustusta, jolla se lepää -- kansakunnan rahoja.

Mutta minun valtani on suurempi, tuhat, jopa miljoona kertaa suurempi

kuin heidän. Jim, väitetään minun ansainneen rahoja enemmän kuin

yksikään mies koko maailmassa. Väitetään minun omistavan viisisataa

miljoonaa dollaria, mutta niillä hölmöillä ei ole minun vehkeeni

selvillä. He vaan tietävät minun hankkineen viisisataa miljoonaa

julkisilla otteluillani, joista he ovat olleet tilaisuudessa tehdä

laskujaan. Mutta minä sanon sinulle, että olen voittanut vielä enemmän

salaisilla toimillani. Minun lähettilääni ovat olleet rahoillani

varustettuina jokaisessa yrityksessä, jokaisessa varkaudessa, minkä

'Järjestelmä' on näyttämölle asettanut. Koko maailma päivitteli ja

kauhistui, kun Carnegie, seppä Pittsburgista, sieppasi itselleen

kolmensadan miljoonan saaliin tuolla terästempulla -- niin, minä kutsun

sen saaliiksi, Jim. Älä rypistä otsaasi, ikäänkuin aikoisit ruveta

torumaan minua sopimattomain lausetapojeni tähden. Minä olen oppinut

kutsumaan sitä peliä, jolla me huvittelemme, oikealla nimellään. Se ei

ole liikeyritys, jonka tuloksena on ansaittu voitto, se on

konnantöitten suunnittelua, jonka tarkoituksena on saalis ja ryöstö.

"Minä vetäydyin takaisin, kun teräs loikkasi 105:stä 50:en ja 50:stä

8:an eikä kukaan tiennyt minun voittaneen siinä dollariakaan. Sinä ja

'Katu' luitte viime vuonna joka aamu arveluita, keitä ne olisivat,

jotka olivat kohmanneet sadat miljoonat hinnanlaskussa itselleen.

Sanomalehdet ja pörssitiedonannot olivat tietävinään toisinaan sen

olleen Standard Oilin, joskus taas Morganin, sitten Frickin, Schwabin,

Gatesin ja niin mentiin luettelo ulkoa alusta loppuun. Tietysti ei

kukaan kieltäynyt tästä kunniasta; oli hyvin tärkeätä näille

maantieritareille saada maailman silmissä hankituksi miljoonia,

vaikkeivät olisi nähneet vilaustakaan rahoista. Dick Turpin ja Jonathan

Wild eivät olisi voineet olla enemmän mielissään tullessaan syytetyiksi

toisten maantierosvojen tekemistä rohkeista väkivallantöistä kuin nämät

nykyaikaiset rosvot, silloin kun heidän luultiin tehneen ne

sydämettömät työt, joihin heillä ei ollut mitään osaa. Mutta, Jim, minä

se olin, joka myin Pennsylvania-osakkeita jokaikinen aamu kautta

vuoden, jona aikana sanomalehdistö selitteli myyntiä seuraavin sanoin:

'Cassat kukistaa Gouldin lennätinlankapylväät. Gould ja ukko

Rockefeller myyvät Pennsylvania-osakkeita kostaakseen.' Jim Randolph,

tänä päivänä on minulla biljoona dollareja, ei Rockefellerin ja

Carnegien tavoin, vaan todellinen biljoona. Vaikka ei minulla olisi

muutakaan mahtia kuin huomispäivänä vaatia saada tämä biljoona rahassa,

riittäisi sekin tuhoamaan koko rahamaailman ennen iltaa. Sinä, Jim,

saat kernaasti ottaa niin paljon kuin tahdot tästä summasta, ja mitä

enemmän otat, sitä onnellisemmaksi teet minut, mutta kun tästä lähtein

isken, älä silloin koeta hillitä minua, sillä se ei kuitenkaan

hyödyttäisi mitään."

Vähän sen jälkeen matkusti Bob Euroopaan Beulahin kanssa. Eräs etevä

saksalainen aivotaudin tuntija oli antanut parantumisen toiveita --

kuuden kuukauden oleskelu hänen parantolassaan Berliinissä riittäisi

Beulahille järkensä takaisin saamiseen. He palasivat takaisin

elokuussa. Matka oli aivan hyödytön. Näin heti Bobin olevan saman

rajattoman epätoivon vallassa olevan miehen kuin lähtiessäänkin,

toivottomamman, onnettomammankin ehkä kuin varoittaessaan minua ja

ilmoittaessaan minulle päätöksensä.

Bobin lähtiessä Euroopaan hengähti koko "Katu" helpotuksesta, ja kun

aika kului eikä hänen levottomuutta herättävää vaikutustaan ollut

huomattavissa markkinoilla, alkoi "Järjestelmä" taas samota eteenpäin

myöhästyneine toimenpiteineen. Aika oli tullut, sopiva paulojen

virittämiseen mitä vahingollisimmiksi suunniteltujen osakekeinottelujen

hyväksi. Koko maailmalle oli annettu tiedoksi Tom Reinhartin, nykyään

kahdensadan miljoonan omistajan, aikovan yhdistää omat ja monien

muitten yritykset yhdeksi ainoaksi jättiläistrustiksi, jonka

pääoma nousisi kahteentoista biljoonaan. Hänen Union- ja

Southern Pacific-rautatiensä, hiilensä, Etelävaltio-ratansa ynnä

höyrylaivayhtiönsä, lyijy-, rauta- ja kuparikaivoksensa yhdistettäisiin

teräs-, veturi-, kaasu- y.m. yrityksiin, joiden omistajina olivat hän

ja "Standard Oil". Trustista piti muodostua suunnattoman laaja-alainen

yhtiö, jonka vertaista eivät rohkeimmatkaan liikemiehet vielä olleet

edes uneksineet. "Järjestelmän" pankit samoinkuin trusti- ja

vakuutusyhtiötkin yli koko maan olivat kauvan valmistauneet tätä varten

keskittämällä maan rahavarat tämän trustin eduksi. Sanomalehdissä ja

uutistoimistoissa hoettiin Reinhartin ja hänen salaliittonsa ostaneen

miljoonia yritykseen kuuluvien eri liikkeitten osakkeita, ja yleisesti

tunnettua oli, että näistä hommista onnellisesti suoriuduttuaan,

lähentelisi Reinhartin omaisuus biljoonaa. Lokakuun 1 p:nä jaettiin

Anti-People-trusti, jonka pääoma oli 12,000,000,000 dollaria,

120,000,000 osakkeeseen, merkittyinä listoille New-Yorkin, Lontoon ja

Bostonin arvopaperipörsseissä sekä Saksan ja Ranskan pörsseissä ja

kauppaa näillä osakkeilla alettiin heti käydä kiihkeällä vauhdilla.

Ilmoitus, että yksi biljoona kahdestatoista oli varattu markkinoilla

olevain osakkeitten turvaamista ja niillä keinottelua varten, oli niin

yleisesti tehty tunnetuksi, ettei pahinkaan hurjapää rohjennut myydä

etukäteen.

Oli päivän selvää osakepeliin osaaottavalle maailmalle, että tästä

tulisi "Järjestelmän" suuri kepponen, ja sen toimeenpantua heräisi

kansa äkkiä tietoisuuteen siitä, että sen säästöt olivat sijoitetut

yhdistettyihin amerikalaisiin teollisuusyrityksiin, joiden arvot olivat

kovin liioiteltuja, että muutamat harvat pitivät käsissään todelliset

rahat, ja että kansan jokaista yritystä saada määrätä ja tarkastaa tätä

uutta ryöstöjärjestelmää kohtaisi tappio -- ei "Järjestelmää" vaan

kansaa.

Olin tavannut Bobin vaan muutaman kerran hänen palattuaan Euroopasta.

Ennen lokakuun 1 päivää ei häntä oltu nähty pörssissä eikä "Kadulla."

Vähän jälkeen uuden trustin, jota "Katu" kutsui nimellä "Piru periköön

kansan", registeriin panoa alkoi hän säännöllisesti saapua

konttoriinsa. Tällä kannalla olivat asiat silloin, kun Fred Brownley

puhui minulle telefoonissa, jonka seikan mainitsin jo tämän kertomuksen

alussa, vaikka nyt vasta huomaan jutelleeni kovin hitaasti.

Salamannopeudella olivat ajatukseni kiitäneet viimeisten viiden vuoden

ja niitten edellisten viidentoista läpitse ja jokainen ajatus oli

synkentänyt henkisen näköpiirini yllä lepäävää mustaa pilvenlonkaa.

Keskellä näitä mietteitäni kilisi telefooni taaskin.

"Mr Randolph, ettekö te, taivaan nimessä, vielä ole tehnyt mitään?"

Ääni oli Fred Brownleyn. "Tila on täällä peloittava. Bobin välittäjät

myyvät osakkeita viiden- ja kymmenentuhannen suuruisissa kimpuissa.

Barry Conant johtaa Reinhartin joukkiota. Hän väittää saaneensa

määräyksen rajattomasti suojella Anti-People-osakkeita, mutta Bobin on

onnistunut pelästyttää Reinhartin koplaa aika tavalla. Swan on juuri

omakätisesti antanut Conantille satatuhatta kymmenentuhannen nipuissa

ja hän sanoi minulle lähtevänsä pyytämään Bobia itseä hyökkäämään Barry

Conantin kimppuun. Osakkeet ovat ylimalkaan alennetut kaksikymmentä

pistettä, vaikka he eivät ole päästäneet Anti-Peoplea laskemaan edes

kahdeksannestakaan. He ovat arvioinneet ne 106:ksi, mutta paha

huhu on liikkeellä, että Bob yleisen hyökkäyksen varjossa ampuu

Anti-People-osakkeet Reinhartin sivustaa vastaan Rogersin ja

Rockefellerin päälle, ja se huhu alkaa jo vaikuttaa. Yksin Barry

Conantkin on alkanut käydä vähän levottomaksi. Viimeinen huhu kertoo

Reinhartin lainailevan sadoin miljoonin Anti-People-osakkeita varten ja

lainoja sähkötetään joka taholle. Tiedättekö, että Reinhart on

maatilallaan etelässä Virginiassa eikä voi saapua tänne ennen

huomisiltaa. Jos Bobin onnistuu alentaa Anti-Peoplen merkin, tulee

siitä keikaus, jonka vertaista ei vielä ole nähty."

"Hyvä, Fred", vastasin minä. "Minä lähden nyt Bobin luo. Minusta on

vaikeata tehdä sitä, mutta muuta keinoa ei enään ole."

Laskin kuulotorven kädestäni ja kiiruhdin Bobin konttoriin. Kulkiessani

läpi kirjanpitohuoneen, sanoi eräs kirjanpitäjistä: "Ne ovat juuri

alentaneet Anti-Peoplen 90:en sen johdosta, että on saapunut

tieto Tom Reinhartin vaimon ja ainoan tyttären saaneen surmansa

automobiilionnettomuudessa maatilallaan Virginiassa. Ensin kerrottiin

Reinhartinkin kuolleen. Tämä on todistettu vääräksi ja viimeiset

viestit kertovat hänen olevan sängyn omana sairaana."

Naputin Bobin konttorin oveen. Aavistin taistelun olevan tulossa

kuullessani hänen käheästi ärjäisevän: "Sisään!" Hän seisoi

sähkölennättimensä luona paperinauha toisessa kädessään ja toisella

painaen telefoonin kuulotorvea korvaansa vasten. Jumalani, kuinka

kuvaava näky! Hänen komea vartalonsa oli suorassa, jalkojen asento

luja, ikäänkuin koko mies olisi pronssista valettu, olkapäät taaksepäin

kuin rynnätessään pörssin kaikkia määräyksiä vastaan, silmissä paloi

synkkä, kuluttava tuli, ja leuvat olivat yhteenpuristetut niin, jotta

epätoivoiset piirteet, jotka viime aikoina olivat painaneet leimansa

hänen kasvoihinsa, entistä selvemmin tulivat näkyviin. Hänen leveä

rintansa kohoili aivankuin hän olisi ollut ruumiillisia voimia

kysyvässä ottelussa. Hänen erittäin luonteva "smokinginsa" oli rinnalta

auki, ja matalan, alaspäin taivutetun kauluksen keskestä kohosi kaula

ja pää, joka muistutti metsän kuningasta, kun tämä kalliolla seisten

odottaa koirain ja metsästäjäin tuloa.

Seisahdin silmänräpäykseksi kynnykselle hengähtääkseni ja katselin

tuota pelättävää olentoa. Jos Bob Brownley olisi ollut viholliseni,

olisin heti paikalla paennut, ja minun täytyy kuitenkin sanoa, etten

ole muita pelkurimpi. Itsekseni kiitin Jumalaa siitä, että Bob oli

konttorissa eikä pörssissä. Hän oli hirvittävän näköinen. Jokainen

piirteensä osoitti hänen olevan miehen, joka ei ollut peräytynyt

kenenkään edestä, ennen hän olisi vaikka tappanut jonkun, joka aikoi

estellä häntä, ja jonka hän katsoi täytyvänsä raivata tieltänsä. Hän

oli kamalimman mielipuolisuuden ruumiillistunut kuva. Hän ei edes minut

huomatessaan osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, vaikka tuloni

oli yllätys hänelle.

"Vai niin, oletko se sinä, Jim Randolph, oletko _sinä_ täällä?" Hänen

äänensä oli käheä, ja siinä oli kova sointu, joka tunki luihin ja

ytimiin. Koko ystävyytemme ajan oli Bob Brownley aina puhutellut minua

ystävällisellä ja huomaavalla äänellä. Minä katselin häntä kovin

hämmästyneenä. Hänen täytyi huomata kuinka loukkaantunut minä olin.

Mutta jos hän sen huomasikin, ei hän näyttänyt välittävän siitä. Hänen

silmäinsä ilme katsellessaan minua suoraan silmiin ei muuttunut

vähintäkään, ihan kuin olisin ollut hänen verivihollisensa.

Taas korotti hän äänensä: "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Onko

sinun aikomuksesi sen varoituksen perästä, jonka sinulle olen antanut,

taas ruveta tuon Reinhart-konnan puolustajaksi?"

Pusersin tietämättäni käsiäni yhteen, kunnes tunsin kynsien tunkeutuvan

lihaani. Minä rakastin Bob Brownleyta. Olisin tehnyt mitä tahansa

voidakseni tehdä hänet onnelliseksi, olisin kernaasti elämänikin

uhrannut suojellakseni häntä itseltään ja muilta, mutta tämä

mielipuoli, tämä raivoisa peto ei ollut enään se Bob Brownley, jonka

olin tuntenut, enempää kuin joulukuun ulvova koillismyrskykään on

elokuun lempeä, kaivattu länsituuli, ja minä tunsin hänen raa'asta

sisunpurkauksestaan niin suuttuneeni, että minun oli vaikea hillitä

itseäni. Kovalla ponnistuksella karkoitin kuitenkin tämän tunteen

luotani ja koetin olla ajattelematta muuta kuin hänen kauheata

onnettomuuttansa ja menneitten aikojen Bobia.

Lujalla äänellä sanoin hänelle: "Bob, niinkö sinä puhuttelet minua

konttorissasi?" Koska tahansa muulloin olisivat ääneni ja sanani

koskettaneet hänen ritarillista mieltään, mutta nyt vastasi hän

karkeasti: "Helvettiin kaikki tunteellisuus. Mitä --" Hän ei kääntänyt

katsettaan minusta, mutta ymmärsin hänen kuuntelevan ääntä

telefoonissa. Silmänräpäys vielä -- sitten puhkesi hän hurjaan nauruun,

joka mahtoi kuulua etuhuoneeseenkin.

"_Kahdeksankymmentä_, ja se vyöryy eteenpäin kuin virta keväällä",

sanoi hän puhetorveen, "ja pojat ihmettelevät, miksi en tahdo lopettaa

jo, kun Reinhartille on käynyt niin nolosti. Menkää takaisin ja

tunkekaa heihin niin paljon kuin ikinä tahtovat, kunnes tukehtuvat,

aina 60:en asti. Se on vastaukseni. Sanokaa heille, että vaikka

Reinhartilla olisi vielä lisäksi kymmenen vaimoa ja tytärtä, ja vaikka

ne saisivat surmansa jokaikinen, minä edelleenkin repelen rikki hänen

kurjan trustinsa haihduttaakseni hänen suruansa. Antakaa määräykseni

toisien osakkeitten myyjille, että minä tahdon passittaa Reinhartin

sellaiseen paikkaan, että hän kiroaa huonoa onneaan, joka ei sallinut

hänen muun perheensä keralla kuolla automobiilionnettomuudessa.

"Helvettiin kaikki tunteellisuus!" Tämä sanottiin taas minulle. "Mitä

sinä tahdot? Jos olet tullut tänne kerjäämään armoa Reinhartille ja

hänen keltaisille penikoilleen, olet saanut jo vastaukseni. Minä en

lakkaa hätyyttämästä tuota epäihmisellistä hyenaa, vaikka hänen

vaimonsa ja tyttärensä ja kaikki 'Järjestelmän' miesten kuolleet vaimot

ja tyttäret tulisivat takaisin käärinliinoissaan ja rukoilisivat minua

sitä tekemään. Minä en sallisi yhdenkään ainoan osakkeen hinnassa

yletä.

"Koskahan nuot miesten ryöstäjät ja naisten rauhan häiritsijät ovat

lopettaneet vehkeilynsä kuolemantapauksen tähden? Koska on kuultu

puhuttavan heidän malttaneen odottaa, kunnes edes ruumis on ehtinyt

kylmetä, kun he taas ovat alkaneet repiä sydämiä uhriensa rinnoista.

Nyt on minun vuoroni, ja jos minä hiuskarvankaan verran taivun, niin

kirous kohdatkoon silloin minua ja Beulahia, ijankaikkinen kadotus

tulkoon osaksemme."

Nyt en kestänyt enää kauvempaa. Jos jäisin tänne, tulisin minäkin

hulluksi. Tartuin ovenripaan, mutta ennenkuin ehdin avata, hyökkäsi Bob

kimppuuni kuin susi. Hän tarttui olkapäihini ja mielipuolen voimalla

työnsi minut takaisin keskelle huonetta. Minä lyykähdin tuolille.

"Ei, Jim Randolph. Sinä et pääse täältä. Sinä tulit tänne sanoaksesi

jotain, ja, jumalauta, minä tahdon tietää, mitä se oli. Sinä tunnet

minut. Olet ainoa ihminen, joka minut tunnet. Sinä tunnet minut, Jim

Randolph, ja tiedät, olenko minä tällaista ansainnut. Sinä tiedät,

olinko tehnyt pienintäkään vääryyttä yhdellekään miehelle, naiselle tai

lapselle hamaan siihen päivään saakka, jolloin nuot rahahullut koirat

rikki repelivät minun sieluni. Sen sinä tiedät ja nyt aijoit hiipiä

täältä ja jättää minut kuin raivohulluksi tulleen Reinhart--Standard

Oil-rotuisen koiran."

Hän seisoi katsellen alas minuun, kamalana ja kuitenkin epätoivossaan

valtavasti vaikuttavana. Hänen sinkauttaessaan nämät sanat silmilleni,

tunsin itseni vakuutetuksi siitä, että hän oli mielenhäiriössä.

Edessäni oli mielipuoli. Mutta tämä tunne kesti ainoastaan

silmänräpäyksen ajan. Minun kauhuni ja vihani muuttui suureksi,

valtavaksi sääliksi Bobia kohtaan, ja minä kätkin kasvot käsiini ja

itkin. On vaikeata myöntää sitä -- mutta minä itkin hillittömästi.

Samassa tuli huoneessa aivan hiljaista, ikäänkuin nyyhkytykseni ja

vaikeroimiseni olisivat sen vaikuttaneet. Minä huomasin sen, häpesin,

mutta en voinut pidättää itkuani. Telefooni kilisi lakkaamatta,

kimakasti, hurjasti, mutta kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä

niin painostavaksi, että vihdoin sain rauhoittuneeksi. Huoahdin,

minusta tuntui kuin möhkäle kurkussani olisi tukehduttamaisillaan

minut, ja avasin hitaasti silmäni.

Bobin kookas vartalo oli edessäni. Päänsä oli eteenpäin kumarruksissa

ja kätensä oli hän pannut ristiin rinnalleen. Jos hän ei olisi seisonut

niin suorana, olisin luullut hänet kuolleeksi, sillä hän ei

liikahtanutkaan. Hypähdin seisomaan ja katsahdin hänen kasvoihinsa,

joita pitkin suuret kyyneleet vierivät. Tartuin häntä olkapäähän.

"Bob, rakas vanha ystäväni, Bob, anna minulle anteeksi. Jumalan tähden

anna minulle anteeksi, että olen ahdistanut sinua onnettomuudessasi."

Katsoin häntä, enkä ikinä unohda ilmettä, jonka näin hänen kasvoillaan.

Murtunut nainen ei olisi voinut näyttää valjummalta. Hän kohotti

hitaasti päänsä, horjui ja sai kiinni telefoonista, johon nojausi.

"Älä sano niin, Jim, älä sano niin, älä pyydä minulta anteeksi. Oi,

Jim, Jim, vanha ystävä, anna minulle anteeksi, että olen käyttäytynyt

kuin mielipuoli; unohda, mitä äsken sanoin sinulle, unohda peto, jonka

äsken näit edessäsi, ja ajattele minua sellaisena kuin olin ennen,

jolloin olisin mieluummin reväissyt kielen suustani kuin sanonut

yhdenkään pahan sanan paraalle, todellisimmalle ystävälle, mitä

konsanaan ihmisellä voi olla. Jim, unohda kaikki. Minä olin mieletön,

olen nytkin vielä ja olen ollut jo kauvan, mutta pianhan se on jo

lopussa. Sitä ei voi kestää enään kovin kauvan, Jim, ja minä pyydän

sinua monivuotisen ystävyytemme, St. Paulin ja Harvardin aikaisten

muistojen, noitten toivon ja onnen armaitten, menneitten päivien,

jolloin rakentelimme tulevaisuussuunnitelmiamme, muistojen nimessä,

koeta ajatella minua sellaisena kuin tunsit minut silloin, ja

jollaisena olisin pysynytkin, sinä tiedät sen, jos ei 'Järjestelmä'

olisi sattunut tielleni."

Bobin liikeapulaiset naputtivat oveen, monta miestä näkyi ovilasin

takaa. He olivat kokoontuneet sinne Bobin puhuessa matalalla,

surullisella äänellään -- äänellä, jonka ei olisi voinut luulla

lähtevän samoilta huulilta, joilta äsken oli virrannut sellainen karkea

sydämettömyyden tulva.

Bob meni ovelle. Koko konttori oli kuohuksissaan. Pari -- kolmekymmentä

Bobin välittäjää oli siellä epätoivoissaan, kun eivät olleet saaneet

vastausta telefoonisoittoihinsa. Useita heistä töytäsi sisään

etuhuoneen läpi. Bob katseli kylmästi heitä. "Mistä on kysymys", sanoi

hän. "Olemmeko tosiaankin joutuneet niin pitkälle, että

arvopaperipörssi hyökkää suin päin yksityisen miehen konttoriin, jos

tämän telefooni on joutunut epäkuntoon?"

Hänen tuimuutensa ei heitä pettänyt. Pörssivälittäjiä ei helposti

vedetä nenästä, ainakaan sitä lajia, jota Bob käytti palveluksessaan,

silloin kun aikoi päästää kauhun riehumaan. Mutta hänen kylmyytensä

tyynnytti heitä, ja nähdessään minut he mahdollisesti arvasivat, miksi

ei Bob ollut kuulevinaan heidän soittojaan -- arvasivat minun lähteneen

"Katua" puolustamaan.

"No, kuinka ovat asiat?"

Frank Swan vastasi koko seurueen puolesta. "Kauhu on valloillaan. Se

riehuu kellarista aina katon rajaan saakka. Keskimäärin ovat osakkeet

laskeneet 40:een tai allekin. Anti-Peoplen ovat 35:ssä ja liitävät

edelleen kuin höylänlastut murtuneen padon yli. Barry Conantin

toiminimi ja tusina muitakin Reinhartin salaliitosta on joutunut

häviölle. Hänen pankkinsa ja trustiyhtiönsä romahtelevat tuon

tuostakin. Koko 'Katu' on purjehtinut kumoon ennen sulkemista.

Johtokunta on päättänyt kokoontua koettaakseen, olisiko kenties paras

sulkea pörssi täksi ja huomiseksi päiväksi."

Bob kuunteli ikäänkuin olisi seisonut peräsimessä myrskyn raivotessa ja

kuunnellut käskynalaistensa tuomia tiedonantoja.

Ei näkynyt nyt enää jälkeäkään hänessä äskeisestä

mielenliikutuksestaan. Hän oli kylmä ja käskevä kuin kokenut merikarhu,

joka tietää, että huolimatta meren raivosta, myrskyn ulvonnasta on

ruoriratas totteleva hänen kättänsä, laiva peräsintänsä. "Jim, tule

pörssiin", sanoi hän. Toiset tulivat perässä. "Meillä on vaan hetkinen

käytettävänämme", sanoi hän hiljaa minulle, "mutta minun täytyy saada

kuulla sinun sanovan antavasi minulle anteeksi. Tiedän kyllä sinun

ymmärtävän kaiken, mutta minun täytyy sanoa sinulle, kuinka kauheasti

kärsin siitä, että mielettömyydessäni olen voinut unohtaa sen ihailun,

kunnioituksen ja rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, niin, jopa

kiitollisuuden velkanikin sinua kohtaan siinä määrin, että sanon

sellaista, mitä äsken sinulle sanoin. Nyt turvaudun ainoaan jälellä

olevaan keinoon sovittaakseni sen, mikä on tapahtunut. Minä hillitsen

kauhun ja hyvitän minkä voin kärsittyjä vahinkoita. Kun nyt olen

kukistanut Reinhartin, en enään aijo olla missään tekemisissä täällä."

Hän puristi voimakkaasti vahvalla, rehellisellä kädellään omaani ja

astui pitkin askelin pörssiin välittäjäjoukon seuraamana. Kaikkialla

vallitsi sekasorto, vaikka toimeliaisuus oli vaihtunut synkäksi

alakuloisuudeksi. Niin monta liikettä, pankkia ja trustiyhtiötä oli

kukistunut, että ei kukaan tiennyt, voisiko liikemies, jonka kanssa oli

aikaisin aamulla tehty jokin sopimus, enään huomenna täyttää

sitoumuksiaan. Mies, jolla aamulla oli ollut osakkeita hallussaan ja

joka oli myynyt ne ennen keikausta ja katsoi nyt olevansa tästä

riippumaton, äkkäsikin jälleen omistavansa jo myymänsä paperit --

ostajan tekemän konkurssin tähden olivat ne joutuneet takaisin myyjälle

-- ja hinta oli laskenut puoleen entisestä. Mies, joka oli myynyt

etukäteen ja muutama minuutti sitten jo innokkaasti laskenut

voittojaan, tiesikin nyt voiton vaihtuneen tappioksi, koska henkilö,

jolle hän oli lainannut hankintapaperinsa ei voinutkaan maksaa niitä

seuraavana päivänä, jolloin lainanantajan piti saada ne takaisin. Se,

jolla ei ollut osakkeita, oli siis tullut niitten omistajaksi, sillä

hänen täytyi pitää, mitä oli ostanut, voidakseen täyttää sitoumuksensa.

Alentamalla hintoja oli hän sotinut omia etujaan vastaan, vaikka luuli

"bulleja" vastaan taistelleensa. Kaikki oli paljasta sekasotkua ja

mustaa lohduttomuutta. Itse asiassa ei voikaan tavata synkempää

huonetta kuin pörssisali, jossa kauhun hirmumyrsky juuri on raivonnut

ja jonka sopissa tuulispäät vielä kiiriskelevät ja äskeisestä rymäkästä

pelastuneet eivät tiedä, vieläkö se nytkin kokoo voimia uuteen

hävitystyöhön ryhtyäkseen.