VII.

Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla

kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen

dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan

kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä,

joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä _hänen_ panoksensa ei ollut.

Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin,

jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut

jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän

kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan

turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta

vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta

Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.

Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä

avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille

paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi

sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman

helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja -- taipui,

taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin -- koska

hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa

murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."

Samana iltana vihittiin hän Beulah Sandsin kanssa. Pappi, joka yhdisti

täysikasvuisen miehen ja naisen, joka oli kuin vastasyntynyt lapsi, ei

nähnyt mitään tavatonta tässä liitossa. Minulle, joka toimitin

sulhaspojan, morsiustytön ja morsiamen isän ja äidin virkaa, kuiskasi

hän: "Me saamme nähdä merkillisiä asioita, me suurkaupungin papit, mr

Randolph. Tämä pieni herttainen nainen näyttää olevan vähän omituinen."

Minun selitykseni, että hän ja mr Brownley olivat ainoat henkiin

jääneet päivän kauhean murhenäytelmän perästä, riitti hänelle. Hän oli

tyytyväinen, kun kysymykseensä: "Tahdotko ottaa tämän Robert Brownleyn

aviomieheksesi?" sai vastaukseksi vaan suloisen, lapsellisen hymyn ja

näki tytön painautuvan lähemmäksi Bobia.

Bob ja hänen nuori vaimonsa matkustivat seuraavana päivänä etelään

Bobin äidin ja sisarien luo. Hän jätti minun huolekseni selvittää

asiansa pörssissä. Hän pyysi minun tallettamaan 3,000,000 Beulah

Sandsin voittona ja ylijäämästä ottamaan muutamia viikkoja sitten

minulle antamainsa velkakirjain lunastamiseen tarvittavan summan.

Omalle osalleen jäi sitten vielä yli 5,000,000.

Wall Streetin johtava lehti lopetti pörssikauhun johdosta pitämänsä

saarnan seuraavilla sanoilla:

"Wall Street on kokenut monta kovaa perjantaita. Muutamat niistä ovat

sattuneet kuukauden 13 päiväksi, mutta ei mitään almanakkaan

merkityistä perjantaista, lauvantaista, maanantaista, tiistaista,

keskiviikoista tai torstaista, jotka ovat menneisyyteen vaipuneet,

hänen saatanallinen majesteettinsa ole suuremmalla riemulla tervehtinyt

kuin eilispäivää. Rukoilemme Korkeinta, ettei mikään vastatulevista

päivistä mitä tiikerimäiseen julmuuteen ja inhimilliseen tuhoamiseen

tulee, voittaisi eilispäivän ennätystä. Väitetään mr Brownleyn Randolph

& Randolphin liikkeestä omaan tai suojattiensa laskuun voittaneen

kaksikymmentäviisi miljoonaa. Otaksumme tämän olevan liian vähän. Ne

tappiot, joita toiset tulivat kärsimään Robert Brownleyn hirvittävän

menestyksen tähden nousevat varmaan yli viidensadan miljoonan. Wall

Street ja koko maa tekevät parhaiten pannessaan eilispäivän

markkinoista saamansa siveellisen opetuksen sydämelleen. Tämä opetus on

seuraava: Rikkauden keskittyminen muutamain amerikalaisten käsiin on

uhkaavaa meidän raha-asiaimme rakenteelle. 'Kadulla' on vallalla se

mielipide, ettei Robert Brownleyn ikinä olisi onnistunut alentaa

sokeri-osakkeitten hintoja sillä tavalla kuin hän eilen teki

Camemeyeria ja 'Standard Oilia' vastaan, jos ei hänellä olisi ollut

käytettävänään 50-100 miljoonaa dollaria. Jos suuri joukko rahamiehiä

vakaalla aikomuksella yhtyy sellaiseen hyökkäykseen, joka eilen

menestyksellä suoritettiin, miksi ei sellaista hävitystä voitaisi

uudistaa koska tahansa, millä osakkeilla tahansa ja vaikka näillä

osakkeilla olisi takanaan minkälainen tuki hyvänsä?"

Luettuani tämän ja kuunneltuani keskusteluja tähän samaan suuntaan,

tulin ihan päästä pyörälle. En kuolemaksenikaan olisi voinut käsittää,

mistä Bob Brownley olisi saanut viiden tai kymmenen miljoonan takauksen

tätä hyökkäystä varten, vielä vähemmän viisikymmentä tai sata.

Tunnustaa täytyi kuitenkin hänellä olleen jotain varalla, sillä kuinka

hän muutoin olisi voinut aikaansaada sen, minkä olin nähnyt hänen

tekevän?

Bob jätti vaimonsa äitinsä luo matkustaakseen itse Sands Landingiin

hautajaisiin. Kun vanha tuomari ja hänen uhrinsa olivat haudatut ja

sukulaiset kokoontuneet Sandsin suuren herraskartanon kirjastoon,

ilmoitti Bob heille, minkälaiseen tilaan heidän nuori sukulaisensa oli

joutunut ja että tämä oli nyt hänen vaimonsa. Hän tahtoi ehdottomasti

maksaa kaikki tuomari Sandsin velat, joista yli 500,000 dollaria oli

hänen haltuunsa uskottuja Sandsin suvun jäsenien varoja. Ennenkuin Bob

palasi äitinsä kotiin, oli hän suuressa onnettomuudessaan valmistanut

iloa monelle. Koko seudun väestö oli suuresti rakastanut tuomari

Sandsia ja hänen perhettään, mutta hänelle sattunut onnettomuus oli

ollut vähällä aikaansaada tuhoa laajalla alalla, joten odottamaton

puolentoista miljoonan korvaus tuli kuin lahja korkeudesta iloa

synnyttäen.

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen huomasi Bob rakkaimman toiveensa

tyhjiin raukeevan. Hän oli käskenyt järjestää Sandsin maatilalla kaikki

entiseen tapaansa. Beulah Sandsin sedät, tädit ja serkut olisivat häntä

vastaan ottamassa ja tekisivät kaiken voitavansa herättääkseen hänen

häiriintynyttä ajatuskykyään. He vakuuttivat Bobille, että vaikka

Beulahin isä, äiti ja sisar olivatkin poissa, olisi täällä kuitenkin

paljon, joka voisi houkutella esiin hänen kadonneen muistinsa. Bob ja

hänen vaimonsa astuivat laivasta puistokäytävän päässä olevalle

laiturille. Tämä puistokäytävä juuri vei suoraan viiniköynnöksien

peittämään, valkoisilla pylväillä varustettuun holvikkoon. Bobin

epätoivo mahtoi olla rajaton, kun Beulah lapsellisen iloisesti

taputtaen käsiään huudahti: "Oi, Bob, kuinka kaunis paikka!"

Ei mikään osoittanut hänen tuntevan tätä suurta sisäänkäytävää,

josta hän oli tullut ja mennyt lapsuudestaan saakka. Bob vei hänet

muassaan kirjastoon, hänen äitinsä huoneeseen, omaan huoneeseensa,

lastenkamariin, jossa hänen lapsuudenaikaiset nukkensa ja leikkikalunsa

olivat vielä tallella, mutta hän ei millään tavoin näyttänyt tuntevansa

niitä, hän vaan riemuitsi lapsellisesti. Hän näki tätinsä, setänsä ja

serkkunsa, joiden parissa oli viettänyt koko ikänsä ja ihmetteli, miksi

niin paljon vierasta väkeä oli tässä muuten niin rauhallisessa

paikassa. Vihdoin he taluttivat sisään hänen vanhan mustaihoisen

hoitajattarensa, joka oli pitänyt huolta hänestä pienenä, leikkinyt

hänen kanssaan hänen suuremmaksi tultuaan ja sitten myöhemmin aina

pysynyt hänen suosikkinaan. Kirjastossa ei ainoankaan silmä pysynyt

kuivana, kun Beulah eukkoraukan ilonpurkauksiin vastasi hämmästyneenä

katsellen häntä kuin ymmärtämätön lapsi. Vanhan neekerivaimon suru oli

todella liikuttavaa katsella, hänen huomatessaan olevansa vieras

"pienelle mesilintuselleen." Lapsi kummasteli hänen suruaan. Päivän

selvää oli, että Sandsien koti ei merkinnyt mitään perheen ainoalle

jälkeenjäänelle jäsenelle.

Bob vei Beulahin New-Yorkiin takaisin ja haki apua vaimolleen monelta

kuuluisalta lääkäriltä Amerikassa ja Vanhassa maailmassa. Lääkärit

olivat sangen huvitetut tästä omituisesta lajista mielisairautta, sillä

eräissä kohdin oli Beulahin sairaus heille aivan uutta, ennen

tuntematonta, mutta parantumisen toiveita ei antanut kukaan. Kaikki

päättelivät yksimielisesti jonkun sydäntä ja aivoja yhdistäneen

johtolangan palaneen poikki, kun julma "Järjestelmä" laski liikkeelle

sellaisen virran, että lanka ei kyennyt sitä kuljettamaan. Kaikki

olivat yksimieliset siitä, että tämä suuri lapsi ei koskaan vanhenisi,

jos ei mahdollisesti jotain sisällistä käännettä tapahtuisi, joka on

mahdotonta ihmisvoimin aikaansaada. Muutamat lääketieteelliset

kuuluisuudet viittasivat erääseen mahdollisuuteen, mutta se oli liian

kamala Bobin voidakseen kiinnittää siihen huomiota.

Avioliittonsa ensimäisenä vuosipäivänä olivat Bob ja hänen vaimonsa

muuttaneet uuteen, komeaan taloonsa Viidennen avenyn varrella. Hän oli

ostanut ja revittänyt alas kaksi taloa 42:n ja 43:n kadun välistä ja

rakennuttanut niitten sijalle palatsin, joka oli ainoa laatuaan

New-Yorkin ihmeellisten rakennuksien joukossa. Ensimäisessä ja toisessa

kerroksessa oli kaikkea, mitä hienostunut maku ja rajattomat tulot

voivat aikaansaada. Eivätkä nämä komeat kerrokset ilmaisseet

kenellekään niitä ihmeellisiä asioita, joita niitten lisäksi siellä oli

olemassa. Hillitty loisto vallitsi salongeissa, kirjastossa ja

ruokasalissa. Näyttäessään minulle niitä sanoi Bob: "Näetkös, Jim,

voihan Beulah jonakin kauniina päivänä tulla terveeksi ja takaisin

minun luokseni, ja silloin tahdon itselläni olevan kaikki kuten hän

olisi halunnut, ja kuten hänellä olisi ollut, jos ei kirous olisi

kohdannut meitä." Kolmas kerros oli Beulahin hallussa. Erittäin hieno

makuuhuone, järjestetty kuten lapselle; tämän rinnalla kaksi huonetta

hoitajattaria varten; sitten oli siellä vielä pieni kouluhuone, suuri

leikkihuone nukkineen, nukkekaappineen ja kaikenlaisine ylellisine

leikkikaluineen, aivankuin ne todella olisivat olleet muutaman vuoden

ikäisen lapsen tavaroita. Käytävän toisella puolen oli kolme

konttorihuonetta, ihan kuin minun, Bobin ja Beulah Sandsin huoneet

Randolph & Randolphilla. Kun ensin sain nähdä ne, en tahtonut oikein

päästä selville siitä, etten ollut siinä paikassa, joka edellisenä

vuonna oli ollut niin kauheitten tapausten näyttämöpaikkana. Bob oli

pienimpiä seikkoja myöten jäljitellyt meidän "työpajamme" alhaalla

kaupungilla. Seisoessani Beulah Sandsin työhuoneen ovella, näin

edessäni matalan kirjoituspöydän, jonka ääressä hän oli istunut sinä

iltapäivänä, jolloin vasta näin "Järjestelmän" toiminnan kamalat

seuraukset. Olin melkein näkevinäni pienen, harmaan olennonkin

iltapäivälehti käsissään. Kauhistuneena katsahdin tuolin viereen

lattiaan etsien Bobia tuskallisine kasvoineen ja kohotettuine

käsivarsineen. Kun ensi kerran seisoin tuossa Bobin jäljittelemässä

paikassa, olin kuulevinani puoliksi tukahutetut nyyhkytyksetkin.

"Jim", sanoi Bob, "minä olen saanut päähäni, että Beulah jonakuna

päivänä herää ja katselee ympärilleen luullen nukkuneensa muutamia

minuutteja. Jos niin tapahtuisi, ei täällä saa olla mitään, joka

muistuttaa asian todellista laitaa. Minä olen edeltäkäsin neuvonut

hänen hoitajattariansa, jotka vuorottain pitävät häntä silmällä yötä ja

päivää ja pyytänyt heitä koettamaan totuttaa häntä istuutumaan vanhan

kirjoituspöytänsä ääreen; minä olen sanonut heille, että heidän täytyy

olla aina valmiit hänen heräämisensä varalta, ja kun se hetki lyö,

pitää heidän sulkea kerroksen ja talon muut huoneet, kunnes olen

ehtinyt sisälle hänen luokseen. Kas, tässähän onkin Beulah."

Lastenkamarista tuli nyt hymyilevä, onnellinen pienokainen naisen

haamussa. Huolimatta hänen kehittyneestä, naisellisesta vartalostaan,

joka oli säilyttänyt ihmeellisen kauneutensa, viehättävistä

kasvoistaan, kullanruskeasta tukastaan ja suurista sinisistä

silmistään, jotka olivat yhtä lumoavat kuin sinä päivänäkin, jolloin

hän ensikerran astui Randolph & Randolphin konttoriin; huolimatta

vartalonmukaisesta harmaasta puvusta hienoine alaspäin käännettyine

pitsikauluksineen, täytyi minun väkisinkin uskoa, että tämä nainen oli

pieni lapsi. Silmät kysyvinä, hilpeästi nauraen juoksi hän Bobin luo,

heittäysi hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.

"Kiltti Bob on tullut kotiin leikkimään Beulahin kanssa", sanoi hän.

"Beulah tiesi hänen tulevan. Ne sanoivat Bobin lähteneen metsään kukkia

poimimaan, mutta Beulah tiesi, että jos Bob olisi mennyt metsään, olisi

hän vienyt Beulahin muassaan. Nyt täytyy Bobin leikkiä Beulahin kanssa

koulua." Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi aapisen.

Teeskennellen ankaruutta sanoi hän: "Bob, k-i-s-s-a, mikä siitä tulee?"

Puolen tunnin ajan istui Bob ja leikki vuoroin oppilasta vuoroin

opettajaa kärsivällisesti kuin hellä isä. Minun oli vaikeata pidättää

kyyneleitäni katsellessani tätä surullista näkyä.

Ensimäisenä vuotena naimisiin menonsa jälkeen näimme Bobin harvoin

konttorissa. Pörssissä hän näyttäytyi vielä harvemmin. Pari, kolme

kertaa oli hän tullut pörssisaliin, mutta ei tehnyt mitään kauppoja

siellä ja näytti muutenkin sangen vähän huvitetulta koko hommasta.

"Katu" tiesi Bobin menneen naimisiin tuomari Lee Sandsin, Tom

Reinhartin Rannikko-ilmaratavehkeilyjen uhrin, tyttären kanssa. Muuten

ei kukaan tätä asiaa sen tarkemmin tuntenut. Bobin ystävät eivät

koskaan tavanneet hänen vaimoansa. Joskus kohtasivat he Brownleyn

vaunut avenyllä tai puistossa, ja kun olivat varmat, että Bobin

seurassa oleva kaunis nainen oli hänen vaimonsa, päättivät he Bobin

tehneen hyvän kaupan. Muuten olikin luonnollista, että mrs Brownley

karttoi seuraelämää kamalan tapauksen perästä kodissaan Virginiassa.

Mutta he eivät voineet käsittää, miksi tuo viehättävä olento Bobin

rinnalla vaunuissa aina oli harmaisiin puettu, vaikka hänen oikeastaan

olisi tullut kantaa surupukua. Jonkun ajan kuluttua alettiin kuiskailla

jotain olevan hullusti Bobin kodissa. Mutta vähitellen taukosivat

ystävät ja tuttavat kuiskailemasta vieläpä ajattelemastakin hänen

asioitaan. Monien pahojen puoliensa rinnalla, joita New-Yorkilla on

yhtä lukuisasti kuin kirkontorneja ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä, on

sillä toki _yksi_ kaikki sovittava avu. Jos vaan annat New-Yorkin olla

rauhassa, saat olla varma siitä, että New-York puolestaan maksaa

samalla mitalla, vaikka asuisit keskellä sen kiihkeintä kuhinaa.

Väkirikkaimmissa ja uudenaikaisimmissa kortteleissa voi joku henkilö

mennä ja tulla koko elinaikansa kenenkään koko "sakissa" tietämättä,

koska tämä meneminen ja tuleminen lakkaa. Kun new-yorkilainen lukee

sanomalehdestä, että joku naapuritalossa asuva mies on tullut

murhatuksi ja lyhdynsytyttäjä, veronkantaja, teurastaja, leipuri tai

joku muu on sattunut löytämään tämän ruumiin, ei hänelle juolahda

mieleenkään mitenkään lyöneensä laimin velvollisuuttansa naapuriaan

kohtaan.

Sanaa "naapuri" tai "lähimmäinen" ei ensinkään löydy New-Yorkin

kaupungin sanakirjassa. Mahdollisesti oli se siellä ennen,

mutta silloin on siitä jo kauvan aikaa tai käyttivät sitä

piikkilanka-aidantolppana henkilöt, joitten tunnuslauseena on: "Pysykää

loitommalla, me teemme samoin, kunnes olemme oppineet tuntemaan

teidät." Kerrotaan eräästä maalaispapista, vanhanaikaisesta

amerikalaisesta, joka oli tullut erääseen New-Yorkin seurakuntaan

papiksi, että hänen lähtiessään tervehtimään pitäjäläisiään hänet

vangittiin erään, sivistyneen käsityksen mukaan, lähimmän naapurinsa

eteisessä. Hänet vietiin Bellevuehen tarkastettavaksi, oliko hän

mielisairas ja päätös kuului: "Mielenhäiriössä. Ei voinut näyttää

suosituskirjeitä eikä kuulunut seurapiiriin."

Vähän jälkeen häittensä ensimäisen vuosipäivän luopui Bob Randolph &

Randolphin palveluksesta ja avasi oman konttorin. Hän sanoi luopuvansa

välittäjähommista ja käyttävänsä aikansa omiin asioihinsa. Konttorin

avattuansa tuli hänestä taas innokas pörssimies, vaikka hänen

toimeliaisuutensa oli hyvin säännötöntä. Voi kulua viikkokausia hänen

ensinkään näkymättään pörssissä tai "Kadulla." Mutta sitten palasi hän

takaisin. Suoritettuaan joukon loistavia keinotteluja suurella

menestyksellä, katosi hän taas pörssistä. Ennen pitkää oli hän tunnettu

onnellisimpana keinottelijana Wall Streetillä ja jokainen uusi yritys

oli merkkinä hänen lukuisille puoluelaisilleen seuraamaan hänen

jälissään.

Silloin tällöin sain tietoja Beulah Sandsin tilasta. Hän ei ollut

parantunut, muutamia asioita ainoastaan oppinut kuten pieni lapsi.

Mutta mitään toivoa ei ollut hänen ymmärryksensä palaamisesta.

Konttoriini saapui kummallisia viestejä Bobin hommista. Pitkät ajat oli

hän kadoksissa. Hänen vaimonsa hoitajattaret, veljensä, äitinsä,

sisarensa, joille hän oli ostanut komean talon muutamia kortteleja

ylempänä omaa taloaan, eivät tällöin kuulleet hänestä hiiskahdustakaan.

Mutta sitten hän palasi taas ja hänen hurja katseensa ja kuihtuneet

kasvonsa todistivat pitkällisestä, epätoivoisesta sieluntaistelusta.

Hän juopotteli usein nykyään, sitä tapaa hänellä ei ennen ollut.

Kymmenen päivää häittensä toisen vuosipäivän edellä oli hän ollut

kadoksissa. Vuosipäivän aamuna nähtiin hänet taas pörssissä. Kasvonsa

olivat uhmailevat ja silmissä paloi hurja tuli. Markkinat olivat viikko

viikolta vilkastuneet ja olivat nyt kiihkeimmillään. Tom Reinhart ja

hänen puolueensa "Järjestelmässä" olivat keksineet uuden yleisön

nylkemistavan Unionin ja Northern Pacificin osakkeilla. Gong-gongin

kumahtaessa otti Bob haltuunsa Union Pacific-osakkeitten myyntipaikan

ja puolessa tunnissa oli hänen säälimättömän myymisensä tähden

pörssikauhu päässyt valloilleen. Liikkeessämme oli paljon

Pacific-osakkeita vaikkakaan emme olleet missään yhteydessä Tom

Reinhartin ja hänen salaliittonsa kanssa. Heti kun sain tietää Bobin

olevan syynä tähän hävitystyöhön, hyökkäsin pörssiin, tunkeuduin joukon

läpi ja pyysin puhua pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli alentanut nämät

paperit viisikymmentä pistettä osakkeelta, ja kauhu raivosi parhaillaan

salissa. Hän katsahti vihaisesti minuun, mutta seurasi sentään

perässäni käytävään. Aluksi hän ei tahtonut kuullakaan minun pyyntöäni,

mutta sanoi vihdoin: "Jim, en kuolemakseni luopuisi tästä tuumasta.

Minä olen päättänyt hävittää kartalta tämän saatanallisen laitoksen,

mutta jos tällä vahingoitan toiminimeä, saan nyt tilaisuuden tehdä

jotain sinun hyväksesi -- sinun, joka olet tehnyt niin paljon hyvää

minulle. Siis -- koko käännös!" Hän syöksähti Union Pacific-joukkoon

annettuaan määräyksiään välittäjille, jotka silmänräpäyksessä

hajaantuivat muutamiin muihin myyntipaikkoihin. Tuossa tuokiossa

hälveni kauhu, ja useat erilaiset osakkeet kohosivat kahdesta viiteen

pisteeseen kerrallaan. Bob osti edelleen Union Pacific-osakkeita ja

hänen välittäjänsä suurin määrin toisia osakkeita. Koskaan ei oltu

nähty niin äkkinäistä käännettä markkinoissa. Hänen ostokykynsä näytti

olevan rajaton. Laskettiin hänen itsensä ja välittäjänsä ostaneen yli

puolen miljoonaa osaketta, ennenkuin hän tuli ulos ja yhdessä minun

kanssani lähti pörssistä.

Katselin häntä kummastellen. "Bob, minä en ymmärrä sinua", sanoin

vihdoin kääntyessämme Broad Streetilta Wallille. "Sinä näyt osaavan

loihtia. Kaikki, mihin kosketat, muuttuu kullaksi."

Hän käännähti kiivaasti minuun päin. "Niin, Jim, olet oikeassa.

Kullaksi, sydämettömäksi, sieluttomaksi kullaksi. Mutta mihin se roska

kelpaa? Mitä hyvää minulla siitä on? Otaksun tehneeni tänään vaikeimman

työn, mitä 'Kadun' historia tietää kertoa yhden miehen suorittaneen.

Minulla on nyt noin 25 miljoonaa kullassa enemmän kuin aamulla, ja minä

olin silloinkin kyllin rikas sulkeakseni itäisen virran ja huomattavan

osan pohjoistakin. Mutta sano minulle, sano, Jim, mitä voisin tässä

maailmassa kullalla ostaa sellaista, jota minulla ei jo ennestään ole?

Minä olin terve ja onnellinen, täysin terve ja täysin onnellinen, kun

ei minulla kaikkiaan ollut tuhattakaan dollaria. Nyt minulla on

viisikymmentä miljoonaa dollaria, ja minä tiedän, miten voin hankkia

viisikymmentä, vaikkapa viisisataa viisikymmentä lisäksi koska

hyvänsä vaan suvaitsen ottaa ne, mutta nyt kärsin helvetin tuskia

ruumiillisesti ja henkisesti. Ei yksikään kerjäläinen ole onnesta

köyhempi kuin minä. Sano minulle, sano, Jim, Jumalan nimessä, jos hän

on olemassa -- sillä tämä kultapeli ryöstää minulta uskon Jumalaankin

-- mistä saan ostaa pienen, hyvin pienen murusen onnea kaikella tällä

kirotulla, saastaisella kullallani? Ja mitä tällä kullalla teen

tulevassa elämässä, Jim Randolph, mitä se minulle siellä valmistaa? Jos

olisin kuollut köyhänä ollessani, myönnä, että minulla silloin olisi

ollut paremmat toiveet päästä taivaaseen, jos se on olemassa. Mutta

päivänä tällaisena, jolloin näet toimintani tulokset, tulokset tämän

rajattoman kullan paljouden käsittelemisestä, olet varmaan kanssani

yhtä mieltä siitä, että jos nyt kuolisin, olisi minulle todennäköisesti

varattu helvetissä paikka, jossa tulikivi pahimmin käryää ja kuumuus on

polttavin."

Me seisoimme Randolph & Randolphin sisäänkäytävässä Bobin päästäessä

ilmoille tämän katkeran sanatulvan. Hän katsoi minuun, kuten kuvittelen

vangin tyrmässä katsovan vartijaansa pyytäessään vastausta

kysymykseensä: "Missä on vapauteni?" En voinut vastata sanaakaan.

Huomatessani uuden elämänsä vaikuttamat muutokset hänen jokaisessa

kasvonpiirteessään, ankaran kovuuden, vainotun, epätoivoisen, hulluutta

ennustavan ilmeen, en minäkään voinut ymmärtää, mitä iloa hänellä oli

miljoonistaan. Hiuksensa, ennen niin sileät ja huolellisesti hoidetut,

riippuivat sekaisina suortuvina, paikotellen näkyivät jo alkaneen

harmetakin. Vieläkin oli Bob Brownley kaunis, tenhoavampikin nyt,

jolloin myrkky oli alkanut tunkeutua hänen sieluunsa, mutta hänen

kauneutensa oli kuin häkkiin suljetun leijonan, joka raivostuu

mielettömäksi muistaessaan kadotettua vapauttaan.

"Jim", jatkoi hän huomatessaan, etten voinut vastata, "otaksun, ettet

tiedä, missä voisin vaihtaa tämän keltaisen saastan johonkin Gileadin

voiteeseen. En tahdo enään väsyttää sinua valituksillani. Lähden ylös

kaupungille tapaamaan pikku tyttöä, jonka onnen Tom Reinhart tarvitsi

kauppa-asioissaan. Minä lähden hänen luokseen näyttelemään hänelle

tämänviikkoisesta _Collier's lllustrated'ista_ kuvia siitä kauniista

parantumattomain sairaitten kodista, jonka Reinhart niin jalomielisesti

ja komeasti on rakennuttanut uhraten siihen kaksi ja puoli miljoonaa!

Ehkä se pieni tyttö saa paremmat ajatukset Reinhartista, kuullessaan,

että isänsä rahat ovat käytetyt niin hyvään tarkoitukseen. Kenties tuo

suuri rahanero nimittääkin talon 'Tuomari Lee Sandsin Sairashuoneeksi'

ja hakkauttaa sisäänkäytävän yläpuolelle hänen isänsä, äitinsä ja

sisarensa korkokuvat ja näitten puoliksi katkaistujen, roikkuvien

päitten päälle sanat: 'Usko, Toivo ja Rakkaus'."

Bob Brownley purskahti kamalasti nauraa hohottamaan tämän sanottuaan.

Sitten löi hän olalleni kädellään ja lisäsi käheällä äänellä: "Jim,

ilman sinua olisin rutistanut tämän shakaali-ihmisystävän ja hänen

liittolaistensa sielut. Mutta samantekevä. Odottakoon toistaiseksi,

kunnes taas saan hänet käsiini. Jokainen elonpäivänsä tekee hänet yhä

sopivammaksi paistinvartaaseen pistettäväksi. Näitten kahden lyhyen

vuoden kuluessa, hänen lakattuaan paahtamasta Lee Sandsin sielua, on

hän yhä enemmän tullut ansainneeksi sen kohtalon, minkä aijon hänelle

valmistaa. Näen sanomalehdistä hänen ylimyksellisen vaimonsa kullan

ihmeitä tekevän voiman avulla parantaneen Newportin sen tavasta mainita

Reinhartin nimen hänen kyökkipiika-aikojensa yhteydessä ja saaneen nyt

pääsyn hienoimpiin seurapiireihin. Luin hiljakkoin hänen tyttärensä

menneen naimisiin englantilaisen aatelismiehen kanssa ja löydetyn

vanhan Reinhartien vaakunakilven, jossa on kuvattuna panssaroittu käsi

pidellen kaksiteräistä tikaria ja lentoon lähtevä korppikotka.

Tunnuslauseena siinä on: 'Mikä pistää selkään, se pistää usein'."

Bob jätti minut, ja hänen naurunsa kaikui korvissani. Minua värisytti

astuessamme vanhan nimikilpemme ohitse, tuon kilven, jonka värit

olivat musta ja kulta, ja jonka setäni ja isäni olivat naulanneet

konttorikäytävän yläpuolelle ennen vanhaan, jolloin Wall Streetin

miehet puhuivat kunniasta ja kullasta eikä yksin kullasta ja yhä vaan

kullasta.

Kertoessani vaimolleni päivän tapahtumista, täytyi minun ilmaista

hänelle kalvavat ajatukseni. "Kate", sanoin minä, "Bob tulee varmaankin

tekemään kamaloita jonakuna päivänä. Minun mielestäni on hänen tilansa

ihan toivoton. Hän käy yhä mielettömämmäksi alituisesti pohtiessaan

kurjaa tilaansa. En ikinä olisi voinut aavistaa ihmisolennon joutuvan

sellaiseen kiirastuleen täällä maan päällä -- rajaton, säälimätön voima

toisella puolen, pohjaton, sammumaton helvetti toisella."

"Jim, mitenkä hän menettelee voidakseen saada aikaan sellaista

sekasortoa? Minä en voi lukemistani enkä kuulemistani ymmärtää, kuinka

hän herättää nämät pörssikauhut ja hankkii itselleen rahoja niin

suunnattomasti."

"Ei sitä käsitä kukaan", vastasin minä. "Ymmärrän minäkin pörssipelin,

mutta vaikka olisi henkeni kysymyksessä, en osaisi selittää, miten hän

menettelee. Mikään suurista rahamahdeista ei ole hänen kanssaan

liitossa, se on varmaa, sillä hänellä on jo pari vuotta ollut sellaiset

ajatukset niistä, että ei olisi voinut yhdessä työskennellä niitten

kanssa, vaikka saisi sielunsa autuuden palkakseen. Heti kun jotakuta

'Järjestelmän' suurmiehistä mainitaankin, joutuu hän raivoihinsa. Hän

on tänään ansainnut enemmän rahoja kuin ainoakaan mies maailman alusta

saakka on yhtenä päivänä ansainnut, ja hän oli juuri alottanut työnsä

jättäessään sen vasta sikseen, tehdäkseen minulle mieliksi. Seisoessani

pörssisalissa ja katsellessani hänen hommiaan, näyttää hänen

menettelytapansa aivan tavalliselta ja yksinkertaiselta. Jälestäpäin se

käy yli ymmärrykseni. Jos hän tähän tapaan jatkaa, ovat Rockefellerin,

Vanderbildin ja Gouldin rikkaudet yhteenlaskettuina vähäpätöiset niihin

verraten, jotka hän on hankkiva muutamassa vuodessa. Minä en suoraan

sanoen osaa sitä laskeakaan ja päätäni rupeaa kivistämään jo sitä

ajatellessanikin."