VI.

Kulkiessani konttorini läpi muutamia minuutteja myöhemmin kuulin Bobin

äänen Beulah Sandsin huoneesta. Se oli kohonnut intohimoisen

kaunopuheliaisuuden asteelle.

"Kyllä, Beulah, olen tehnyt sen aivan yksinäni. Olen ristiinnaulinnut

Comemeyerin, 'Standard Oilin' ja 'Järjestelmän', jotka naulitsivat

minut ristille muutamia viikkoja sitten. Sinulla on kolme miljoonaa, ja

minulla seitsemän. Nyt sinun tarvitsee vain mennä kotiin isäsi luo ja

sitten palata luokseni. Takaisin luokseni, Beulah, takaisin luokseni

tullaksesi vaimokseni."

Hän pysähtyi. Ei kuulunut ääntäkään. Odotin; sitten, pelästyneenä,

astuin Beulah Sandsin huoneen ovelle. Bob seisoi juuri ja juuri

kynnyksen sisäpuolella, mihin hän oli pysähtynyt kertoakseen tytölle

ilahduttavat uutiset. Tämä oli noussut ylös työpöytänsä äärestä ja

katseli häntä tuskallisella tuijotuksella. Bob näytti jähmettyneen

paikalleen hänen katseestaan, rakkauden purkauksen villi hurmaus

heijastui yhä hänen silmistään. Beulah sanoi juuri saavuttuani oven

luo.

"Bob, autuutesi tähden, kerro minulle, että sait nuo rahat ilman

vääryyttä, rehellisesti."

Bobin on täytynyt käsittää vasta nyt ensimmäistä kertaa, mitä hän oli

tehnyt. Hän ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti tytön silmiin. Tämä

oli nyt hänen vieressään.

"Bob, hermosi ovat riekaleina", hän sanoi, "Olet käynyt hirvittävän

tulikokeen läpi. Olen viimeisen tunnin ajan lukenut tiedonantoja

kaatuneista pankeista ja trusteista sekä konkurssiin menneistä

pankkiiritaloista. Olen lukenut, että sinä sait tuon aikaan; että sinä

olet ansainnut miljoonia -- ja tiesin, että teit sen minun ja isäni

tähden; mutta kaiken iloni, kiitollisuuteni, rakkauteni keskellä --

sillä, oi Bob, minä rakastan sinua --" hän pisti väliin intohimoisesti,

"tuntuu siltä kuin rakastaisin sinua yli ihmissydämen kaiken kyvyn

rakastaa. Minusta näyttää, että saadakseni oikeuden olla sinun tämän

elämän yhden ainoankin hetken, olisin hymyillen valmis kestämään kaikki

ikuisen kidutuksen tuskat ja kurjuudet. Kyllä, Bob, oikeudesta, että

kutsuisit minua omaksesi, kun vain kuulisin sanankin, olisin valmis

tekemään mitä tahansa, Bob, mitä tahansa, joka on kunniallista."

Beulah oli vetänyt Bobin käden alas lähelle kasvojaan, ja hänen suuret,

siniset silmänsä tutkivat Bobin silmiä, ikäänkuin tunkeutuakseen aivan

sieluun asti. Hän oli aivan kuin lapsi yksinkertaisessa vetoomuksessaan

saada nähdä hänen sydämensä, nähdäkseen, ettei siellä ollut mitään

mustaa.

Tuijotuksen jatkuessa hänen kauniit kätensä leikittelivät Bobin

hiuksilla kuten äidin tyynnytellessään sairasta lastaan.

"Bob, puhu minulle, puhu minulle", hän pyyteli, "kerro minulle, ettei

noiden miljoonien hankkimiseen liittynyt mitään kunniatonta. Kerro

minulle, ettei kukaan ole joutunut kärsimään kuten isäni ja minä itse

olemme kärsineet. Kerro minulle, etteivät itsemurhaajat ja tuomitut,

häpeään raahatut tyttäret ja hullujenhuoneeseen lähetetyt äidit, jotka

ovat tämän pörssikauhun seurauksia, ole sinun keksimäsi, epärehellisen,

kunniattoman juonen uhreja. Bob, oi Bob, vastaa minulle! Kiellä, tai

minun sydämeni särkyy muutoin; tai, Bob, jos olet erehtynyt, jos olet

tehnyt jotain, jota palavassa halussasi auttaa minua ja isääni pidit

luvallisena, mutta jonka nyt huomaatkin vääräksi, niin puhu se minulle

rakas Bob, ja yhdessä sitten koetamme auttaa asiaa. Koetamme keksiä

jonkun keinon sovittaaksemme vääryyden. Me annamme joka miljoonan

viimeiseen ropoon asti niille, jotka olet onnettomuuteen saattanut.

Isäni tappio ei merkitse mitään. Me lähdemme yhdessä kotiin hänen

luokseen, kerromme mitä olemme tehneet, mitä olemme saaneet aikaan,

tunnustamme erehdyksemme ja nähdessään meidän epätoivomme unohtaa hän

omat surunsa. Sillä niin suuresti kammoo minun isäni kaikkea

häpeällistä, että hän pitää kurjuutensakin onnena saadessaan tietää

tyttärensä hänen opetuksiaan noudattaen sovittavan tämän suuren

vääryyden. Ja sitten, Bob, menemme naimisiin, ja sinä ja minä ja minun

vanhempani asumme kaikin yhdessä ja tulemme -- oi, me tulemme niin

onnellisiksi ja alamme elämän vasta uudestaan."

"Beulah, herkeä! Jumalan ja rakkautesi nimessä pyydän sinua: ei

sanaakaan enään! Miehen kärsimyksillä on rajansa, vaikka tämä mies

sitten olisikin suuri, vahva peto, kuten minä. Ja Beulah, tämän rajan

olen minä saavuttanut. Tämä päivä on ollut raskas minulle."

Hänen äänensä heltyi ja kävi pehmeäksi kuin lapsen.

"Minun täytyy lähteä takaisin kadun hälinään ja melskeeseen, yhtyä

pauhaavaan joukkoon ja koettaa hillitä hermoni, saada takaisin

ajatuskykyni. Sitten voin ajatella taas oikein ja minä tulen takaisin

sinun luoksesi ja yhdessä punnitsemme, olenko tehnyt jotain, joka tekee

minut arvottomaksi koskettamaan Luojan luomista kauneimman naisen

poskea, käsiä ja huulia. Beulah, sinä tiedät, että en tahtoisi pettää

sinua, vaikka ruumiini ja sieluni olisivat kysymyksessä, ja minä lupaan

sinulle, että jos olen tehnyt sinun ja isäsi mielestä väärin, teen

kaikki mitä käsket sovittaakseni rikokseni."

Hän otti tytön käden omiinsa hiljaa ja kunnioittavasti ja kosketettuaan

huulillaan hänen ihanaa kullankarvaista tukkaansa lähti huoneesta.

Beulah Sands kääntyi minun puoleeni. "Mr. Randolph, pyydän teitä,

lähtekää hänen muassaan. Hän on aivan suunniltaan. Eikä voi tietää,

mitä levoton, myrskyisä mielensä hänet saattaa tekemään. Minäkin olen

tuntenut kiusauksia öisin kuumeen kourissa ajatellessani isäni tilaa.

Saatanan käskyläiset vainoovat onnettomia, kun ei kukaan näitä

rakastava olento ole lähellä. Olen monta kertaa ajatellut, että useat

kauheat onnettomuudet olisi voitu estää, jos joku hyvä, säälivä ystävä

olisi ratkaisevassa, turmiota tuottavassa silmänräpäyksessä seisonut

kärsivän sivulla lohduttamassa, viittaamassa ylös, kohti aurinkoa, joka

nyt on hetkellisesti pilviin peittynyt, ja pimeys sentähden tuntunut

sietämättömältä. Menkää kaikin mokomin, mr. Randolph, hänen jälissään,

jotta voisitte olla käsillä, jos hän epätoivoissaan siitä, mitä on

aikaansaanut, aikoisi vahingoittaa itseään. Sanokaa hänelle, että

peljätty huomispäivä ei koskaan ole niin kamala kuin se edeltäkäsin

saattaa näyttää."

Minä tapasin Bobin heti konttorin edustalla. En puhunut hänelle mitään,

sillä arvasin, ettei hän ollut halukas antautumaan keskusteluun. Kuljin

aivan hiljaa hänen perässään ja olin päättänyt pitää silmällä häntä.

Kello oli vähää vailla yksi. Wall Street oli hulluutensa huipulla,

jokaisen oli vallannut raivoisa kiihko. Päivän suuren tapahtuman

johdosta oli tämä ainakin vilkasliikkeinen rahamiesten katu tulvillaan

väkeä. Sanomalehtipojat myyskentelivät iltapäiväpainoksia. "Hirveä

pörssikauhu Wall Streetillä. Yksi mies kaikkia muita vastassa. Robert

Brownley kukistanut 'Kadun'. Ansainnut kaksikymmentä miljoonaa

tunnissa. Pankkeja täytynyt sulkea. Hävitystä ja raunioita kaikkialla.

Mr Snow, Asterfield Nationalin toimeenpaneva johtaja tehnyt

itsemurhan." Bob ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän kulki eteenpäin

pitkin, tasaisin askelin, pää pystyssä ja avaruuteen tuijottaen -- hän

vaan ajatteli, ajatteli sielunsa pelastusta. Ohikulkijat katsoivat

häneen, muutamain silmissä kuvastui sammumaton viha ja he näyttivät

aikovan karata hänen kimppuunsa. Toiset taas huusivat hänelle

ystävällisiä sanoja nauraen iloisesti; toiset kääntyivät uteliaina

taakseen katsomaan häntä. Helposti voi eroittaa haavoittuneet

voitonriemuisista ja niistä, jotka vaan välinpitämättöminä kuuntelivat

tuon suuren vauhtipyörän huminaa, jonka vaikutus ulottui laajalle

rahamaailmaan. Bob ei huomannut ketään. Mihin hän aikoi? Hän tuli kadun

päähän, kadun, jonka tunnusmerkkinä ovat raha ja rikokset, ja kulki

yli Broadwayn. Vihdoin joutui hän vanhan Trinityn kirkkomaata

ympäröivän aidan viereen. Pidellen molemmin käsin aidanliisteistä,

tuijotti hän mammonan vartijoitten haudoilla oleviin lahonneisiin

patsaisiin, miesten, jotka olivat eläneet maan päällä ja taistelleet

sankaritaistelujaan kuten hänkin eli ja taisteli, mutta, jotka nyt

eivät enään tienneet mitään kymmenenlyönneistä eivätkä kolmen

lyönneistä, ja joita ohikulkevat pörssipelaajat ja dollarin

edessä ryömijät ajattelivat yhtä välinpitämättöminä kuin heidän

hautamerkkiensä alustoja kalvavia matoja. Muutaman minuutin ajan seisoi

hän liikkumattomana, sitten lähti hän astumaan eteenpäin pitkin

Broadwayta. Hän meni Tykistöpuistoon. Joka penkillä istuskeli

ihmishaaskoja, joita New-Yorkin mahtavat likaviemärit oksentavat

tuhansittain ilmoille auringonnousun aikana: tässä juopunut raukka

nukkumalla haihduttaen humalaansa, tuossa italialainen nainen, jota

ympäröi puolentusinaa dollarikuninkaitten alkuja ja tulevia

salonkikuningattaria, vaatetuksestaan päättäen äsken tulleet

siirtolaislaivalla satamaan. Bob Brownley ei näyttänyt huomaavan

mitään. Mutta sitten seisahtui hän äkkiä. Eräällä penkillä istui

lempeäkasvoinen äiti pidellen nukkuvaa kapalolastaan käsivarsillaan.

Pieni vaaleakiharainen poika nojasi päätään hänen polveensa ja nukkui

uneksien satumaailman hurmaavista metsistä ja kiemurtelevista

käytävistä. Naisen kasvoilla oli ilme, jossa kuvastui puoliksi nuoren

tytön luottavaa toivoa ja puoliksi varttuneen ihmisen kokemia

pettymyksiä ja suruja. Ne olivat kauniit kasvot, nähtävästi oli Luoja

luonut niitten omistajan iloista, huoletonta elämää varten, mutta nyt

oli suurkaupungin leima niissä selvästi huomattavissa.

"Mr. Brownley --" Nainen aikoi nousta seisomaan.

Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä

lapsia heidän suloisesta unestansa.

"Mitä te täällä teette, mrs --?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.

"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa,

jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli

kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei

enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän

lapsemme."

"Mitä te täällä teette?"

Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.

"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni

riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa

minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa

olla."

Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin

innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En

kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin

mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen

Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa.

Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon

saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua,

jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli

pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle.

Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut

likakaivoon -- suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet

varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli

isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. -- Minä näin

Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain.

Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja

lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan

paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob

Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa

Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen

rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä

lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä

siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja

luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten

kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta;

että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan

jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja

kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella

minua.

"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi

hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun

olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja

hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph &

Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.

Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five

Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta

kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä

pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin

kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella

häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun

raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin

pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa,

lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin

metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana

ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin

kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä

mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn

tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin

konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi

kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen

kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun

päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin

väkijoukossa.

Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani.

En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja

valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se

kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella.

Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi

silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet.

Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin

rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat

pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut

Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä

lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön

tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen,

jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan

kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet

ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta

olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten

koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka

henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat

kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah

Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä

katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin

hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä

ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista

tuskaa. Mutta -- kauhistuksien kauhistus! -- Silloin äkkäsin minä

jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin -- olin

tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas

katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät,

niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli

poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa

puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan

tyhjä kuori -- nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin,

ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä

painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas.

Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja

yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah

Sands hymyili -- pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden

kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen

palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen

alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt

katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta

päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah

oli äsken lukenut:

"Perjantai 13 päivä"

Ja sen alapuolella eräällä palstalla:

"Kamala tapaus Virginiassa."

"_Valtion etevin kansalainen, entinen Yhdysvaltain senaattori, entinen

kuvernööri, tuomari Lee Sands Sands Landingista, on mielenhäiriössä,

joka johtui hänen omaisuutensa ja haltuunsa uskottujen miljooniin

nousevain varain menetyksestä, leikannut kurkun poikki rammalta

vaimoltaan ja tyttäreltään ja lopuksi itseltään. Kaikki kolme kuolivat

silmänräpäyksessä"_.

Ja eräällä toisella palstalla:

"_Robert Brownley on aikaansaanut turmiollisimman pörssikauhun, mitä

Wall Streetin historiassa tunnetaan, levittäen hävitystä ja tuhoa yli

koko maan_."

Hirvittävä kuva eri vivahduksineen painui mieleeni, sydämeeni, koko

sieluuni. Se kuvasi rahanpalveluksen elo-juhla-näytelmiä, kaikkine

satoineen. Ja pääosan siitä muodosti elävältä kuollut, jossa yhä vielä

henki säilyi vainotakseen maalareita, joista yksi makasi maahan

masennettuna synkän, verisen taulunsa edessä.

Se sanataituri, joka erään hulluinhuoneen portin päälle kirjoitti:

"Ihmisen kärsimyksillä on määrätty rajansa, jonka yli käytyään hän saa

rauhan", ymmärsi hyvin Jumalan ihmeellisen viisauden. Beulah Sands oli

päässyt rajan yli ja saavuttanut rauhan.

Hirvittävä valitus taukosi ja tuhanharmaa kalpeus levisi Bob Brownleyn

kasvoille. Ennenkuin ehdin tarttua kiini häneen, kaatui hän lattialle

selälleen kuin kuollut. Bob Brownleykin oli astunut rajansa toiselle

puolelle. Minä kumarruin Bobin puoleen ja kohotin hänen päätänsä

suloisen naislapsen polvistuessa hänen viereensä peittäen hänen

kasvonsa suuteloilla ja huudellen hänelle kuin pieni tyttö nukelleen:

"Bob, rakas Bob, herää, herää! Beulahisi tahtoo puhella kanssasi." Kun

painoin käteni Bobin sydämelle ja tunsin sen alkavan sykkiä yhä

kovemmin ja kuunnellessani Beulah Sandsin lapsellista ääntä, jolla hän

niin iloisen luottavaisena huuteli ainoata, mikä hänellä oli enään

jäljellä entisestä elämästään, haihtui kauhu vähän mielestäni. Sen

sijalle tuli suuri, yhä kasvava tunne Jumalan ihmeellisestä

viisaudesta. Ajattelin kiitollisena äitini mielilausetta, että sovitus

on Jumalan ja luonnon korkein laki. Minä annoin Bobin pään vaipua

Beulahin polvelle ja hänen levollisesta, tasaisesta hengityksestään

päätin hänen vahingoittumatta päässeen ohi ratkaisevan hetken, sekä

ettei enään ollut hengenvaaraa pelättävissä kuten ensin olin luullut.

Bob nukkui. Beulah Sands lakkasi huutelemasta häntä, nosti hymyillen

sormen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Vait, Bob nukkuu." Yhdessä sitten

valvoimme nukkuvan rakastetun ja ystävän luona, Beulah onnellisena kuin

lapsi, jolla ei ole mitään heräämisestä pelättävissä, minä vavisten

ajatellessani, mitä silloin tapahtuisi. Minä olin päivän kuluessa

nähnyt ihmissielun siirtyvän tuntemattomiin maihin. Tulisiko toinenkin

seuraamaan sitä tällä matkalla? En todellakaan tiedä, kauvanko

odotimme, ennenkuin Bob heräsi. Minusta tuntui tämä aika kokonaiselta

ijäisyydeltä, vaikka sitä kellosta päättäen oli kestänyt vaan tunnin.

Bobin vahva ruumiinrakennus, hänen terve verensä ja loistava

ajatuskykynsä auttoivat häntä astumaan uuteen maailmaansa, joka oli

täynnä sydämen ja sielun kiduttavia falskia. Hän avasi silmäluomensa ja

katsoi minua ja Beulah Sandsia niin surullinen, kammoksuva ja synkkä

katse silmissään, että jo olisin toivonut niitten ainiaaksi

sulkeutuneen, tai avautuvan yhtä lapsellisen ilmeettöminä kuin tytönkin

silmät olivat. Vihdoin pysähtyi hänen katseensa tämän silmiin ja

huulensa kuiskasivat: "Beulah!"

"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika

herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja

innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.

Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen

ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että

hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän

tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti

rintaansa -- hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän

Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän

nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.

"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa

sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein

käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka

tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"

Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi

minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti

kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon

sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen.

Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle

paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä

päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli

tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.

Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön

olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme

kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko

ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle

lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan

liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt

kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten

myöhästymme."

Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni

harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja

ojensi hänelle.

"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja

ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah

Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka

vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala,

mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy

tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan

ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on

riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim,

paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai

luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman -- onnellisen ainakin

hänelle itselleen."