Viikon perästä palasi Bob konttoriin. Hän oli entisellään ja kuitenkin
muuttunut. Lepo oli ehdottomasti vahvistanut häntä silminnähtävästi.
Hän oli saanut takaisin terveen värinsä ja joustavuutensa, kulki pää
pystyssä ikäänkuin taisteluun valmiina ja kuin kaikkien pitäisi saada
tietää se. Mutta silmissä, lujasti yhteenpuristetuissa leuvoissa,
järkähtämättömän rauhallisessa, mutta samalla leppymättömän lujassa
tavassa, jolla hänen vahvat kätensä tarttuivat tuolin selustaan, oli
kuitenkin jotain, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat minulle, että
tämä ei ollut se iloinen, lämminsydäminen Bob Brownley, jonka olin
tuntenut ja jota olin rakastanut. Jos venäläisten nihilistien johtajana
olisin joutunut valitsemaan pommin heittäjää, ja silmäni olisivat
sattuneet mieheen, joka nyt seisoi edessäni, olisin heti valinnut hänet
sopivimpana toimittamaan tämän työn. Se polttorauta, joka viikko sitten
oli syösty Bobin sieluun, oli vaikuttanut hänen koko olentoonsa. Luulen
Beulah Sandsin myöskin ajatelleen samaan suuntaan. Sillä minä näin
säikähdyksen varjon vilahtavan hänen leveällä otsallaan nähdessään taas
Bobin, varjon, jota en koskaan ennen ollut siinä huomannut.
Harvoin näin Bobin palaamisensa jälkeisinä päivinä. Vielä harvemmin
luulen Beulah Sandsin hänet tavanneen. Pörssituntien aikana oleskeli
hän enimmäkseen pörssisalissa, mutta toimitti itse ainoastaan muutamia
tehtäviämme. Hän vaan hätäisesti tarkasti ne ja antoi ne sitten jonkun
apulaisen huoleksi. Mikäli minä ymmärsin, oleskeli hän siellä
kaivelemassa pettyneitten toiveitten hautoja, mikä on sellaisten
yritteliäin pörssimiesten sangen tavallista ajankuluketta, joitten
ensimäinen ylimääräinen juna on syöksynyt radalta "Järjestelmän"
tähystäjän väärän vaihteen tähden. Hänen tapansa kulkea myyntipaikalta
toiselle herätti huomiota ja toiset pörssissä olijat alkoivat
tarkastella häntä. Kaikki tiesivät Bobin menettäneen paljon
sokeriosakkeissaan tuona kauhun päivänä. Kuinka paljon, ei tiedetty,
mutta hänen ulkomuodostaan ja käytöksestään päättelivät ihmiset sen
olleen musertavan iskun Bobille. Ei mikään herätä pörssimiehessä niin
pian sääliä toveria kohtaan kuin tieto siitä, että "Ne" ovat tehneet
tyhjäksi hänen El Dorado-tuumansa, edellyttäen nimittäin, että
onnettomuuteen joutunut on kunnon mies. He mukautuvat silloin kaikkiin
hänen oikkuihinsa ja odottavat kärsivällisesti päivää, jolloin tämä
taas on päässyt säännölliseen tilaansa; sillä kaikki pörssipelaajat,
jotka kohtalo tai vanhan noidan kyttyräselkäinen sisar, "Järjestelmä"
on kaivoon viskannut, joko painuvat pohjaan tai vähitellen tointuvat
ennalleen. Joka päivä pörssin suljettua katosi Bob, eikä kukaan
tiennyt, mihin hän meni. Pari kertaa olen koettanut saada hänet
ilmaisemaan sen, kun vaimoni puolesta kutsuin häntä luoksemme
päivällistä syömään. Hän heti pyysi viemään Katelle anteeksipyyntönsä,
mutta enempää hän ei ilmaissut. Nähtävästi luuli hän, etten välittänyt
hänen hommistaan muulloin kuin liiketunneilla.
Beulah Sandsissa oli ainoastaan yksi muutos huomattavissa. Heti kun
joku seisahtui hänen työhuoneensa oven eteen, katsahti hän ylös
työstään kaihoavin, melkein rukoilevin katsein, ikäänkuin alituisesti
olisi odottanut jotakuta. En ollut nähnyt Bobia hänen luonaan sitten
tuon onnettomuuden päivän, ja koska hän joka aamu meni suoraa päätä
pörssiin ja lähti joka ilta pörssistä käymättä konttorissa, toimittaen
kaikki asiansa sananviejäin tai sähkösanomain avulla, oli tytön
mahdotonta saada häntä tavatakaan.
Marraskuun 1 päivä oli tullut ja mennyt, eikä minkäänlaista muutosta
näkynyt Beulah Sandsin tilissä. Vaivaiset 30,000 dollaria oli jäljellä,
mutta uusia summia ei oltu merkitty sinne. Eräänä iltapäivänä oli
Beulah pyytänyt saada puhua Bobin ja minun kanssa työhuoneessaan.
Hän voi tuskin pyytää Bobia tulemaan pyytämättä minuakin, tiesin
siis hänen tahtovan tavata Bobia ja tunsin olevan parasta antaa heidän
olla kahdenkesken. Jonkin tekosyyn nojalla jäin siis istumaan
kirjoituspöytäni ääreen, käskin Bobin mennä tytön työhuoneeseen ja
lupasin itse pian tulla perässä. Hän meni sisään ja jätti oven
raolleen. Luulen heidän heti Bobin sinne mentyä unohtaneen minun olevan
olemassakaan. Pöytänsä luota ei Beulah voinut nähdä minua ja Bob istui
selkä puoliksi minuun päin. "Minä en mielelläni vaivaa teitä tilinne
tähden", kuulin tytön sanovan epävarmalla äänellä, "mutta kun minun
täytyy matkustaa isäni luo viikkoa jälkeen joulun, haluaisin kysyä
teiltä, eikö olisi parasta kirjoittaa hänelle ja sanoa, että vaikka
jokin ihmetyö mahdollisesti voisi tapahtua, en kuitenkaan luule meidän
voivamme pelastaa häntä. Niin suoraan en juuri voi tätä hänelle sanoa,
mutta kyllä minun pitäisi kuitenkin valmistaa häntä tätä iskua
vastaanottamaan. Minä en ole neuvotellut teidän kanssanne uusista
yrityksistä, mr. Brownley, tuon onnettoman sokerikeinottelun perästä,
ja --"
"Miss Sands, minä ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti hänet Bob, "ja
pyydän teiltä anteeksi, etten ole neuvotellut teidän kanssanne
asioistanne. Syynä siihen on se, etten itse ole ollut täysin selvillä,
mitä olisi tehtävä. Toivon, ettette epäilisi minun unohtaneen asiaanne.
En silmänräpäykseksikään, otettuani teidän raha-asianne huostaani, ole
unohtanut lupaustani pitää huolta, ettei mitään siinä suhteessa tule
laiminlyödyksi. Minä olen todellakin koettanut ajatella jotain lupaavaa
keinottelua, mutta -- mutta", äänensä kävi käheäksi -- "ei minulla ole
enään samaa luottamusta itseeni, tuon sokeripäivän jälkeen, jolloin
tein tyhjäksi teidän toiveenne pelastaa isänne -- minulta puuttuu usko
itseeni, joka on välttämätöntä pelin voittamiseksi."
Tuli hetken hiljaisuus, sitten kuulin äänen, jota on mahdoton sanoin
kuvata, ja joka selvemmin kuin mitkään sanat osoitti naisen seuranneen
sydämensä kehoitusta. Kun vasten tahtoanikin katsahdin sinne päin, näin
näyn, josta lumouksen valtaamana en voinut kääntää pois silmiäni. Bob
istui kumartuneena eteenpäin, kätkien kasvonsa käsiinsä ja hänen
edessään oli polvillaan Beulah Sands kädet Bobin kaulalla painaen tämän
päätä rintaansa vasten. "Bob, Bob", sanoi hän puoliksi tukahtuneella
äänellä, "minä en tätä enään kestä: Sydämeni pakahtuu sinua
ajatellessani. Sinä olit niin onnellinen, ennenkuin minä tulin sinun
tiellesi, ja sinun onnesi on muuttunut suruksi ja epätoivoksi -- kaikki
minun tähteni -- vieraan naisen. Alussa ajattelin vaan isääni ja kuinka
voisin hänet pelastaa, mutta siitä päivästä, jolloin näin noitten
miesten suuntaavan iskunsa sinun sydämeesi, on minut vallannut palava
halu sanoa sinulle, sanoa sinulle, Bob --."
"Mitä, Beulah, mitä? Jumalan tähden, älä epäile, sano minulle se, sano
Beulah!" Hän ei nostanut päätään. Se lepäsi tytön rinnoilla, ja
käsivartensa oli hän kietonut tytön ympärille. Tämä taivutti päätänsä
ja nojasi kauniin, pehmeän, kyynelten huuhteleman poskensa Bobin
ruskeaan tukkaan. "Bob, anna anteeksi, mutta minä rakastan sinua, minä
rakastan sinua, Bob, kuten ainoastaan nainen voi rakastaa, joka ennen
ei ole rakkautta tuntenut, vaan elänyt ankaria velvollisuuksiaan
noudattaen. Bob, joka ilta sitten kun kaikki toiset ovat lähteneet,
olen hiipinyt sinun konttoriisi ja istunut sinun tuolillesi. Olen
painanut pääni sinun kirjoituspöytääsi vasten ja itkenyt, itkenyt
kunnes en enää ole luullut voivani elää huomiseen kuulematta sinun
sanovan rakastavasi minua etkä välittäväsi siitäkään, että olen
tuottanut turmion sinulle. Olen silitellyt tuolin selkänojaa, jolla
sinun armas pääsi on levännyt. Ja suuteloillani olen peittänyt
käsipuun, jota sinun vahva, rohkea kätesi on pidellyt. Joka ilta olen
polvistunut kirjoituspöytäsi ääressä ja rukoillut Jumalaa suojelemaan
sinua kaikista vaaroista ja karkoittamaan elämäsi taivasta pimittävät
synkät pilvet. Olen rukoillut häntä tekemään minulle mitä tahansa,
vieläpä isällenikin ja äidilleni, kunhan sinä vaan saat takaisin
onnesi, jonka sinulta olen ryöstänyt. Bob, minä olen kärsinyt, kuten
ainoastaan nainen voi kärsiä."
Hän nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan, itki
katkerasti vavahdellen kuin pieni lapsi, joka yöllä tulee äitinsä
vuoteen ääreen valittamaan peikkojen häntä peljättäneen. Ennenkuin hän
oli lakannut puhumasta, olin päässyt lumouksesta, kääntänyt pääni
poispäin ja koettanut olla kuulematta hänen sanojaan. Pelkäsin
häiritseväni heitä enkä uskaltanut mennä sulkemaan Beulahin huoneen
ovea tai lähteä pois konttorista, sillä ovi ulospäin oli aivan lähellä
hänen oveansa. Minä odotin siis äänettömänä. Hiljaisuutta, joka tuntui
loppumattomalta, katkaisivat silloin tällöin Beulahin nyyhkytykset.
Mutta silloin kuului Bob pitkään huoahtaen ilosta sanovan:
"Beulah, Beulah, oma Beulahini!"
Ymmärsin hänen nousseen seisomaan. Minäkin nousin aikoen sulkea oven.
Mutta taas sain nähdä näyn sellaisen, että jäin kuin kiinninaulattuna
seisomaan paikalleni. Bob oli tarttunut Beulahin olkapäihin, piteli
häntä etäämmällä itsestään ja katseli hänen silmiinsä kauvan ja
rukoillen. En koskaan ennen ole ihmiskasvoissa nähnyt tuota säteilevää
iloa, jonka vanhat mestarit tauluissaan ovat kuvanneet Kristuksen eteen
polvistuneitten ihmisten kasvoilla, ihmisten, jotka katseellaan
tahtovat hänelle ilmaista sielunsa rakkauden ja kiitollisuuden. Seisoin
kuin kivettynyt. Hitaasti ja kunnioittavasti, kuten jälkeen jäänyt mies
koskettaa kuolleen vaimonsa rakastettua otsaa, kumartui Bob suutelemaan
häntä. Yhä uudestaan painoi hän tytön rintaansa vasten suudellen hänen
otsaansa, silmiään ja huuliaan. En tahtonut viipyä enään. Kiiruhdin
käytävälle ja ikäänkuin vasta nyt olisivat huomanneet minun olevan
lähellä, kääntyivät molemmat ja katsoivat minuun. Vihdoin hengähti Bob
syvään ja puhkesi nauruun, joka ilmaisi onnea, mutta, jossa kuitenkin
kyyneleet helähtelivät.
"Kas vaan, Jim, vanha kunnon Jim, mistä sinä tulet? Kuten kaikki
muutkin urkkijat, olet ollut hiljaa kuin hiiri. Myönnä Jim, ettet ole
kuullut itsestäsi puhuttavan pahaa etkä hyvää, sillä nyt vasta johtuu
mieleeni, että olemme olleet kovin itsekkäitä, ja jättäneet sinut
puuhailemaan tilikirjain ääreen."
Me nauroimme kaikin, ja Beulah Sands punastui kuin ruusu sanoessaan:
"Mr Randolph, me emme nyt ole toimineet juuri paraan taitomme mukaan
isäni asioissa."
Hetken kuluttua aloimme keskustella asiasta ja tulimme siihen
päätökseen, että Beulah kirjoittaisi isälleen niin varovaisesti kuin
suinkin, välttäisi kovin suoraa selitystä, mutta kuitenkin ilmoittaisi
ei vielä päässeensä pitkällekään siinä asiassa, jota toimittamaan hän
oli matkustanut pohjoiseen. Bob oli nyt aivan kuin toinen mies ja samaa
voitiin sanoa Beulah Sandsista. Molemmat kertoivat nyt pelostaan ja
toiveistaan sangen avomielisesti vastoin entistä tapaansa. Yhdessä
kohdassa näytti Bob vaiteliaalta. Vihdoin kysyin häneltä suoraan:
"Kuule Bob, onko sinulla jotain mielessäsi, josta voisi olla todellista
apua miss Sandsille ja hänen isälleen?"
"En tiedä, mitä siihen vastaisin Jim. Voin vaan sanoa, että minulla on
eräitä tuumia, uhkarohkeita kylläkin, mutta -- niin, asia on se, että
minä noudatan varmaa ajatussuuntaa."
Älysin, ettei hän tahtonut ilmaista minulle suunnitelmiaan. Me
erosimme, ja Bob ajoi yhdessä miss Sandsin kanssa.
Parin päivän perästä lähetti hän tiedon haluavansa puhua meidän
kanssamme, kun tulisimme konttoriin.
"Olen saanut sähkösanoman isältäni", sanoi hän, "se saattaa minut
levottomaksi. Siinä on näin: 'Tärkeitä papereita lähetetty tämän päivän
postissa. Vastaa heti kun olet saanut.'"
Sitten tuli kirje. Se osoitti tuomari Sandsin olevan kovin hermostunut
ja tuskallisessa mielentilassa. Hän kirjoitti eläneensä alituisessa
pelossa, sillä muutamat hänen ystävistään, joiden maatilat olivat
uskotut hänen huostaansa, olivat saaneet nimettömiä kirjeitä, joissa
kehoitettiin ottamaan selkoa siitä, kuinka tuomari hoiti hänelle
uskottuja tehtäviään. Sitten oli Reinhart liittolaisineen koettanut
pakoittaa häntä myymään kaikki Rannikkorata-osakkeensa, joita he
tarvitsivat järjestääkseen uudestaan koko suunnitelman ja pannakseen
toimeen tuumat, joita jo kauvan olivat hautoneet mielessään.
He olivat alentaneet osakkeittensa hintaa tavattomasti. Tuomari Sands
selitti, että sinä päivänä, jolloin hän olisi pakoitettu myymään
rannikkorata-osakkeensa, täytyisi hänen ilmaista asiainsa tila, koska
ilman laillisen oikeuden suostumusta ei myyminen voisi tulla
kysymykseen. Kirjeen loppu kuului näin:
"Rakas tyttäreni, tiedän itse paremmin kuin kukaan muu, kuinka vähän
toivoa on sinun yrityksistäsi. Mutta niin toivoton on tilani ollut
viime aikoina, niin paljon minä luotan sinuun, rakas lapseni, ja me
ihmiset olemme siten luodut, että lannistumaton toivo herää meissä
joutuessamme suuriin vaikeuksiin -- niin, minä olen toivonut ja toivon
edelleenkin, että sinusta on tuleva perheemme pelastaja; että sinä,
heikko lapsi, voit Jumalan avulla tulla siksi, joka pelastat tämän
nimen, jonka tahrattomuus on meille molemmille elämätämme kalliimpi;
että sinä voit karkoittaa nälän hirviön meidän oveltamme, josta näihin
asti ainoastaan menestyksen ja onnen säteet ovat sisään tulvineet;
sillä sinusta, rakas Beulah, on tuleva se joka pelastat vanhan isäsi
astumasta häpeällä hautaan. Anna anteeksi rakas lapsi, että minä lasken
sinun heikoille hartioillesi tämän taakan, että olen kyllin heikko ja
turvaton antaakseni sinun yksinäsi huolehtia kaikista. Jos ei enään
toivoa ole, käsken sinua, luettuasi tämän kirjeen heti sanomaan se
minulle, sillä vaikka minä taloudellisesti ja sielun voimiinkin nähden
olen aivan mennyttä miestä, on minun nimeni kuitenkin Sands, eikä
kukaan heistä ole väistynyt velvollisuuden tieltä, kuinka tuskallinen
ja raskas se sitten on ollutkin."
Antaessani kirjeen takaisin miss Sandsille, sanoi hän:
"Saanko nyt kertoa teille, mr Randolph, ja mr Brownleylle vähän
isästäni ja kodistani, jotta saatte nähdä olomme sellaisina kuin ne
todellisuudessa ovat? Isäni on jaloimpia miehiä, mitä maa päällänsä
kantaa. Minä yksin en sitä sano -- jos te kotivaltioni asukkailta
kysyisitte sen miehen nimeä, joka on tehnyt valtion aineellisen
edistymisen, sen asukkaitten ylhäisten ja alhaisten, valkoisien ja
mustien hyväksi enemmän kuin kukaan muu, vastattaisiin teille: 'Tuomari
Lee Sands.' Kansa on jumaloinnut ja vieläkin jumaloi häntä.
Suoritettuaan tutkintonsa yliopistossa pääsi hän isoisäni, senaattori
Lee Sandsin lakiasiaintoimistoon. Ennenkuin oli täyttänyt
kolmeakyrnmentäkään, pääsi hän kongressin jäseneksi ja häntä pidettiin
valtiomme etevimpänä kaunopuhujana, jotka eivät meillä ole niinkään
harvinaisia. Kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisenä meni hän naimisiin
äitini, serkkunsa Julia Leen kanssa Richmondista ja siitä ajasta asti
aina siihen päivään, jolloin tuo petomainen rosvo hyökkäsi hänen
kimppuunsa, vietti hän sellaista elämää, jollaista jalo mies on
toivonut aina viettävänsä, jos Luoja olisi hänelle sen sallinut. Teidän
olisi pitänyt käydä kodissani voidaksenne täysin ymmärtää ja arvossa
pitää isäni luonnetta ja nähdäksenne, kuinka tämä suru on häneen
koskenut. Joka ainoa aamu viettää hän tunnin äitini luona, joka on
lannetaudin tähden tullut raajarikoksi. Hän ottaa äitini käsivarsilleen
ja kantaa hänet kirjastohuoneeseen kuin pienen lapsen. Ja sitten lukee
hän tälle -- hän tuntee hyvät kirjat yhtä tarkoin kuin paraat
ystävänsä. Sitten kantaa hän äidin takaisin huoneeseensa ja menee
tunniksi kansan -- viljelysmailla työskenteleväin neekerien ja
valko-ihoisten vuokraajain -- pariin, jotka ovat levinneet ympäri
maakunnan. Hän on kuin heidän kaikkien isä. Hän auttaa heitä heidän
suurissa ja pienissä huolissaan. Tuntikaudet työskentelemme sitten
yhdessä hänen omissa raha-asioissaan. Neljä tai viisi tuntia
iltapäivällä työskentelee hän omia tiluksiaan koskevissa asioissa.
Monta kertaa on hän sanonut minulle: 'Meillä on omaisuutta täyden
miljoonan arvosta rahassa ja maassa, eikä kenelläkään saisi olla
enempää Amerikassa nykyisen hallitusmuodon voimassa ollessa. Ylijäämän
pitäisi jokaisen kunniallisen miehen antaa takaisin kansalle, jolta sen
on ottanutkin. Minä en ikinä tahdo, että perheelläni olisi enemmän kuin
miljoonan dollarin omaisuus.' Kun hän ryhtyi Rannikkoradan asioihin,
selitti hän minulle tekevänsä sen auttaakseen Wilsoneja -- vanhoja
ystäviä, joiden neuvonantajana lakiasioissa hän oli ollut monta vuotta
-- edistämään Etelävaltioitten kehitystä. Hän puhui minulle, kuinka
hyödyllistä olisi kiinnittää hänelle uskotut varat tähän yritykseen.
Hän sanoi pitävänsä velvollisuutenansa käyttää nämät varat samoin kuin
omansakin tähän, josta koko etelävaltioitten väestöllä tulisi olemaan
hyötyä, eikä lähettää niitä pohjoiseen jauhettavaksi 'Järjestelmän'
myllyssä Wall Streetillä. Nämät rahat olivat Etelävaltioissa hankitut
ja sellaisten miesten kokoomat, jotka rakastivat maatilkkuansa enemmän
kuin kaikkia maailman rikkauksia. Miksi ei sitten käytettäisi niitä
näitten alkuperäisten omistajainsa rakastamien maatilkkujen hyödyksi?
Muistan elävästi, kuinka hän hämmästyi, kun Wilsonit ilmoittivat
hänelle rahojen täten sijoitettuina tuottavan omistajilleen suurta
voittoa.
"'Se ei ole oikein, Beulah', sanoi hän minulle eräänä aamuna saatuaan
Baltimoresta kirjeen, jossa ilmoitettiin Rannikkoradan osakkeitten ja
arvopapereitten nousseen, jotta ne tuottivat yli viisikymmentä
prosenttia voittoa, 'ei ole oikein tehty ansaita sillä tavalla. Ei
kenenkään pitäisi saada enempää kuin laillisen koron ja kohtuullisen
voiton mahdollisen tappion varalta, jos on kysymys pääoman
sijoittamisesta, mutta erittäin koskee tämä liikenneyhtiöitä, jotka
jokaisen dollarinsa saavat ratoja käyttävältä kansalta. Olen punninnut
asiaa kaikin puolin, eikä se ole oikein; eikä se olisi sallittuakaan,
jos kansa, joka lait säätää omaksi parhaakseen, ymmärtäisi etuaan,
kuten sen pitäisi.'
"Kerran toisensa perästä kirjoitti hän Wilsoneille, että he hoitaisivat
radan asiat niin, että säästö jokaisen vuoden lopussa olisi riittävä
radan ja kaluston kunnossa pitämiseksi ja koron sekä kohtuullisen
osingon jakamiseen. Ja kun Wilsonit tulivat kotiimme esittämään hänelle
Reinhartin ja tämän rosvotoverien tarjousta maksaa suunnattomia summia,
jos saisivat haltuunsa Rannikkoradan silmälläpidon, suuttui hän kovasti
ja väitti tällaisilla ehdotuksilla solvaistavan kunniallista miestä.
Hän neuvoi radan hallinnon luottamusmiehiä estämään Reinhartia saamasta
haluamaansa tointa haltuunsa. Minä istuin kirjastossa, kun isäni puhui
vanhemman Wilsonin ja johtajien kanssa.
"Hän kääntyi John Wilsonin puoleen kehoittaen häntä tekemään kaiken
voitavansa estääkseen yhä enenevää taipumusta käyttää kansan
tietämättömyyttä sen orjuuttamiseksi. Hän sanoi, että jonkun yleisesti
arvossa pidetyn miehen, joka on korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa
ja rikas, jonkun, johon kansa luottaa, täytyisi alkaa taistelun näitä
new-yorkilaisia saatanoita vastaan, joilla rahan kokoaminen keinoista
välittämättä on ainoana päämääränään. Ja hän sanoi John Wilsonille,
että tämä, John W., juuri oli sopiva mies siihen, sillä hänellä oli
suuri omaisuus, jonka hän oli kunniallisesti perinyt isältään ja
iso-isältään; kukaan ei syyttäisi hänen olevan kerskailijan, joka
koetti herättää huomiota, ja hän nautti niin vanhaa ja horjumatonta
luottamusta rahamaailmassa, että häntä siellä jokainen tottelisi. Minä
muistan, kuinka painavasti isäni sanoi: 'Minä sanon sinulle, John, että
on amerikalaisen kunniaa alentavaa _edes keskustellakaan_ sellaisesta
ehdotuksesta, jonka Reinhart, tuo roisto on esittänyt. Hän sanoi, ettei
asiaa vähääkään muuta se, että Reinhart omistaa parikymmentä miljoonaa,
on kolmen- tai neljänkymmenen suuren yhtiön hallinnon jäsenenä ja
lahjoittaa vuosittain suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin ja
kirkolle -- hän on roisto kaikesta huolimatta. Ja jokainen', lisäsi
hän, 'uskaltaa sanoa, että hän ottaa liikenneyhtiön osakkeita, jotka
juuri edustavat määrättyä siihen sijoitettua summaa, korottaakseen
niiden hinnan viisi- ja kymmenen kertaa todellista arvoa suuremmaksi
pakoittamalla kansan maksamaan hävyttömän korkeita piletti- ja
rahtimaksuja ja täten kiskoo korkoja vääryydellä kootusta pääomasta!
"Tämä päätös, jonka isäni ja Wilsonit kokouksessa tekivät -- päätös
joka tapauksessa kieltäytyä panemasta Etelävaltioitten kansaa Wall
Street-'Järjestelmän' kiskomisille alttiiksi, nosti Reinhartin ja hänen
dollaripuolueensa sotajalalle. Siitä, mitä nyt olen isästäni kertonut,
voitte kuvitella, minkälaisessa asemassa hän nyt on. Kun öisin
ajattelen häntä -- ajattelen, kuinka hän toivoo, vaikka ei mitään
toivoa enään ole, eikä hänellä ole ketään apuna, ei ketään, jolle
puhuisi surustaan, ajattelen, kuinka uhrautuvasti hän rakastaa äitiäni
ja tahtonsa voimalla onnistuu salata tältä kauheat kärsimyksensä --
olen tulla hulluksi tästä kaikesta."
"Miss Sands, miksi ette tahdo ottaa lainaksi rahoja, jotka tarvitaan
isänne asiain korjaamiseksi", kysyin minä.
"Te olette kovin hyvä, mr Randolph, mutta te ette tunne minun isääni
oikein, vaikka olen koettanut kuvailla häntä teille. Hän ei tahdo
toisen kustannuksella saada huojennusta kärsimyksissään, vaikka ne
olisivat vielä sata kertaa ankarammat. Te ette ymmärrä Sandsien suvun
vanhanaikaista, syvälle juurtunutta ylpeyttä."
"Mutta ettekö te voisi salata häneltä, mistä päin apu tulee?"
Tyttö tuijotti minua ällistyneenä suurilla sinisillä silmillään.
"Mr Randolph, en suinkaan minä voi pettää isääni. Vaikka hänen henkensä
olisi kysymyksessä, en voisi hänelle valehdella. Mahdotonta. Isäni
inhoo valhetta. Hän pitää valehtelijaa alhaisimpana kaikista luoduista
olennoista. Kun tulen kotiin isäni luo, sanoo hän minulle: 'Kerro nyt,
mitä olet tehnyt'. Minä näen hänen seisovan edessäni kahden valkean
pilarin välissä puistokäytävän päässä. Minä kuulen hänen sanovan hiljaa
ja rauhallisesti: 'Tervetullut, Beulah, tyttäreni. Äitisi odottaa sinua
ylhäällä huoneessaan. Mene kaikin mokomin heti hänen luokseen.' Sitten
kuljettaa hän minua ympäri istutusmaita näytelläkseen ne minulle eikä
anna minun sanoa sanaakaan raha-asioistamme ennenkuin päivällisen
jälestä, jolloin naapurit ovat poistuneet, sillä ei kukaan Sands palaa
matkoilta, ilman että hänet erityisellä tavalla lausutaan
tervetulleeksi. Kun olen toivottanut hyvää yötä äidille ja sisarelle,
ja hän on vetänyt pienen keinutuolini suuren nojatuolinsa eteen
kirjastossa, ja kun vihdoinkin olen sytyttänyt hänen sikaarinsa, katsoo
hän suoraan silmiini ja sanoo: 'Tyttäreni, puhu, mitä olet tehnyt!'
Minä voisin yhtä hyvin syöstä tikarin hänen rintaansa kuin salata
häneltä jotain. Ei, mr Randolph, pelastus ei ole enään mahdollista
muulla tavoin kuin käyttämällä nämät 30,000 dollaria kunniallisilla
keinoilla voittaakseen takaisin, mitä Wall Street on isältäni
varastanut. Tätäkään ei omatuntomme täysin hyväksy -- mutta kaikki muu
on mahdotonta. Jos tästä ei apua lähde, silloin isäni ja me kaikin
saamme kantaa Reinhartin tunnottoman menettelyn seuraukset."
Bob oli tarkkaan kuunnellut virkkaamatta mitään, ennenkuin tyttö oli
lakannut puhumasta. Silloin sanoi hän: "Minusta tuntuu siltä kuin
saisivat markkinat piankin meille otollisen käänteen." Huomasimme
molemmat hänellä taas olevan uusia tuumia tekeillä.
Sitten saimme tietää Beulahin samana iltana kirjoittaneen isälleen
pitkän kirjeen, jossa kertoi, kuinka meidän oli käynyt -- että hänellä
kyllä oli ollut toiveita kahden miljoonan voitosta yrityksistään, mutta
ne olivatkin menneet myttyyn, ja tulevaisuus näytti synkältä. Hän pyysi
isäänsä valmistautumaan onnettomuuden varalta ja lupasi, jos ei ennen 1
päivää joulukuuta muutosta asioitten tilassa tapahdu, tulla kotiin
ollakseen hänen luonaan iskun sattuessa. Hän pyysi isäänsä
valmistaumaan kestämään onnettomuutensa kuten Sandsien arvo vaatii, ja
vakuutti hänelle joka tapauksessa voivansa ansaita kylliksi pitääkseen
köyhyyden loitolla talosta. Tuomari Sandsin piti saada tämä kirje parin
päivän perästä, perjantaina 13 p. marraskuuta. Jumalani, kuinka hyvin
muistan tämän päivämäärän! Se on merkitty aivoihini kuin
poltinraudalla.
Keskustelun päätyttyä pyysin Bobia luokseni päivälliselle, jotta
saisimme yhdessä perinpohjin harkita, olisiko vielä pelastus
mahdollinen.
"Ei, Jim, tänä iltana täytyy minun toimia, sitä ei voi enään siirtää
tuonnemmaksi. Hintaluettelo-ehdotus on tänään julkaistu, ja äskettäin
on saatu tietää sokeritrustin johtajan päättäneen laskea liikkeelle
suuren joukon ylimääräisiä osakkeita. Asia on saanut käänteen, jota jo
ennustin, ja tänään nousevat paperit hinnassa. Väitetään niistä
pyydettävän 200 huomenna, ja 'Katu' ennustaa niitten kymmenessä
päivässä nousevan 250:en. Barry Conant on ostanut kaiken päivää, ja
sanomalehdet ilmoittavat Camemeyerin ja 'Standart Oilin' voittaneen
kaksikymmentä miljoonaa. Ne sanovat Washingtonin suur'pelaajien,
kongressimiesten, senaattorien ja ministeristön jäsenien
lähettiläittensä ja tappelukukkojen kautta aikaansaaneen suurta
hävitystä. Melkein kaikki ovat he hyötyneet keikauksesta, paitsi minä,
Beulah Sands ja yleisö. Yleisö saa kärsiä kuten tavallisesti, sillä
sitä varten käytetään kaksiteräistä kirvestä. Se on myynyt osakkeensa
ja sen täytyy vuosittain maksaa miljoonia enemmän sokerista kuin sen
olisi tarvinnut, jos laki olisi laadittu sen etua silmällä pitäen. Jim,
päivänselvää on, että Amerikan kansa on auttamattomasti noitten
'Järjestelmän' pyövelien käsissä aivan kuin elettäisiin sulttaanin
valtakunnassa, jossa muutamat etuoikeutetut murhaajat saavat tappaa ja
ryöstää mielinmäärin. Jim Randolph, sinä tunnet tämän dollaripelin.
Tiedät, kuinka sitä johdetaan ja tunnet miehiä, jotka johtavat sitä.
Sano minulle, ansaitsevatko Wall Street ja sen sydämiä ja sieluja
tuhoavat pyövelit kunniallisten ihmisten sääliä?"
"Minä en ymmärrä sinua, Bob. Mitä sinä tarkoitat?"
"Tässä ei ole kysymys siitä. Minä kysyn, pitäisikö sinun mielestäsi
kunniallisen miehen tietäessään keinon Wall Streetin kukistamiseen sen
omassa pelissä, pitäisikö hänen silloin epäillä iskeä -- epäillä
siveellisten tai omantunnon syitten tähden? Sinä näet, mitä Barry
Conant voi saada aikaan tuona päivänä ainoastaan seisomalla
pörssisalissa ja jaksamalla aukoa suutaan kauvemmin kuin minä. Näit
hänen voivan myydä sokeriosakkeita niin halvalla, että minun täytyi
luopua 150,000 osakkeestamme kahdeksaa tai kymmentä miljoonaa
vähemmällä kuin olisimme niistä saaneet, jos olisimme voineet pitää ne
tähän päivään saakka. Tämän rosvojuonen perusteella ansaitsevat hänen
suojattinsa, 'Järjestelmän' miehet noin viisi tai seitsemän miljoonaa."
"Sitä minä en myönnä, Bob. Tiedän Barry Conantin voineen tehdä tämän,
koska hänellä oli enemmän rahoja käytettävänään kuin sinulla."
"Uskotko sinä sen, Jim? Niin sinä luulet, mutta minä sanon sinulle,
että rahoilla ei ollut mitään vaikutusta asian lopulliseen päätökseen.
Mikään muu ei siihen vaikuttanut kuin pirullinen järjestelmä, viekkaus
ja juonittelu, joille koko pörssipeli perustuu. Tässä, Jim, yksi ainoa
mies aukoi suutaan ja huusi käheitä sanoja. Siitä hetkestä, jolloin
Barry Conant ilmestyi joukkoomme hamaan poislähtöönsä asti, jolloin me
olimme joutuneet häviölle, ei hän käyttänyt ainoatakaan senttiä, enkä
minäkään. Hän vaan sanoi 'myyty' useammin ja kauvemmin kuin minä sanoin
'ostan'. Mahdollisesti oli hänellä rahojakin varalta, mahdollisesti
myöskin ainoastaan hermoja. Jumala yksin sen tietää, sillä kun Conant
oli lopettanut myyntinsä, voi hän 90:stä ostaa takaisin minulle 175:stä
myymänsä 50,000 osaketta, jotka murtivat minun voimani. Jim, jos sinä
päivänä olisin tiennyt niin paljon kuin tiedän nyt, olisin seisonut
siellä siksi kun itse helvetti olisi jäätynyt tai Barry Conant
lähtenyt. Sitten olisin pannut hänet ostamaan ne takaisin 280:stä tai
2,080 ja minä olisin kärventänyt hänet ja kaikki hänen Camemeyer- ja
'Standard Oil'-suojattinsa ja pusertanut heiltä heidän joka-ainoan
rikoksentahraaman dollarinsa."
"Mitä ihmettä sinä tarkoitat, Bob? Tuo kaikki on hepreaa minulle. Minä
en käsitä sinun puheestasi yhtään mitään."
"Et suinkaan, Jim, eikä Wall Streetkaan käsittäisi, jos sattuisi minua
kuulemaan. Mutta sinä ja Wall Street tulette käsittämään tämän muutaman
päivän perästä. Nyt minä lähden. Minulla on yhtä ja toista tehtävätä."
Hän sieppasi hattunsa ja jätti minut miettimään sanojensa tarkoitusta.
Seuraavana päivänä ottivat sokeri-"bullit" haltuunsa näyttämön
keskustan. Pitkin päivää he sitten nakkelivat osakkeita välissään,
ikäänkuin tuhannen osaketta olisi ollut heinätukku 200,000 dollarin
sijasta -- sillä heti pörssin avattua nousivat ne 200:aan.
'Järjestelmän' joukot pitivät ehdottomasti markkinoita hallussaan.
Barry Conant ei väistynyt hetkeksikään sokeriosakkeitten myyntipaikalta
ja oli heti valmis tarttumaan hintojen johtoon, kun ne alkoivat
kallistella määrätystä suunnastaan. Sähkösanomanauhan tulkitsijoille
oli päivänselvää 'Järjestelmän' aikovan kannustaa juoksijoitaan täyteen
raviin. Ike Bloomstein, tarkkaan harkitseva vanha konna, joka puhui
saksanvoittoisesti ja oli 40 vuoden ajan seurannut jokaista liikettä
pörssissä, oli nyt valmis lyömään vetoa kaikki, palatsistaan Viidennen
avenyn varrella aina vanhaan olkihattuunsa asti siitä, että kaikki
pörssipaperit ja vaihtelut olivat yhtä riippuvaiset keskimäärälaskuista
kuin luode ja vuoksi auringosta ja kuusta. Hän huomautti Joe Barnsille,
lainausasiaintuntijalle:
"'Cam' ja Öljymiehet ovat rakentaneet ylimääräisen kaidepuun
rotanpyydyksen ympärille, sen perästä kun heillä oli kestettävänään
taistelu Bob Brownleyta ja Randolphia vastaan. Jos eivät laskuni petä
ensi kertaa neljässäkymmenessä vuodessa, saavutetaan tässä loistava
ennätys ennen viikon loppua."
"Ajattelen samoin, Ike", vastasi Joe. "Nyt, jos koskaan, pystyvät Barry
Conantin terävät hampaat raatelemaan. Sain juuri määräyksen eräältä
taholta, alentaa koron vaadittaissa maksettavista arvopaperilainoista
neljästä kahteen ja puoleen prosenttiin -- yhteensä kymmenen miljoonaa,
joka määräys on annettu sokeriosakkeitten hyväksi. Joku tahtoo tehdä
lampaille helpoksi hankkia rahoja heidän ostaakseen niin paljon
sokeriosakkeita kuin vaan ikinä tahtovat. Jim, sinä ja minä voisimme
ansaita hyvät rahat, jos vaan tietäisimme, missä määrässä Barry ja
hänen liittolaisensa aikovat korottaa sokeriosakkeitten hintaa
kolme- neljäkymmentä pistettä, vai antavatko ehkä niitten laskea
200:sta 150:en, ennenkuin kelkkansa kääntävät. Mitä arvelet?"
"En ymmärrä, vaikka olen heitä pitänyt silmällä kaiken päivää. Kyllä he
ovat jo latoneet lampaat riviin ja ovat valmiit keritsemään, mille
taholle hinnat kääntynevätkin. Koskaan en ole nähnyt parempaa tulvaa
markkinoilla. Barryn käytöksestä päättäen päivän kuluessa voisi luulla
heidän aikovan nostaa sokerin hintaa huomiseen puolipäivään saakka, ja
se voi nousta kahteensataan kolmeenkymmeneen tai kahteensataan
viiteenkymmeneen. Mutta pari merkkiä viittaa toiseen suuntaan.
Ensiksikin, että sokerivaunuissa jo on kieltämättä suurin lasti
meheviä, lihavia porsaita, mitä konsanaan on esikaupungeista
kuljetettu. Charley Bates sanoo, että jos hänen Washingtonista saamansa
sähkösanomat olisivat olleet ensimäiset viestintuojat kapitoliumista
tällä viikolla, olisi hän luullut nimihuudon senaatissa, kongressissa
tai ministeristöissä olevan kysymyksessä. Kaikki merkit viittaavat
siihen, että 'Cam' ei laske näitä lihavia keinottelijoita asiasta
pelkällä rahalla, mikäli hänestä riippuu, ja hänellähän ovat ohjakset
käsissään."
"Olet oikeassa, Ike. Jos minä johtaisin tätä teurastusta, en luulisi
nostavani hintaa paljon yli 200:n, sillä silloin voisi käydä niin, että
toiset joutuisivat kiusaukseen hyökätä saaliin kimppuun ja
vetäytyisivät pois pelistä. Mutta vaarallista on tietää, mitä 'Cam' ja
nuot nelisilmäiset lurjukset 26 Broadwaylla hommailevat."
"Niin, ja näetkös, Joe, sitten on vielä eräs asia, joka saattaa minut
räpyttämään silmiäni ajatellessani hinnan nousevan yli 200:n. Huomenna
on perjantai 13 päivä."
"Todellakin, Joe, se meidän myöskin pitää ottaa huomioon, eikä ole
ainoatakaan miestä pörssissä tai 'Kadulla', joka ei sitä hoksaisi.
Perjantai 13 päivä voisi olla vahingollinen parhaillekin
bullmarkkinoille. Sinä ja minä, Ike, tiedämme sen, ja sen on myöskin
kokemus osoittanut, mutta tässä täytyy huomata vielä yksi seikka: ei
yksikään mies pörssissä tiedä paremmin kuin Barry Conant, mitä
perjantai 13 päivä merkitsee. Hän on osannut sen kääntää suojatteinsa
eduksi monta kertaa. Barryhän ei ole koko päivänä syönyt mitään
pelosta, että ruoka voisi mennä väärään kurkkuun. Hän ei ole jättänyt
myyntipaikkaa hetkeksikään. Suoraan sanoen, Ike, tämä sotaretki on
minun mielestäni liian monimutkainen. Minä en viitsi sitä enään pohtia,
vaan lähden tavallisiin toimiini."
"Samat sanat, Joe. Kuule, Joe, huomasitko Bob Brownleyta tänään? Hän
pysytteli lakkaamatta joukon sivulla, ikäänkuin joku olisi varastanut
hänen kravattineulansa, ja hän pitäisi vaarilla, koska varas menisi ohi
antaakseen tälle korvatillikan. Hän ei ole tehnyt ainoatakaan tarjousta
tänään ja kuitenkin pysytteli hän sitkeästi paikallaan. Minä pidin
silmällä häntä, sillä minä luulen, että hänellä oli takin hiassa
jotain, joka pölyäisi, jos hän sattuisi pudottamaan sen. Luulen Barryn
ajatelleen samoin. Bob ei päästänyt häntä näkyvistään eikä Bob itse ole
tehnyt tänään ainoatakaan kauppaa. Nyt suljetaan jo muutaman minuutin
kuluttua, mutta tuollahan Barry onkin taas keskellä joukkoa ja nyt hän
on saanut hinnan nousemaan kahteensataan."