XXII.

Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.

Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas

ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen

puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista

kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä

pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut

kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana.

Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen

suuri ihailijansa.

Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan

riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja

huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold

Ruuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan

vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja

pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.

Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet

läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että

Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen

puolen kanssa.

Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen,

ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi.

Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon

penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran

virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen

penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.

Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään

tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta

ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä

kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin

asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan

kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin

seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim

Barbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi

Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon

pihalle.

Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he

tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta

kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla

ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa

Katarinaansa.

-- Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi

Barbara Jokkimille.

Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona,

Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella

puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin

oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja

huudahti:

-- Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo

tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko

asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?

Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui

senvuoksi:

-- Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.

-- Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.

-- Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut

heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä

sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.

-- Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.

Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:

-- Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut,

koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?

Barbara vastasi tähän:

-- Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun

tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin

ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan.

Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat

viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.

-- Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?

-- Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut,

lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän

päästä täällä.

-- Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold.

Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen

puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole

pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että

tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko

sitä ajatelleet?

-- Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin,

että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua,

tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin

asioissa kaikki hyvään päin.

Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti

Bartoldiin.

-- No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän

toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi

kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin

asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on

muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.

-- Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan

ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo

pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät

askeleensa, hän saapuu portaita ylös.

Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään

poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä

vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut

taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.

Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä

heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata,

vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:

-- Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan

asessori Vasseniuksen?

-- Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain

häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan

kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että,

mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta

sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta,

vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä

kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä,

ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.

-- Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.

-- Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa

tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut,

että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää,

mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä

jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi

sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa

pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä

kuin hänkin.

-- No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan

tullut, sanoi Bartold.

-- Kuinka niin? kysyi Katarina.

-- Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.

-- Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo

siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran

perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin

mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta

muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään,

että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja

tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli

omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo

kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen

läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä

läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin

Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!

Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään

pöytään.

Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän

huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.

-- Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi,

sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja

tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut,

ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.

-- No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.

Mitä ne meistä ajattelevat?

-- Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold.

Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta

kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen

rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin

sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni.

Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla

ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä

kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän

taloon kannettiin.

Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi

joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä

alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.

-- Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan

omiin hoteisiisi! lausui Bartold.

-- Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä

jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta

piittaa?

-- No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi

Bartold nauraen.

-- Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa

yhdessä rinnatusten seisovat!

-- Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.

-- No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan

kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä

ruvennut tekemään.

Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari

ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja

niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.

-- No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan

osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria.

En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.

-- Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän

sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.

Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän

karkausmatkansa.

-- Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella

ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli,

kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt

perinnöksi.

-- Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille

sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle

päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.

-- Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität,

sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi

saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä

vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia

ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle

asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka

mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin

siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen

saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän

kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei

enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken

kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita

selvittelemään?

-- Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa

seurassa olevan tulossa tänne.

-- Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada

sanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun

äidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä

heiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta

kertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa

tehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen

elettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua

kaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik

Königin seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen

aikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen.

No, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen

ja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori

saapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto

minun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen

nöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun

kanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset

pidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori

saapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan

saadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.

Ja niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää

aikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja

monen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.

Tätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille

silmää.

-- Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa

taipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että

hän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on

rakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan,

kyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset

pöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.

Nuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä

tolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä

touhussa ja sanoi:

-- Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte

ja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän

seurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan

mitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan

häntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä

jouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin

äsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman

hyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan,

sillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.

Hän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen

arvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut

tämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.

Jo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka

Jokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen

ja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan

Viipuriin.

Tämä oli jotain aivan odottamatonta, jotain aivan uutta.

Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen

tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään

ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia

niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.

Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli

oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan

tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.

Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori

Vasseniuksen saapumista.

Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja

riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja

aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli

hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon

ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa,

joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin

tulliportin kautta.

Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin

taloon ja huusi täyttä suuta:

-- Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!

Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään.

Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli

oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin

arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava

pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.

Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille

ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä

suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita

hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa

lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa

hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi

kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.

Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä

hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu

ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla

hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä

lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi

kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan

permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja

tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku

arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä

tuiman toitotuksen.

Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin

pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja

varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli,

kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä

erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori

oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä

voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.

Vihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.

Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan

poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt

vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König,

syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.

Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten

ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja

maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

-- Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan

aikaan.

-- Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi

Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki

kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.

Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen

vihamielisen kantansa.

Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin

kuultavaksi, lausui hän:

-- Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo

näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.

Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa.

Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun

oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.

-- Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat

tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien

kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin

tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin

totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy

päästä!

-- Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi

asessori kiivaasti.

-- Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen

rauhoittaa miestään.

Mutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä

häväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet

syrjään ja sanoi:

-- Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä,

että teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista

suoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte,

kuinka ankara laki on siinä suhteessa.

-- Viis minä laista silloin, kun tahdon poikani naittaa! sanoi

Katarina.

Ärsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä

sinuttelemaan.

-- Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.

Eiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on

sitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.

Poikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?

-- Se on asia, joka ei teihin laisinkaan kuulu, sanoi asessori

kiivaasti.

-- Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä

kiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella

tarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.

-- Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi

asessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin

hänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa.

Heidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä

keskeneräiseksi.

-- On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä

päivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa

heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he

saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä

vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet

antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin

palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee.

Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita,

jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.

-- Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä

seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.

-- Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu,

sanoi maaherra.

Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka

vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.

Tämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.

-- Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.

Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen

taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:

-- Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen

virkamiestä!

Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen

ruumiinsa takaosaan.

-- Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!

Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!

Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä

tämän kiukku nousi korkeimmilleen.

-- Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että

läjähtää! huusi hän.

-- Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä

varten, kuului samalla ovensuusta.

Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän

paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti

arveluttavalta.

Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä

riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti.

Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:

-- Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?

-- Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä

oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut

lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.

Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat

yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet

hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.

Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien

asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja

jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa

hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä

pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi

toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta

hän ei päässytkään.

Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä

estämässä.

-- Mene pois tieltä, sinä senkin västäräkki! huusi Katarina.

-- Tyyntykää, rouva, tyyntykää, antakaa minun puhua! sanoi Paul.

-- Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä

vankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee

lyödä!

Hän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä

vierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin

tarttunut keppiin ja sanoi:

-- Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon,

jolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.

-- Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa

kädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!

Hän koetti kiskaista keppiä vapaaksi.

-- Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen

siksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen

vaaraan.

-- Minun täytyy saada niitä nuijia! huusi Katarina.

-- Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi

Paul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.

Paulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.

-- Ja mikä on tuo nuija?

-- Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja

asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada

herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.

-- Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan

tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?

-- He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul

Moij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut

käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja

vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra

on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta

asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu

turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä

hyväksenne.

-- Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten

houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos

oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen.

Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan

voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.

Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti

rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa

hän astui vierashuoneeseen.

Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla

oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja

uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja

molemmat hänen veljensä.

Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun,

mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista

itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän

ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki

konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.

Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina

astui sisään.

-- Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia?

huusi hän.

Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä

hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo

Katarina:

-- Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka

eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta

ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti

tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko

sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen,

mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta

otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin

että istuinpaikoissasi tunnet.

Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon,

että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli

varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja

kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut

kuulla:

-- Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien

näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä,

että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla,

että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää

tavallisen ihon väristä.

-- Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.

-- Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet

usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret

päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta

kaikesta.

-- Vannotte sen?

-- Vannon.

-- Kaiken pyhän nimessä?

-- Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.

Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!

Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka

nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi

sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori

heitä jäämään ja sanoi:

-- Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet

liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita

sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän

järkevästi voida tästä asiasta keskustella.

Sotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.

Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän

silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he

väistyivät epäröiden vangittujen luota.

Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian

kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet

hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle

hiljaa:

-- Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi

turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat

tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille

tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.

Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka

lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon

joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän

oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä,

niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi

kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:

-- Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä,

niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.

Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja

poikansa keralla seurasi häntä.

Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin

hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.

Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei

voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille,

koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki

entiset määräyksensä.

Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja

puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja

nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.

Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän

kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:

-- Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa

pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone

tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin.

Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin

kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää,

pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän

talon palkit keikkua kestävät.

Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin

hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti

aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään

tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi

kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan

kohdalta ja jatkoi hyppyään.

Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti

käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun

tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä

ja maljoja.

-- Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää,

sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen

se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin

käsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.

Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani

sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen,

ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.

Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux.

Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa

puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan

vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi

hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi

nyyhkyttävällä äänellä:

-- Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka

lämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa

mielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin

täysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla

äänellään:

-- Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi

hän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta

saa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.

Kun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan

syrjään ja sanoi hänelle.

-- Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet

täällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet

aivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille

sanonut?

-- Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi

Katarina ylpeästi.

-- Mitä salaisuuksia sinä tiedät?

-- Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla

jotain omiakin asioita tiedossa.

Syyt illan odottamattomiin vaiheisiin saivat Jokkim ja Barbara kuulla

Paulilta.

-- Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin

tähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain

hyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.

-- Ainakin se, että tällä tavoin olen löytänyt onneni, sanoi Jokkim.

-- Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion,

sanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka

ei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa

olemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva

luonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut

huomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa

pari sanaa kanssani.

Tanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku

toisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.

Aterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista

hyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko

kutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon

rouvasta.

Talviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat,

ja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai

taluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.

Ukko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja

oli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo

kuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.

Vieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle,

vaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen

runsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän

jokaista saajaa varoitti sinä päivänä tavallista hartaammin lukemaan

jumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.

-- Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun

hän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen

jälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin

armollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja

armollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on

samaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi itki jäykkä Katarina ilosta.

Kun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa

jälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua

kohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan

kupariplootun ja pani sen pojan syliin.

-- Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei

sitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi

möykyttää!