Isänmaa.
Pitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä
levolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus
täytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat
olla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa
parhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin
huoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja
kirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja
pitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja
suuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.
Talvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen
tuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin
keväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi
herätä.
He kiipesivät mäen kukkulalle ja sieltä katselivat kaupunkia.
Korkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni
huippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen
ja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja
sen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle
päin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa
vähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän
kaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi
peitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi
ja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki
lumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.
-- Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi
Jokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni
lämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se
maan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko
lapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään.
Jokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä
liittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne
minä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan
kohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran
kättä.
-- Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin
valtakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun
sillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita.
Mitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain,
jonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen
muodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja
ymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee
koko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen
asiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä
ihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!
Barbara painoi päänsä hänen olkaansa vasten ja hymyili.
-- Monasti kapinallisuuden hetkinä olen ajatellut, miksi me ihmiset
yhden olennon teemme kuninkaaksemme ja häntä palvelemme, sanoi
Jokkim. Nyt tiedän toisin. Hallitsija on sitä, miksi maa hänet
tekee. Jokainen kasvaa tehtävänsä keralla, ja toisten rakkaus ja
luottamus herättää hänessä voimia, joiden olemassaolosta hänellä
ei ole aavistustakaan ollut. Onnellinen aika on silloin tullut,
kun maa rakastaa kuningastaan ja tämä maataan. Tehtävä on minulla
täällä, suuri tehtävä, siitä iloitsen. Ja toivon, että kerran poikani
ylpeillen voi lausua: Minä olen viipurilainen! Kun hän sen sanoisi,
niin silloin hän aivan kuin kruunun laskisi omaan päähänsä. Tue sinä
minua, niin minusta voi jotain tulla. Ole turvani silloin, kun tulen
heikoksi, ja opasta silloin, kun en osaa nähdä toisten parasta.
Jokkim vaikeni. Yhdessä he katsoivat kaupunkia, ja pyhä riemu täytti
heidän mielensä siitä, että juuri tämä paikka oli heidän kotinsa, se,
missä he saivat elää ja toimia.
Isänmaa, tuo pyhä ja kultainen sana, se, joka jokaisen oikean teon
takana on ohjaajana ja kannustajana, oli heidän huulillaan, mutta
he eivät sitä tohtineet ääneen lausua. Isänmaa oli heille tänä
juhlallisena hetkenä aivan kuin heidän oman onnensa avain, se, jonka
avulla päästään elämän salatusta portista siihen maahan, jossa
jokainen teko saa suuren merkityksen, jokainen ajatus laajuuden ja
kantavuuden. Isänmaa ei ollut heille kuollut sana, jolla itsekkäisyys
peitetään, vaan se oli heissä elävä voima, joka ihmisen elämän
suuntaa oikealle uralle ja antaa sille tarkoituksen.
Kun he loivat katseensa ympärilleen itään päin, josta aurinko
helotti, niin he näkivät jonkun matkan päässä yksinäisen miehen,
joka samoin kuin hekin lumottuna katseli päivänpaisteessa kohoavaa
Viipuria.
Yksinäinen mies oli huomannut heidät ja astui heidän luokseen. Hän
oli Alexandre de Cloux. Vanhus ei kysynyt mitään, ei ihmetellyt
sitä, että nuoret tänne olivat saapuneet. Kaikki oli hänestä niin
päivänselvää, kaiken täytyi juuri näin tapahtua.
-- Kuulin sanasi, nuori mies, lausui hän. Salli minun nyt kertoa
tälle neidolle, joka elämässäsi tulee olemaan rinnallasi, tarina,
joka hänelle voi opastaa tietä eteenpäin.
Hän vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitten:
-- Vuosisatoja sitten, kun linna juuri oli valmistunut turvaksi itää
vastaan, oli täällä nuori ritari, Sigge Lake oli hänen nimensä. Hän
rakasti linnanherran tytärtä ja tämä nuorukaista. Mutta mies ei
tahtonut onneaan taivaalta ilmaiseksi ottaa vastaan, vaan tahtoi sen
ansaita. Ja kun vihollinen valloitti Käkisalmen, silloin hän sanoi:
"Minä tahdon sen takaisin valloittaa! Jos minuun horjumattomasti
uskot, niin minä voin sen tehdä!" Ja neito hymyili hänelle ja
lausui: "Minä uskon." Silloin ritari läksi pienoisen joukon keralla
Käkisalmea kohden. Hän valloitti linnan ja miehitti sen. Mutta kun
ei pitkään aikaan mitään tietoja linnaan saapunutkaan, niin neidon
usko alkoi horjua. Etäällä Sigge Lake sen tunsi, ja oli aivan
kuin vähitellen hänestä olisi tarmo väistynyt ja veri suonissa
virrannut kuiviin. Ja jota heikommaksi hän tuli, sitä aremmiksi
tulivat hänen soturinsakin. Eräänä päivänä vihollinen ryntäsi niin
suurella joukolla heitä vastaan, että heissä, jotka siihen asti
olivat olleet uljaita, syntyi pelko. He päättivät lähteä linnasta
ja raivata vihollisten rivien läpi tiensä. Kaikki kaatuivat, kaikki
muut paitsi Sigge Lake, joka haavoitettuna ja kuolevana saapui
Viipuriin. Ei hän moitteen sanaa lausunut, ei valitusta tullut hänen
huuliltaan kuullessaan, että neito oli hänet unohtanut ja toisen
kanssa lähtenyt Ruotsiin. Vihollinen oli lähestynyt linnaa, se tuli
yhä rohkeammaksi, yhä lähemmäksi se saapui, ja linnan väestössä
heräsi pelko ja kauhistus. Jo päättivät he luovuttaa linnan. Mutta
silloin Sigge Lake, joka tunsi kuoleman saapuvan, antoi kantaa
itsensä muurin harjalle, asettui seisovaan asentoon peitseensä
ja kilpeensä nojautuneena. Siinä hän oli valmis viimeisen kerran
ottamaan vihollista vastaan. Elämä oli hänestä jo sammunut, yhä vielä
hän seisoi paikallaan. Vihollinen tuli linnan luo, se jo kiipesi
vallitukselle, mutta kauhistuneena se kääntyi pakoon nähdessään
jäykän sotilaan, joka kuolleena heitä siinä odotti. Sigge Lake oli
elävänä heidät voittanut, hän voitti vielä kuolleenakin. Kauhun
vallassa vihollinen väistyi, ja linna oli pelastettu.
Vanhus vaikeni ja sanoi sitten hiljaa:
-- Jokainen ihminen voi tulla suureksi, jos häneen horjumattomasti
luotetaan! Minä olen vieraasta maasta tänne tullut ja tämän ottanut
kodikseni. Ja niinkuin osaton lapsi täydellä sydämellään kiintyy
siihen, joka hänelle rakkauttaan osoittaa, niin olen minäkin tehnyt.
Minä rakastan tätä maata aivan kuin omaani. Ja minä vannon sen
puolesta tekeväni kaiken.
Hän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi
teki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.
-- Siis tekin kuulutte meihin? sanoi Jokkim riemuissaan.
-- Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus
hymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara
sinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin
lasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka
ei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden
täytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi
joksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli,
joka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.
Heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat.
Samassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä
talvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin
taivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi
sen alla ollut helpompi hengittää.