Tulevaisuudentuumia.
Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.
Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.
Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen
kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu
oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä
sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.
Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat
läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se
eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota
naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen
antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt.
Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan
siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon
ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja
arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan
harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan
kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän
suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.
Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti
sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:
-- Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra
tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua,
eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi
saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun
velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki
syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen
itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän
siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena,
mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun
suhteeni tottua.
Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin
ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla
aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.
Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.
Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas
ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa
sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen
ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto
joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta
siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan
aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon
ihmeellistä kauneutta.
Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se
katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:
-- Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida
millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?
-- Kuinka minä sitä katuisin?
Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan,
puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan
jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen
painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin
uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.
Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili
sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa
vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja
puheli hiljaa itsekseen:
-- Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut,
kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun
poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin
minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että
onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta,
toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin
tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten
lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta
ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi
kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes
sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas,
hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen
kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta
tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan
kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan,
ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan
naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva
kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja
valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee
Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on
jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien
sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.
Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään
kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi
Barbara:
-- Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa
kävellessäni -- olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha -- sanoin
äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin
kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin
ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta,
kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni
lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja
kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin
usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa,
jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät
erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.
-- Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.
-- Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole
pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni
on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä
kiusaa.
Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti,
heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt
tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi
ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa.
Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse
tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat
ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.
Jokkim nauroi heleästi ja sanoi:
-- Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on
oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja
vetävät samaa köyttä.
-- Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen,
että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel
tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään
tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.
-- Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen
aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti
parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää
isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen
isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin
kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he
voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista
Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini,
säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti
ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran
puheita ja sanoi:
-- Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin
taitava asioita punnitsemaan.
-- Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara.
Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani
olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei
saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma
siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta
sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen
Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat
viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat
viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.
-- Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä
ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin
olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.
He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis
enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.
Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei
sen rekeen ja sitten palasi tupaan.
Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle
kertoi, mitä oli kuullut.
-- Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret
ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.
-- Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi
Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä
vielä kuningas.
-- Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.
-- Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori
kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän
aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi,
niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy
hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi
ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi
nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin
voimme vaikka hallitukseen turvautua.
Jotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!
Paul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.
Saman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.
Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle
ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he
erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi
ratsastajajoukko.
Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad
Gyllenstjerna ja Didrik König.
-- Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan
teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin
alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita
tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa
meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin
jätitte heidät kutsumatta.
Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä
hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran
luo ja sanonut rauhallisesti:
-- Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme
tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.