Ruttokummitus.
Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että
arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen
taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.
Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he
olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä
vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla
valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän,
jokainen puheenkäänne heleän naurun.
Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä
nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän
pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä
ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta
onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia,
jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen.
Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat
ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.
Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman
matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa,
niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta
kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu
toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi
seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi
ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys
ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.
Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään
ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.
Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla
pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.
-- Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän,
aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.
-- En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne
piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin
kuin muiden.
-- Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.
-- Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja
puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän
syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten
suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta
suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa
lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.
-- Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan,
sanoi Paul nauraen.
-- Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan,
miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton
kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja
suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet.
Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun
tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä
kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja
jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma
siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia
juttuja.
-- Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä
on kaksi? kysyi Paul.
-- Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina
purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.
-- Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He
eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.
-- Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon
elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin
aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin
tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se
pysyy aina oikeassa värissään.
He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei
Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan
hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:
-- Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas
velipuoleni ajaa meitä takaa.
Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen
kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon.
Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä
kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.
Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino,
jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.
Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi
aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:
-- Nytpähän rutto taas pääsi irti!
Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon,
ja lisäsi riemuissaan:
-- Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!
Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:
-- Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni
aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme.
Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia
huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko
joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.
Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän
juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa
ratsujoukkoa vastaan.
-- Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman
avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa
niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.
-- Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka
joukon etunenässä ratsasti.
-- Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä,
jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus
on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!
Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät
samassa silmänräpäyksessä.
-- Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä
äänellä.
Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata,
varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria.
Rutto oli siis pelottava kummitus.
Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli
ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen
asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:
-- Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani,
appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja
loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai
kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen
minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään
krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin
laihassa ruumiissa iskisi.
Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.
-- Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi
Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse
armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla!
Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos
tässä koko joukko satumme kuolemaan.
Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.
-- Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä
eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?
-- Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat
sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.
Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen
häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa
nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia
huutaen:
-- Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy
sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä
liikuttaa!
Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä
enemmän.
Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin.
Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat
johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen,
huitoen käsillään ja rukoillen apua.
Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi
Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat
ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat
edellä.
Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan
hyppi pitkin tuvan permantoa.
Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa
lähteä Viipuria kohden.