Jälleen Turussa.
Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen
Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.
Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran
ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid
rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin
kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin
kylmä.
Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth,
Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin
maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut
asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan.
Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja
oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa
kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja
kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim
Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka
tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään
koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli
maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut,
millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.
Henrik jatkoi kertomustaan:
-- Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan
asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet
avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta
velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin,
että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo
isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen.
Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha
eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten
selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta
antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman
saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän
itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.
Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli
kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako
olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen
erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin
luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he
olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan
ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä
viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos
lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi
heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.
Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle
luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat
olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.
Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.
Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:
-- Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi
Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin
kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen
tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos
olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että
vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.
-- Mutta enhän voi sallia, että se nainen, -- jonka aion puolisokseni
ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.
-- Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun
mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?
-- Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä,
että hän on koko elämäni.
Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään
suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja
lausui:
-- Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä
kiinteämmin.
Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä
ihmetellen yhteen ja lausui:
-- Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella
yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei
vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa
liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka
minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle
vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä
ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran
sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.
Paul nauroi ja sanoi:
-- Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen
sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut
sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.
-- Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.
-- No mistä?
-- Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme
pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure.
Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.
Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana
lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin
vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina
käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen
pakolaiset kiinni.
Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan
Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon
kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan
kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat
tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta
katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat
kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin
varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken
toimeenpanemiseen.
-- Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.
-- Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.
Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään
pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä
tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi
ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja
kutsui miehensäkin saapuville.
Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla
käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita,
joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi
kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin
kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua
edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa
nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei
vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen
arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa,
jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi
uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.
Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä
talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki
kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei
pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.
Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä
kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi,
jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran
nuorin veli.
-- Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä
tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan
luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.
-- Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa
kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää
meidät ja antaa koko retken ilmi.
Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta
tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat
kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.
Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui
Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel,
du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa
oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä
matkalla.